ETAT hieroo yhteistyökuvioita Varsinais-Suomen Jousimetsästäjien kanssa ja meidät kutsuttiin pienellä porukalla testaamaan uutta Turun sisähallia leikkimielisten avajaiskisojen muodossa. Kilpailuissa miehet ja naiset kilpailivat omissa luokissaan. Vaisto- ja tähtäinjouset puolestaan kisasivat sekaisin. Kuitenkin pisteytys oli hieman erilainen vaistojouselle, jotta meillä olisi edes jotain mahdollisuuksia tähtäinjousia vastaan.
Kisa aloitettiin ampumalla 18 metrin päähän kolmen nuolen sarjat viisi kertaa. Maalitauluna oli ylimmässä kuvassa keskellä näkyvä paperi, jonka jokaiseen tauluun tuli ampua yksi nuoli. Kisoissa jokaisella oli oma taulupaperi, johon pisteetkin merkattiin. Kilpailijoita mahtui ampumaviivalle useampia, joten kilpailutilanteena kisat olivat melko rennot. Kukaan ei katsonut juuri sinua ja sinun suoritustasi, vaan ampua sai ihan omassa rauhassa. Ratsastusjousiammunnasta tuttua aikarajaakaan ei ollut, joten oma kisatavoitteeni oli malttaminen ja teknisesti hyvä ampuminen.
Paperitaulujen jälkeen siirryttiin ampumaan 3D-eläintauluja. Paperitaulukierroksilta sain sentään jokaiselta joitain pisteitä, mutta eläinkierroksilla otin kahdesti nollakierroksen. Eläintaulukierroksella huomasin myös vähän hosuvani, mutta taas keskittyessäni ja palatessani tavoitteeseeni keskittyneestä ja hyvästä ampumisesta eläimet saivat kyytiä! Pitäisi vaan aina muistaa malttaa, myös innostuessaan ja erityisesti silloin!
Paperista 5p, sininen 8p, punainen 9p, keltainen 10p
Ratsastusjousiammunnassa olen tottunut kilpailemaan niin, että naiset ja miehet ovat samassa sarjassa. Nytkin, jos itse olisin ollut päättämässä, olisin laittanut naiset ja miehet sekaisin ja jakanut sarjat jousityypin mukaan. Jousimetsästäjillä tosin lienee tapana sarjoittaa naiset ja miehet omiin sarjoihinsa ja järjestäjän sääntöjen mukaan tietysti toimitaan. Vaisto- ja tähtäinjousen eroa oli kuitenkin pyritty helpottamaan siten, että me saimme pisteitä myös taulupaperista ja eläimen kropasta, kun taas tähtäinjousella pisteitä sai vain taulun värialueilta ja eläimen vitaalialueelta.
Naisten sarjassa oli 6 kilpailijaa. Ensimmäiseksi sijoittui, ehkä odotettavasti, sarjan ainoa tähtäinjousella ampunut. Pisteet tosin olivat hänellä sitä luokkaa, että on sitä taidettu harjoitellakin. Me vaistojousiampujat ammuimme noin sata pistettä vähemmän. Anni sijoittui toiseksi ja minä kolmanneksi. Kokonaispisteet: 108 Sijoitus: 3/6
Jo toiset pikkujoulukisat tänä vuonna! Täytyy sanoa, että on ihan mahtavaa kuinka paljon laji on kasvanut ja kilpailu- ja treenimahdollisuudet monipuolistuneet. Minun ensimmäiset kilpailuni olivat vaatimattomasti SM-kilpailut, sillä muita kisoja ei ollut juurikaan tarjolla. Nyt on mahdollista aloittaa kilpailu-ura tällaisilla mukavilla matalan kynnyksen kisoilla ja näihinkin kisoihin saatiin mukaan mukava määrä aloittelijoita tai ensimmäistä kertaa kisaavia!
Olin näissäkin kisoissa yhtenä järjestäjänä. Kisat meinasivat peruuntua ensin kokonaan, kunnes Turun tiimimme otti asian hoitaakseen. Onkin vähän eri juttu järjestää kilpailuita toiseen kaupunkiin hevosien kera rajallisessa aikatauluissa (vaikka hevoset toki olivat kyseisessä kaupungissa ja tallissa jo valmiina) kuin naapurikaupunkiin omalle kotitallille kokonaan ilman hevosia.
Pisteenlasku on vakavaa hommaa! Kuva: Marjut Siro
Näissäkin kilpailuissa paras puku palkittiin, joten yritin nähdä edes hieman vaivaa. Halusin kuitenkin pukeutua lämpimästi, joten asuksi valikoitui lahjapakettipuku, joka mahtui mainiosti kaiken toppauksen päälle eikä rajoittanut ampumista. Sijoituin pukukilpailussa jaetulle toiselle sijalle! Pukukisan ensimmäinen sija meni ansaitusti upealle jääneidolle Liljalle, joka kilpaili lajissamme ensimmäistä kertaa.
Oman pukuni lisäksi olin pukenut jouselleni kilisevän tonttulakin. Myös ratsuni Zirkon oli varustautunut tonttulakilla. Vaikka jouseni tonttulakki ei häirinnyt ampumista ja se oli itseäni riemastuttava lisäys, voinen silti syyttää kisamenestyksestäni ainakin osittain sitä. Koska ainahan pitää olla jotain mitä syyttää, ja mielellään niin, ettei syy ole itsessä eikä hevosessa? Zirkonia tonttulakin kilisevä kulkunen hieman ihmetytti. Zirkon ei pelännyt sitä, mutta varsinkin maneesin päädyssä hidasti vauhtia kuunnellakseen, mistä ääni kuuluu. Lämmittelyalueella kilinä ja kulkunen ei Zirkonia kiinnostanut, ei vaikka yritin sitä hänelle esitelläkin. Ehkäpä maneesin päädyssä kaikui eri tavalla? Zirkon meni kanssani 10-20 sekuntia hitaammin kuin muiden ratsastajiensa kanssa. Mahtuipa mukaan yksi vessataukokin. Aina olisi tietysti voinut ampuakin paremmin, mutta osumien suhteen olen tällä kertaa suoritukseeni melko tyytyväinen. Ammuin paljon nelosia, vaikka toisaalta myös ohi pistealueen. Kuitenkin keskittymiseni oli taas hieman enemmän hevosessa kuin ampumisessa, koska jouduin hoputtamaan Zirkonia ja askellajikin saattoi vaihdella suoritusten aikana. Olin kuitenkin jo etukäteen päättänyt, että en anna mahdollisten askellajivaihdosten häiritä, vaan kun lähellä on taulu, ammun sen siinä askellajissa jossa satun sillä hetkellä olemaan; se kun on sallittua. Lisäksi oli haastavaa loikata pisteenlaskijan paikalta äkisti kilpailijan paikalle ja paras kierrokseni olikin viimeinen kierrokseni. Vasta silloin heräsin keskittyneeseen suoritukseen ja ampumisenikin alkoi sujua (sain osuman jokaiseen tauluun). Joka tapauksessa kehittymistä viime vuoden pikkujoulukisoihin verrattuna samalla ratatyypillä ja samalla ratsulla on havaittavissa! Ensi kerralla jätän ehkä sittenkin sen kulkusen pois jousestani. Vähän enemmillä aikabonuksilla sijoitukseni olisi voinut olla viiden tai jopa kolmen parhaan joukossa. Tai tietysti myös ampumalla jokaista taulua keskelle sijoitukseni olisi voinut olla parempi. Tai jos kukaan minua paremmin sijoittunut ei olisi kilpaillut lainkaan. Aina voi jossitella. Mutta tällä kertaa aikapisteet jäi saamatta selkeästi vain yhden hölmön kulkusen takia!
ESRAJA:n Turun alueen treeniringin ja EMAC Warriors of Westin yhteistyökilpailut Raisiossa 19.11.2107
Tuliko varmasti tarpeeksi pitkä otsikko? Olisin saanut siitä pidemmänkin.
Ehdin edellisessä päivityksessäni sanoa, että kilpailukausi on ohi. Niinhän se hetken olikin, mutta nyt olemme tulleet kalenterissa siihen kohtaan vuotta, että pikkujoulukisakausi alkaa! Näitä hauskoja pikkukisoja tosin toivon mukaan on ympäri vuoden, sillä ne ovat hyvää harjoitusta sitten varsinaista kisakautta varten.
Olin mukana järjestämässä näitä kisoja yhdessä Miran, Katariinan ja Mihain kanssa. Katariina ja Mihai järjestivät ensimmäisen luokan, jo aiemmista maasta-ammuntakisoista tutun Battle Trackin. Minä ja Mira pidimme ETAT-luokan, joka koostui muun muassa hauskoista tasapainotehtävistä ja oli ehkä enemmänkin pelin kaltainen kuin varsinaisesti kisan. Tai siis kisahan se oli, mutta sääntömonimutkaisuudeltaan simuloi enemmän jousiammuntapeliä kuin ratsastusjousiammuntaa. Superhauska rata silti, vaikka itse sanonkin!
Lyhyt veto! Kuva: Katariina Cozmei
Omalta osaltani kilpailu meni hyvin. Tosin teknisesti en ole kovin tyytyväinen. Edeltävänä päivänä harjoittelin hitaasti ja keskityin suuresti vetokäden lapatukeen ja hartiaani. Veto pitäisi viedä kunnolla loppuun, jotta linja olisi suora ja nuolet löytäisivät taulussa tiensä nippuun. Nytkään kuvan veto ei ole toivottoman lyhyt, mutta nuoli on lähtenyt liikkeelle ennen lapatukea ja ankkurointipistettäni. Lauantaisissa treeneissä lapatuki ja nuolinippu vihdoin alkoi tuntua mahdolliselta. Sunnuntain kisassa en voi kyllä väittää lapani tehneen mitään töitä. Kuitenkin osuin välillä tai jopa suurimmaksi osaksi ihan hyville pisteille sekä Battle Trackissa että temppuradalla. Kummallakin radalla oli aikaraja, joten kummallakin radalla piti pitää yllä reipasta tahtia. Suurimman menestykseni oikeastaan haalinkin lähinnä aikabonuksilla. Tuntui, että ainoa kohta, jossa oikeasti keskityin ampumiseeni oli ETAT-radan puomitehtävä. Silti vetoni näyttää kuvassa tuolta! Toivottavasti tuo on vain jokin hetken hairahdus ja kaikki muut puomilta ammutut nuolet lähtivät paremmasta vedosta. Pidän tästä puomiharjoituksesta kovasti siksi, että se kysyy hieman tasapainoa ja lisäksi karsii ampumisesta kaikki ylimääräiset heilahdukset. Lisäksi sille oli pakko rauhoittua, vaikka muuten olikin kiire. Hosuminen johtaisi tasapainon menetykseen, joka taas puolestaan aiheuttaisi miinuspisteitä!
Tasapainoni ei ollut aivan yhtä hyvää luokkaa jumppapallotehtävällä. Kuva: Vera Suominen
Sain kuitenkin kummallakin kisakierroksella ensimmäisen nuolen ammuttua pallolta ja tienasin lisäpisteitä! Kuva: Katariina Cozmei
Persialainen otteeni toimii jo hyvin. Se alkaa olla melko automatisoitunut ja kiireessäkin löytyi persialainen ote eikä peukkuotetta. Eikä tämä vaatinut edes suurempaa ajatustyötä! Olkapäänikin alkaa löytää oikeaa kohtaansa, mutta vaatii vielä paljon harjoitusta, että se menee sinne itsekseen ilman suurta keskittymistä ja toimii toivotulla tavalla myös kilpailutilanteessa. Minulle kilpailun onnistumisenhetkiä olivat muutamat täysosumat ja yksi yli 25 metrin päässä olevaan tauluun tiensä löytänyt nuoli, ja se persialaisen otteen vakiintuminen.
Kisa koostui kahdesta osakokeesta ja tavallisesti kummastakin lasketaan vertailuprosentti, joka sitten ratkaisee koko kilpailun tulokset. Tällä kertaa laskimme vain kummankin radan tulokset yhteen, vaikka ne eivät suuren piste-eronsa takia oikein olleetkaan vertailukelpoiset. Kisakutsussamme kuitenkin luki, että yhteenlasketut pisteet ratkaisevat ja Katariinalla oli kiire lentokentälle kisan jälkeen, oli nopeampaa vain laskea kaikki pisteet yhteen. Ihan reilu kisahan se oli niinkin, kaikki kärsivät tai hyötyivät samasta kohtalosta. Itse olin sekä Battle Trackilla että ETAT-radalla toinen ja sijoituin pisteiden yhteenlaskujenkin jälkeen toiseksi. Matikkapääni järkeili myöhemmin, että jos radoista olisi laskettu vertailuprosentti, olisin jopa saattanut olla ensimmäinen! Kuitenkin olen oikein tyytyväinen kakkossijaani, koska eihän sitä nyt itse järjestämissään kilpailuissa ja omakeksimällä radallaan kehtaisikaan sijoittua ensimmäiseksi :P
Tässä kooste omasta kisasuorituksestani.
Tässä kooste koko kilpailusta.
Mikäli olet kiinnostunut kuluttamaan aikaasi lukeaksesi useamman sivun ETAT-ratasäännöt, voit tutustua niihin tästä linkistä. ETAT-rataa saa toki järjestää myös muualla kuin Turun alueella.
Kisakausi alkaa olla – tai jopa on – ohi ja on aika laatia talven treenisuunnitelmia. Vielä toistaiseksi kenttä on Tulin luona mainiossa kunnossa, mutta sen sijaan Sunnyn kanssa treenit on pitänyt jo mutaisen pohjan takia siirtää peltotielle. Valitettavasti ei mene enää montaakaan kuukautta, kun jäämme pohjien suhteen täysin kelien armoille ja jousiammuntatreenit hevosen kanssa jäävät vähemmälle. Siksi talvi onkin hyvää aikaa miettiä, korjata ja muuttaa omaa tekniikkaa.
ETAT:in treeneissä tänään Mira näytti minulle lauantaina Mihain tunnilla kokeilemaansa persialaista otetta. Siinä jänteen paino tulee peukalon sijaan keskisormelle ja nimettömälle. Etusormi ja peukalo tukevat nuolta. Minua on pitkään kiinnostanut kokeilla tätä, mutta en ole missään vaiheessa suunnitellut muuttavani otettani persialaiseksi. Kuitenkin ensimmäinen kokeilu veikin sille tielleen. Ammuin koko treenin ajan persialaisella otteella peukalo-otteen sijaan. Nokittaminen sujui yllättävän helposti huolimatta siitä, että melko merkittävä osa sormien jänteelle asettamisesta muuttui. Persialainen tuntui todella luonnolliselta, aivan kuin olisin aina ampunut niin! Toki vielä kannattaa treenata tätä ahkerasti ennen kuin siirryn hevosen selkään tämän otteen kanssa, saati että menisin kisoihin nokittamaan kiireessä! Itse ampumista tämä ei juuri muuttanut.
Persialaisen otteen etu tuntui minulle olevan puhtaampi laukaisu. En ole ennen tätä oikeastaan edes hoksannut, kuinka suuri merkitys peukalo-otteessa onkaan laukaisun puhtaudella. Jos peukalo jää yhtään kiinni jänteeseen, jänne pyörähtää ja nuoli saattaa vaihtaa suuntaa. Ei dramaattisesti, mutta juuri ne ärsyttävät 15 senttimetriä. Tuntuu mahdottomalta saada tauluun nippua, vaikka tekniikka olisikin muuten aina sama! Jänne irtoaa peukaloltani aina eri tavalla, joten nuoli lähtee aina eri tavalla. Tämäkin varmasti olisi treenattavissa, mutta mitä sitä turhia, kun ongelma ratkeaa otteen vaihtamisella?
Aloimme treenissä miettiä persialaisen otteen irtipäästövaihetta. Miten jänteestä oikeastaan kuuluisi päästää irti? Ali Ghoorchian opettaa peukalo-otteen päästön niin, että vetokättä pitäisi kääntää päästön yhteydessä. Ehkäpä tämä kääntö puuttuu minulta, jonka takia peukaloni takertuu jänteeseen? Mutta onko tämä kääntö tarpeellinen myös persialaisessa otteessa?
Peukalo pitää kiinni jänteen vasemmalta puolen. Sen sijaan persialaisessa otteessa keskisormi ja nimetön pitävät jänteestä kiinni oikealta puolelta. Tämä kaiketi vaikuttaa käännön tarpeellisuuteen ja suuntaan..? Kokeilin ampuessani erilaisia päästöjä. Kokeilin vain rentouttaa sormeni. Lisäksi koitin lisätä päästöön käden käännön. Seuraavaksi kuvakaappauksia videolta:
1. kuva, veto
2. kuva, rentoutuneet sormet ja nuolen lähtö
3. kuva, minulle luontainen käden liikkeen jatkuvuus
Minulle luontevalta tuntuisi vain rentouttaa sormet. Vetokäteni liikahtaa samalla hieman taaksepäin. Kokeilin kuitenkin lisätä päästöön "vilkutuksen".
1. kuva, veto
2. kuva, rentoutuneet sormet ja nuolen lähtö
3. kuva, minulle luonnollinen kädenliike puskee läpi ja päästö näyttää samalta kuin aiemminkin.
4. kuva, yritys lisätä jokin kädenheilautus loppuun
Vilkutukseni onnistui välillä paremmin, välillä huonommin. Yhteistä kaikissa yrityksissäni oli kuitenkin se, että vilkutus tapahtui joka kerta minulle luonnollisen käden liikkeen jälkeen. Eli käteni hakeutui sormet rentona hieman taaksepäin ja vilkutti vasta sen jälkeen. Jos yritin aikaistaa vilkutusta, tuntui, että sormeni jäivät jänteeseen ja nuoli lennähti spiraalimaisella lentoradalla tauluun. Ei sen aivan niin kuuluisi mennä? Mikäli teen kädellä vilkutusliikkeen joka tapauksessa vasta tehtyäni minulle luontevalla tavalla, mitä merkitystä sillä heilautuksella enää on? Eikö se ole nuolen jo kauan sitten lähdettyä aivan turha liike? Vai tuleeko nuolelle jotenkin parempi mieli, jos sille vilkuttaa, ja näin ollen se lentää kiltisti keskelle taulua? Sain hyviä osumia kyllä sekä vilkutuksella että ilman. Näillä puheilla siis sanoisin kyllä, että jättäisin kädenheilautuksen pois. Pitänee tosin itsekin vielä mennä Mihain tunnille varmistamaan asia.
Talven tekniikanhiontaa varten olen ottanut myös projektiksi laskea hieman vetokäteni paikkaa. Ennen olen vetänyt suunnilleen suuni korkeudelle, mutta nyt Puolan oppien myötä yritän laskea linjaa hieman alemmas. Samalla vetopituus hieman pitenee ja tuki vedolle löytyy paremmin lavoista eikä hartioista. Tähän kuvaan olen asetellut päällekkäin sekä vanhan peukalo-otteeni että uuden persialaisen. Molempien kanssa linja tuntuisi löytyvän melko hyvin. Vaaleanpunaiset viivat ovat apuna hahmottamassa persialaista otetta ja siniset viivat peukalo-otetta. Aamun treeneissä linjan lasku vähän unohtui, kun uusi ote vei ajatuskapasiteettia, mutta illalla etsin lihaksiani ja vetolinjaani vanhalla lerppu-Kayalla kissojen viihdykkeeksi. Ampumattakin voi treentata tehokkaasti!
Tekisi mieleni kysyä, että onko teillä muilla suunnitelmia talven tekniikkatreeniä varten, mutta yllättyisin, jos joku kysymyksen täältä lukisi ja siihen vastaisi. Mutta vastaa ihmeessä, jos olet tänne asti löytänyt!
Tämän kisakauden mahdollisesti viimeiset ratsain kilpailtavat jousiammuntakisat taitavat olla nyt minun osaltani kisattu. Kilpailu oli lokakuun Postal Match, jonka ratatyypiksi oli valikoitunut unkarilainen rata. Olipa mukavaa päästä vielä Puolan oppien jälkeen unkarilaisen radan kimppuun! Toisaalta hevosongelmien myötä mahdollisuudet Puolan oppien hyödyntämiselle jäivät lopulta melko vähäisiksi. Koskaan ei saisi syyttää hevosta huonoista kilpailutuloksista, mutta kohdataanpa nyt tämä fakta, että kyllähän se hevonen siinä aika isoa osaa näyttelee, ja vaikuttaahan se tuloksiinkin. Tässä lajissa nyt kuitenkin vain on hyväksyttävä se, että hevosilla – kuten meillä ihmisilläkin – on hyviä ja huonoja päiviä. Valitettavasti ihmisen ja hevosen hyvät päivät eivät aina osu yksiin.
Minun ei alunperin ollut edes tarkoitus osallistua tähän kilpailuun, jonka ESRAJA järjesti Mäntsälässä Jatilan tallilla. Olen ollut hyvin kiireinen opiskeluideni ja lähestyvän ensi-illan takia, enkä ilmoittautumisen auetessa ollut varma aikatauluistani. Viikkoa ennen kilpailun ajankohtaa kisaan kuitenkin vapautui yksi paikka ja silloin osasin jo hallita kalenteriani sen verran, että huomasin sittenkin kykeneväni osallistumaan. Koska tulin kisaan peruutuspaikalle, en voinut toivoa hevosta. Tarjolla oli arabitamma Sera. Olin jo aiemmin Jatilan treeneissä ajatellut, että Seraa voisi olla mukava kokeilla, joten se kelpasi kisaratsukseni oikein hyvin. Minulta tosin kysyttiin, haluaisinko sittenkin vielä vaihtaa Zirkoniin, sillä eräs Zirkonin varannut olisi sittenkin halunnut Seran. En halunnut vaihtaa – kunnes sitten kilpailupäivänä huomasin Sera-tamman oikut. Silloin oli jo liian myöhäistä.
Seralla meni kaksi ratsastajaa. Minua ennen ratsastanutta kilpailijaa Sera kiidätytti supervauhtia. Sera lähti radalle hitaasti, mutta keksi sitten taulurykelmän kohdalla laittaa kaasun pohjaan. Katsellessani menoa ehdin juuri ajatella, että onneksi se ei sentään pukittele, ja taas huomattiin, ettei tällainen ajattelu kannata – pukkejahan sieltä tuli. Minä haaveilin hakevani tästä kilpailusta vielä yhden gradingin unkarilaiselta radalta, mutta tässä kohtaa heräsin todellisuuteen. Gradingia ei ole tulossa, mutta jospa nyt jokusen osuman saisi. Koitti minun aikani nousta selkään, ratsastaa harjoituslaukat ja aloittaa kisa. Normaalisti olen näissä blogikirjoituksissani analysoinut kilpailufiilistä ja suoritusta yleisesti, mutta nyt lienee tarpeellista analysoida jokainen laukka erikseen, sillä mitään yhteistä sanottavaa näistä on hyvin hankala muodostaa.
Harjoitukset
Jouduimme kilpailun aluksi siirtämään radan reunaa kauemmas tauluista, jotta saimme etäisyydet sääntöjen mukaisiksi. Luultavasti radan sisennys oli syynä Sera-tamman eriskummalliseen käytökseen edellisellä ratsastajalla. Rata käveltiin ryhmänä ensin pariin kertaan. Seraa ei jännittänyt radalla kummemmin mikään. Myöskään ravissa hän ei reagoinut, vaikka etäisyyttä muihin hevosiin oli enemmän kuin käyntikierroksella. Harjoituslaukka ampumatta meni melko sievästi. Ampuen suoritettava harjoituslaukka puolestaan meni juuri kuten edellisenkin ratsastajan kanssa: Se alkoi hitaasti kyttäillen ja lähti villiin vauhtiin juuri vähän ennen maalitauluja. En saanut ammuttua.
1. kisalaukka
Villin harjoituslaukan myötä yritin pyytää Seran ensimmäiselle kisalaukalle oikein nätisti. No, sepäs johti siihen, ettei laukka noussut lainkaan. Luovutin ja totesin, että eiköhän se laukka nouse viimeistään siinä kohtaa, jossa on tähän asti ampaistu täyteen vauhtiin. Ei noussut, ei ampaissut. Pyysin sitten vielä kerran, ja sainkin oikein tasaisen, hyvän ja reippaan laukan. Ammuin kolmen pisteen osuman back shotiin, jonka jälkeen keskityin vain siihen, että saan vielä ammuttua aikapisteisiin tarvittavat kaksi nuolta. Ei siis muita osumia, mutta kolme ammuttua nuolta johti aikapisteisiin, joita tosin ei tullut kovin runsaasti, sillä aikamme oli 17,34 sekuntia (aikaraja 18 sekuntia).
2. kisalaukka
Toinen kisalaukka oli Seralta päivän parhain. Radalle päästiin laukassa, eikä tamma kiihdyttänyt kuin ehkä kahden askeleen ajan. Sain ammuttua neljä nuolta, joista kolmas osuin kahden pisteen alueelle ja neljäs osui tauluun, muttei pistealueelle. Luulen, että viimeinenkin nuoli olisi voinut mennä tauluun, mikäli en olisi hosunut. Kuitenkaan luotto Seraan ei ollut aivan huipussaan ja ammuin kaikki nuoleni ajatuksella "Nyt äkkiä ennen kuin hevonen sinkoaa!" siitäkin huolimatta, että hevonen meni sen laukan kauniisti. Aika oli 15,75 sekuntia. Juuri sellainen mukava laukka, josta voisi haalia hyvät osumapisteet ja saada vähän aikabonustakin. Tällaisia laukkoja olisin halunnut lisää!
Tässä kohtaa ehdin salaa mielessäni riemuitsemaan, että olosuhteista huolimatta olen saanut osuman molemmilla laukoillani! Ja taas huomaamme sen, ettei tällaisia pidä ajatella...
3. kisalaukka
Ylitimme jälleen lähtöportin ravissa, mutta sain laukan aiemmin kuin ensimmäisellä kisalaukalla. Ehdin ampua front shotiin. Jos olisin todella hyvä osumaan front shotiin todella kaukaa, ei tämä Seran sinkoilu olisi haitannut mitään. Minä en kuitenkaan ole taitava ampumaan front shoteja 40 metristä. Osumaa ei tullut. Valmistautuessani ampumaan keskimmäiseen tauluun Sera lähti kovaa korkeahkon pukin saattelemana kiihdyttämään kohti maaliviivaa. Loput nuolet jäivät ampumatta. Aika oli 12,17 sekuntia. Siihen nähden, että Sera ravasi aluksi ja nosti sitten hyvin rauhallisen laukan, kiihdytti hän melkoiseen vauhtiin kesken radan.
4. kisalaukka
Neljännelle kisalaukalle pääsimme laukassa. Hyvin tahmeassa ja hitaassa laukassa, mutta laukassa silti. Ammuin front shotiin osumatta siihen. Hevonen tuntui hyvin hitaalta, mutta en uskaltanut hoputtaa, sillä vauhtia saattaisi olla luvassa joka tapauksessa. Sera kiihdytti jälleen vain muutaman askeleen verran ja palasi sitten hitaaseen laukkaan. Jatkoin ampumista, edelleen epävarmana siitä, josko spurtti vielä kuitenkin tulisi. Hosuin. Osuin kerran kahden pisteen alueelle keskimmäiseen tauluun. Maaliviivaa lähestyttäessä havahduin siihen, ettei spurttia tullut. Jonkinlainen spurtti kuitenkin pitäisi saada aikaiseksi, sillä nyt olemme olleet koko radan ajan hyvin hitaita. Aikamme jäi nippanappa alle 18 sekunnin ja sain osumapisteeni. Yliajastahan saa nolla pistettä, vaikka olisi osunut kuinka hyvin.
5. kisalaukka
Viideskin laukka alkoi hitaasti. Ehdin ampua ensimmäiseen tauluun kerran, jonka jälkeen Sera spurttasi jälleen. Pääsin vauhtiin mukaan ja yritin silti ampua muutaman nuolen, mutta olimme jo back shotistakin niin kaukana, että yritykseni olivat melko toivottomia. Ei osumia tältä laukalta. Aika oli 13,75 sekuntia. Jälleen huomaa, että hitaasta alusta huolimatta kirimme ajassa näillä spurteillamme. Sääli, etten osunut mihinkään.
6. kisalaukka
Kuudenteen kisalaukkaan lähdimme melko mukavatempoisella laukalla. Sain ammuttua front shotiin kahdesti, joista jälkimmäinen napsahti tauluun, muttei tietystikään pistealueelle. Side shotin kohdalle Sera veti pienet kiihdytykset ja pikkupomput, mutta päätin etten ota kolmatta nollalaukkaa vaan heti tasapainoni palattua ammuin pikaisesti back shotiin vielä, kun se oli melko lähellä. Osuin täysosuman, neljä pistettä! Tämän jälkeen yritin vielä nokittaa ja ampua neljännenkin nuolen, mutta sohlasin ja pudotin nuolen. Kuitenkin sain ammuttua kolme, osuttua yhteen ja aika oli 15,22 sekuntia, joten aikapisteitäkin tuli muutama.
Kaiken kaikkiaan kisa meni ihan hyvin siihen nähden, että parhaat ampumismahdollisuuteni olivat yleensä joko kaukaa front shotiin ja kaukaa back shotiin. Ampuminen side shotiin ja haaveilemani tekniikka ampua ensin läheltä frontiin ja vielä läheltä backiin oli melko lailla pois pelistä. Sera oli niin epätasainen, että jouduin rauhallisillakin kierroksilla olemaan varuillani – koskaan ei tiennyt milloin on hyvä kierros ja milloin ei. Jälkikäteen on toki helppo harmitella, että olisihan sitä voinut kakkoslaukalla ampua vähän keskittyneemmin ja osua paremmin. Neloslaukallahan minulla taas olisi ollut kaikki maailman aika ampua vaikka kuusi nuolta ja kaikki tauluun, miksi en tehnyt niin?! Ja jos kerran ampuminen onnistui spurtista huolimatta kuudennella laukalla, miksi en ampunut täysosumia myös kolmos- ja vitoslaukoilla? Ampuminen – saati osuminen – ei suju helposti, jos joutuu keskittymään ja miettimään hevosta huomattavasti enemmän kuin ampumista. Tottakai hevonen on elävä olento ja se on tässä lajissa aina läsnä – siihen tulee keskittyä. Kuitenkin sanoisin, että ideaalitilanteessa keskityt ehkä noin 80% ampumiseen ja 20% hevoseen. Nyt minulla meni täysin toisin päin.
Unkarilaisessa tuntuu pärjäävän joko hitaalla hevosella niin, että tykittää tauluun todella monta nuolta hyville pisteille, tai nopealla hevosella aikabonusten toivossa osuen kerran, kahdesti tai kolmesti tauluun. Nyt minulla oli vuorotellen hidas ja nopea hevonen, mutta en nauttinut kummankaan hyötyä. Kuitenkin Sera vaikutti potentiaaliselta treeni- tai kisakaverilta jatkossa. En ottanut nokkiini siitä, että jonakin päivänä tammaa nyt vain saattaa ahdistaa väärään paikkaan sijoitetut pikalaiduntolpat. Toisaalta minua kuitenkin jäi vähän kaivelemaan ja harmittamaan. Kuinka hyvin olisi voinut mennä, jos olisinkin vaihtanut ratsukseni Zirkonin? Tai jos Sera olisi mennyt kaikki laukkansa tasaisesti ilman suuria pyrähdyksiä noin 15 sekuntiin? Lienee kuitenkin aivan turhaa miettiä tällaista. Ammuin kuitenkin paremmin kuin SM-kisoissa, vaikka pisteet jäivätkin puuttuvista aikabonuksista johtuen alhaisemmiksi. Eniten tässä harmittaa se, että seuraavan kerran unkarilaista rataa pääsee tykittämään ehkäpä vasta ensi vuoden SM-kisoissa. Siihen on pitkä aika.
Tuli on ollut pitkään todella rauhallinen ja fiksu. Se ei ole hätkähtänyt sen kummemmin rekoista, pyöräilijöistä tai villeistä mopopojistakaan. Tuuli, suhisevat puskat ja jousiampuva Mihaikin ovat olleet ihan hyväksyttävää arkea. Nelli on vienyt Tulilta lauman johtajuuden ja suuri huolehtivan johtajan vastuu on pudonnut Tulin harteilta. Ehkäpä se on rauhoittanut Tulia? Luonnollisesti se, että menin nyt sanomaan näin, kumoaa hyvän onneni ensi kerralla ja lennän selästä komean pukkilaukan saattelemana. Sitä odotellessa siis!
Tulilla on reippaan tekemisen jälkeen ollut motivaatiopulaa käyntityöskentelyssä. Heti laukkojen ja ravien jälkeen käyntiin siirryttäessä Tuli on alkanut aina utelemaan, että jokos sinä muikkeli tulisist sieltä selästä alas, mennäänkö keskelle kenttää tai palataanko pellolta kotiin? Nyt Puolan kisojen jälkeen, kun jousiammuntatreeniä uskaltaa jo vähän keventää, päätin ottaa käyntityöskentelyn ja kuuliaisuuden muutaman kerran aiheeksi.
Ensimmäisellä kerralla menin ilman satulaa, emmekä todella tehneet muuta kuin käyntijuttuja aloittaen maasta ja siirtyen sitten selkään. Keskityimme taivutuksiin, väistöihin ja tarkkuuteen. Teimme erilaisia puomitehtäviäkin. Tuli ei kertaakaan kysynyt, että joko lopetettaisiin. Tai ehkä hän ei hoksannut, että ehdimme aloittaakaan?
Toisella kertaa teimme samaa kuin ensimmäisellä, mutta lisäsin mukaan vielä ravin ja halusin tarkkoja siirtymisiä. Lopulta Tuli oli niin kuulolla, että sain sen siirtymään käyntiin ja raviin pelkästään vatsalihasten ja hengityksen avulla 3-5 askeleen välein. Tästä innostuneena ajatus suitsitta ratsastamisesta heräsi.
Kolmannen kerran suunnitelma oli ottaa mukaan sekä suitset että kaulanaru. Jos Tuli menisi nätisti, voitaisiin suitset jättää kentän reunaan. Ongelmaksi tulikin se, etten löytänyt kaulanarua tallista. Nooh, mitä sitä turhia. Mennään sitten kokonaan ilman. Aloitimme taas maasta suitsien kanssa, sitten siirryin selkään ja testasin, että siirtymiset ja jarrut toimivat. Seuraavaksi jätinkin jo suitset pois. Ensi kerralla ratsastan siirtymät vielä vähän tarkemmiksi ennen kuin luovun suitsista. Suitsettomana jarrut tuntuivat olevan Tulilla hieman hitaanlaiset, vaikka toimivatkin.
Ensi kerta tosiaan tulee. Ei ehkä seuraavalla minun ja Tulin tapaamiskerralla, mutta joskus. En ole koskaan aiemmin ratsastanut täysin varusteitta ja tällä kertaa tyydyin ratsastamaan vain pari kierrosta ravissa uralla. Ehkä kuitenkin pystyisimme tekemään myös enemmän? Aluksi minua jännitti päästää irti. Käteni eivät oikein tienneet mitä niiden tulisi tehdä. Nehän ovat aina kiinni joko ohjissa tai jousessa! Kuitenkin kun tähän vapauteen ja villiyteen on päästy, haluan kokeilla rajojani vielä hieman pidemmälle! Sitä paitsi, mikä on pahinta mitä voisi sattua? Tuli pelästyy ja pukittaa, minä putoan. Ainakaan Tuli ei kompastu ohjiin! Jätetään tämä leikki nyt silti vain kentän aitojen sisälle.
Täytyy sanoa, että tämä luottamus tuntuu aika hyvältä!
(Menittekös poloiset videon klikkiotsikkoon? Tulipoika se tässä vain on nakuna. Minulla taas on varusteet ja vaatteet päällä – sori.)
Puolan GP-kisat on nyt kisattu! Takana on huippu treenileiri, onnistuneet kisat ja karisseet kilot (jotka tosin ovat Suomeen palattua jo tulleet takaisinkin)!
Lensimme Turusta Gdanskiin sunnuntaina, vuokrasimme auton ja ajoimme pieneen Margonin-nimiseen kylään. Navigaattorimme väitti ajoajaksi 3,5 tuntia, mutta mepäs teimmekin matkan pitkän kaavan kautta. Lähdimme Gdanskista ajamaan viideltä ja yhden renkaanvaihdon ja useamman mutkittelevan pikkutien ja harhaan ajetun käännöksen jälkeen saavuimme perille vasta puolilta öin. Maanantaina heräsimme – emme kovin virkeinä, mutta valmiina treenaamaan!
Workshop with Anna Sterczyńska & Wojtek Osiecki
Ei välttämättä ole kovin hyvä idea osallistua kurssille juuri ennen kisaa. Tai sitten on. Tai sitten ei ole. En ole vieläkään aivan päättänyt. Kurssi oli mahtava, mutta ennen kisoja ei pitäisi muuttaa mitään. Olisi kuitenkin aika hölmöä mennä kurssille ja aktiivisesti yrittää olla oppimatta sieltä mitään?! Opin paljon uutta ja tajusin ampumisestani paljon muutakin kuin "pidempi veto, vedä pidemmälle, vedä vedä vedä!". Totta puhuakseni, minulle ei kertaakaan sanottu liian lyhyestä vetopituudesta! Tai sitten tekniikassani on niin paljon hiottavaa, ettei vielä päästy edes siihen asti, että voisi huomauttaa vetopituudesta. Pitkä veto on siis toki edelleen tärkeä, sitä en missään nimessä kiellä. Kuitenkin olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että vetoni on kuvien ja videoiden perusteella ihan riittävä, mutta tähtäys on pielessä jostain muusta syystä. Miksi saan taulusta aina vain 2 pistettä? Miksi osun aina taulun reunoille?
Point to the target!
Minua on vetopituuden pidentämisessä auttanut ajatus siitä, että jousikäteni työntää ja vetokäteni vetää. Tällöin jousen paino ei jää pelkästään vetokäden vastuulle, ja sitä paitsi vetokäsi on jo valmiiksi lähempänä maksimivedon sijaintia: Helppoa ja nopeaa! Kuitenkin olen lisännyt tähän työntö-veto-ajatukseen jonkun oman heilautuksen, ja nostan jousen aina ylös ja nuoleni osoittaa taivasta. Tästä sitten lähden jännittämään jousta ja samalla liikuttamaan tähtäystäni alaspäin. Mikä onkaan se kohta, jossa oikeasti tähtään? Milloin nuoli lähtee, mihin se päätyy? No, milloin sattuu ja minne sattuu. Heilauttaessani jousta yläkautta saatan saada nuolen lähtemään liian aikaisin tai liian myöhään. Nuoli menee liian ylös tai liian alas. Aina taulun alareunaan tai yläreunaan. Ei pistealueelle. Tai siihen kahteen pisteeseen. Hurraa...
Please remember the little stop!
Ali Ghoorchian haluaisi ammuntaani pienen stopin, kun jousi on täydessä vedossa. Se varmasti auttaisi tähtäysongelmaani, sillä sen aikana ehkä tulisi tarkistettua, etten päästä nuolta kesken epämääräisen jousenheilutukseni. Kuitenkin se stoppaus on tuntunut niin kovinkovinkovin vaikealta. Silloin veto jää lyhyeksi, tai veto on hyvä, mutta jousikäsi siirtää itseään siinä odottelun aikana ja nuoli sinkoaa taas mihin sattuu.
Kurssilla harjoiteltiin olemaan hidas. Hyvin hidas. Stoppi mukana. Ja vasta nyt tajusin, että se stoppi on merkityksellinen oman lihasmuistin takia! Aloitin aikanaan liian aikaisin olemaan nopea, ja vetopituuteni jäi lyhyeksi. Lihakseni eivät koskaan oppineet, miltä täysi veto tuntuu. Tämän virheen korjaaminen on vienyt nyt pian puolitoista vuotta, eli lähes koko sen ajan mitä olen jousiammuntaa ylipäätän harjoitellut. Mutta nyt olen hoksannut. Stoppi on lihaksilleni. Wojtek neuvoi, että kunhan lihakseni tietävät mitä teen, mikä on täysi veto ja mistä asennosta nuoli osuu tauluun, voin jättää stopin poiskin. Tähän kuitenkin liittyy pieni ehto. Point to the target! Sitä nuolta ei nosteta sinne taivaisiin nokituksen jälkeen ja lasketa alas vasta taulun kohdalla. Nuolen kanssa tulee lähestyä taulua kuin seipään kanssa. Ei kuten miekan. Nuolen kärjen tulee tähdätä taulua koko ajan. Ei se riitä, että vain tuijotan taulua intensiivisesti. Nuoli on se, joka sinne tauluun pitää saada. Pelkällä katseella ei tapeta.
Selwina-tamma, ensimmäinen päivä, aamu
Kurssin tärkein anti taisi itselleni olla tämä "nuoli on keihäs, ei miekka" -ajatus. Toiseksi eniten pidin siitä, että vihdoinkin unkarilaista rataa pääsi harjoittelemaan (vaikka Wojtekin mielestä unkarilainen on niin helppo, että sitä voi ampua vain lämmittelyksi) ja siitä, että hevoset vaihtuivat workshopin aikana useasti. Ensimmäisenä päivänä aamulla jaoimme Miran kanssa Annan Selwina-tamman, jonka satula vain lykättiin käsiimme "tämä on teille". Tamma oli mukavan rauhallinen, mutta kuitenkin laukkasi patistelematta. Oman nössöyteni tuntien olisin varmaankin toivonut Selwinaa aina koko loppu viikon ajaksi, ellei olisi ollut alusta asti selvää, että hevosia vaihdellaan. Mukavuudenhaluinen puoleni tietysti tyytyisi heti siihen, mikä tuntui mukavalta.
Czarownik-ori, ensimmäinen päivä, iltapäivä
Maanantaina lounaan jälkeen oli taas aika mennä ratsastamaan. Annan hevoset menivät nopeimmille ja meille lopuille luvattiin sirkushevosia. Sirkushevosia?! Kävelimme toiselle laitumelle ja meiltä kysyttiin, minkä hevosen kukakin haluaa. Emme tienneet hevosista mitään, emme olleet edes nähneet niitä aiemmin. Minulle oli sinäänsä aivan sama. Mukanani oli aloittelijoita ja ajattelin, että he saavat valita ensin. Minä tyydyn siihen, mikä minulle jää. Aloittelijatkaan tosin eivät tienneet hevosista mitään eivätkä hekään osanneet valita. Lopulta meitä käskettiin valitsemaan se satula, jolla haluaisimme mennä. Mahtavaa! Valitsin syvän armeijasatulan ja sain tämän sympaattisen Czarownik-orin. Nimi kuulemma tarkoittaa taikatemppua tai jotakin "hokkus pokkus" -tyylistä. Treenasimme kentällä ja ihastuin tähän oriin oikein kovasti.
Czarownik oli hauskan värinen, mutta ilmeeltään jatkuvasti vähän epäluuloinen.
Tiistaina aamulla jaettiin taas hevosia. Annan hevosista aloitettiin, ja koska ajattelin pointtina olevan ratsastaa joka kerta eri hevosella, hihkaisin kirjavan Boston-ruunan kohdalla, että minulle! Boston oli mennyt edellisenä päivänä tasaista ja rauhallista laukkaa, vaikka muuten vaikutti vähän laiskalta. En kuitenkaan ehtinyt viettää Bostonin selässä kovinkaan pitkää hetkeä: meistä ei saatu edes kuvaa!
Czarownik-herra riitaantui ratsastajansa kanssa, nousi pystyyn, kaatui ja pudotti ratsastajan selästään. Että sellainen sirkushevonen... "Bea, you liked this horse, would you like to change?" En oikeastaan ollut kovin tyytyväinen tahmeaan Bostoniin, ja olin maanantai-illalla ylistänyt Czarownikia niin maasta taivaisiin, etten kehdannut, enkä edes halunnut, kieltäytyä hevosvaihtokaupasta. Ei se minulle eilen ollut mikään hirviö, enköhän minä pärjää. Boston-ruuna siis vaihtui Czarownikiin. Tällä kertaa treenasimme radalla unkarilaista rataa. Czarownik kiskoi menemään melkoista vauhtia! Kuulemma hevosen vauhti olisi säädettävissä, jos lähtisi radalle ohjat kädessä ja määräisi vauhdin ennen kuin päästää ohjista irti. En välttämättä ole tästä aivan samaa mieltä. Sääli, ettei meistä otettu kuvia, videoita tai aikaa. Olen melko varma, että menimme pari kertaa 90 m radan seitsemään tai jopa kuuteen sekuntiin. Minulle tarjottiin myös mahdollisuutta vielä vaihtaa hevosta, mutta en oikeastaan halunnut. Oli todella vaikeaa ampua hitaasti ja keskittyen (mikä oli sen treenin tarkoitus) supernopean hevosen selästä, mutta väitän sen olleen treeninä silti äärimmäisen hyödyllistä: Seuraavan kerran kun menen keskinopean hevosen kyytiin, minulla on kaikki maailman aika taulujen välissä! Sitä paitsi, sain kiito-Czarownikiltakin ammuttua unkarilaisella radalla kolme nuolta osuen keskimmäiseen tauluun!
Täysin ongelmitta en minäkään Czarownik-herran kanssa pärjännyt. Yksi laukka alkoi kiihdytyksellä, jatkui kiihdytyksellä, jatkui vielä kiihdytyksellä ja päättyi äkkijarrutukseen ja pysähtyi kuin seinään. Minä en pysähtynyt aivan yhtä nopeasti, vaan kellahdin sievästi kaulan yli maahan. Tai oikeastaan jäin pysähtyneen hevosen kyljelle roikkumaan pää alaspäin ja mietin, että tästä on kyllä helpompi mätkähtää alas kuin punnertaa takaisin satulaan.
Ratatreenin jälkeen menimme vielä kentälle. Kenttää mentiin yksi kerrallaan ympäri. Menin kerran ampumatta harjoituslaukan tarkistaakseni, että emme mene kenttää kaarteineen siihen samaiseen kuuteen sekuntiin kuten teimme radalla. Emme menneet. Seuraavalla kierroksella sitten ammuinkin muutaman nuolen, kunnes Czarownik kiihdytti kaarteeseen, muttei sitten kääntynytkään kulman mukaan vasemmalle vaan teki äkkiuukkarin oikealle ja jäi kulmaan hengailemaan. Minäkin jäin. Minä tosin otin hengailun vähän vakavammin ja asettauduin sitten ihan kunnolla hengailuasemiin pitkäkseni maahan. Minä siis putosin taas. MITÄ?! KENTÄLLÄ?! Taisin löysätä jotakin tasapainolihastani siirryttyämme radalta kentälle. "Enhän minä täällä kentällä enää voi pudota, ihan turha lihas tämä, whumps, oho!"
Lounaalla Mira kertoi tammasta, jolla hän oli ratsastanut sillä välin kun minä olin treenannut vikellystä Charownikilta. Mira pohti, että voisi haluta kisata testaamallaan Laguna-tammalla, ja minä pyysin sitten oitis Annalta, josko minäkin voisin kokeilla Lagunaa. Käytännön syistä olisi kivaa jakaa kisahevonen Miran kanssa, jos olisimme molemmat tyytyväisiä.
Laguna, toinen päivä, iltapäivä
Lagunan kanssa treenasin tiistai-illalla vain kentällä. Wojtek piti meille valmennuksen, jossa kopittelimme palloa ja heittelimme sitä kohti maalitaulua. Se olikin vaikeampaa, kuin voisi luulla! Laguna laukkasi tasaisen reippaasti kenttää ympäri. Aluksi minulla kesti tottua Lagunan satulaan, jossa jalustimet tuntuivat olevan todella edessä. Kuitenkin valmennuksen mittaan aloin löytää tasapainoani ja istuntani tuntui hetkittäin jo hyvältä ja helpolta. Backshoteissa takapuoleni edelleen heilahtaa helposti satulaan, sillä jalat karkaavat liian eteen.
Keskiviikkona minun oli tarkoitus jakaa Miran kanssa pieni maantiekiitäjäponi Maui, joka oli ärsyttävän läheisriippuvainen yhtä hevoskaveriaan kohtaan. Siis todella, ponimus ei pysynyt käsissä lainkaan, jos oli tietyn metrimäärän etäisyydellä kaveristaan. Kaverin mennessä radalle ensin, Maui ryösti mukaan. Tai kääntyi kesken radan ympäri, jos huomasi kaverin jo siirtyneen takaisin alkuun. Siitä on valtavasti aikaa, kun olen ylipäätään mennyt niin pienellä ponilla. Minua ärsytti jo vähän valmiiksi se, että joutuisin pitelemään ryöstöaltista ponia aloillaan. Jotain sitten tapahtuikin, ja ratsastajia vaihdettaessa poni siirtyi kentälle jonkun ratsuksi, ja minun, jonka oli määrä olla ratatreenissä, annettiin valita jokin muu hevonen. Vaihtoehtoina oli Boston, Lampart-ori, sekä hevonen, jonka olin nähnyt tähän mennessä vain kiukuttelevan kaikkialla muualla kuin radalla (ilmeisesti paikallaan seisominen ei ollut tämänkään hevosen mieleen). Bostonia olin jo testannut, ja olin jo valmiiksi ärsyyntynyt ajatuksesta, että joutuisin kovastikin neuvottelemaan ponin kanssa odottelusta, en siis valinnut kiukkuheppaakaan. Lampart-ori puolestaan oli mennyt nopean tasaisesti edellisellä ratsastajalla ja vaikutti kokeilun arvoiselta.
Lampart-ori, kolmas päivä
Ihastuin tähän peppiheppaan oikein kovasti! Vauhti oli reipas ja säädeltävissä. Ori olisi mennyt lujempaa tai hitaampaa, jos olisin pyytänyt. Pyytämättä se meni tasaista noin 12-sekunnin laukkaa. Olin ilmoittanut Annalle, että haluan kisoihin Lagunan, mutta tämä ori sai minut vähän horjuttamaan päätöstäni. Torstaiaamulla kävinkin kysymässä, joko joku nappasi tämän kisaratsukseen, ja tottakai parhaat viedään päältä, enkä voinut enää vaihtaa. Laguna oli kuitenkin hyvä vaihtoehto sekin, sen kanssa vain oli varmuudella tiedossa aikamiinusta korealaisella radalla. Aikamiinukset oli nyt kuitenkin hyväksyttävä. Enemmän minua olisi harmittanut, jos en olisi edes käynyt kysymässä vaihtoa tähän oriin.
Laguna, puolalaisen radan testaus
Keskiviikkona kävimme vielä tutustumassa puolalaiseen rataan. Saimme laukata sen läpi. Taulut eivät vielä olleet paikallaan. Tauluttakin koelaukka oli oikein tervetullut. Ensin yritin vaihtaa laukkaa joka kaarroksessa, mutta sitten tajusin että jos yritän laukanvaihtoja, en ehdi ampumaan missään välissä. Mikään kaarre ei kuitenkaan ollut niin jyrkkä, etteikö sitä pääsisi vastalaukassakin. Ja no, totta puhuakseni en ole edes varma osaako Laguna oikeaa laukkaa. Sillä tunnutaan menevän pelkkää vasenta.
Torstai oli kisoja valmistava treenipäivä. Ne, jotka eivät vielä tienneet kisahevosiaan, saivat treenata. Mekin olisimme saaneet, mutta kävimme vain tutustumassa vielä puolalaiseen rataan ja annoimme sitten Lagunalle vapaapäivän. Sitä paitsi torstaina satoi.
Hotellissa ruokaa sai vain kolmesti päivässä. Aamupalan (leipää, muroja,
jogurttia ja hedelmiä), lounaan (keitto ja pääruoka) ja iltapalan (aina
pelkkää leipää). Torstai illalla oli tarkoitus pitää kisainfo klo 19. Suomi-tiimimme suunnitteli menevänsä pizzalle infon jälkeen. Todellisuus iski rankasti, kun kisainfo olikin myöhässä ja jouduin tyytymään hotellin iltapalaleipiin, vaikka olin jo hetken elänyt pizzaunelmaa.
GP 3rd Stage in Poland
Perjantaina kisattiin korealainen rata ja Sypniewo special. Mira oli lähtölistassa ennen minua. Minä kisasin viidennessä ryhmässä, Mira jo toisessa. Avustin Miraa varusteissa ja kuvasin videoita. Fiilis oli mitä mainioin. Kuitenkin unohdin sitten sen tärkeimmän, nimittäin syömisen. Tässä kohtaa viikkoa vain kolme kertaa päivässä syöminen rinnastettuna 3-5 tunnin ratsastuksiin per päivä alkoi vaatia veronsa. Kun tuli nälkä, tuli todella kova nälkä. Oman suoritukseni koittaessa olin nälkäinen ja vihainen. Minä muutun nälkäisenä hyvin kiukkuiseksi! En ollut pahalla tuulella siksi, ettei korealainen rata mennyt odotusteni mukaan, vaan suoritukseni meni huonosti koska olin pahalla tuulella. Yksi tavoitteeni oli osua jokaiseen tauluun, se kun on koti-Suomessa tuntunut viime aikoina niin kovin helpolta. Nyt ärsyynnyin valtavasti, kun minulta menikin nuolia ohi. Toisaalta taas ammuin kuudella laukallani yhteensä neljä kertaa tiikeriin ja lisäksi nelosia ja kolmosia, mutta siinä missä ohi ampuminen kiukutti kamalasti, tiikerit eivät tuntuneet missään. Ei tuntunut hyvältä, koska no siihenhän niiden nuolten kuuluisikin osua. Kaikkien nuolten pitäisi osua tiikeriin! Hitaan Lagunan aikamiinukset olivat tiedossa. Olisihan se tietysti ollut kivaa saada ajasta pisteitä eikä päinvastoin luopua niistä, mutta Lagunan hitaus ei kiukuttanut. Enemmän kiukutti juuri se, että miksen nyt osu yhtään mihinkään. Jälkikäteen tarkasteltuna olen oikeastaan ampunut aika hyvin. Sain 50 osumapistettä huolimatta siitä, että ammuin vähän liian monta kertaa ohi. Oikeastaan enää harmittaa vain se, että jäin vain parin pisteen päähän grading HA2-sijasta. Nyt sain vain grading HA1. Jos olisin osunut vielä edes yhteen tauluun hyville pisteille, olisin saanut HA2-gradingin. Perhana! Sijoituin sijalle 16/29 pistein 53,884
(Grading HA2 tarvittavat pisteet: 56).
Perjantai-illalla kisattiin vielä Sypniewo Special -rata, jossa oli kahdeksan maalia, front ja back shotia. Niistä tuli osua kolmeen, joista vähintään yksi front ja yksi back. Ei siis voinut ampua vain pelkkää front shotia. Jos osui alle kolmeen tauluun, ei saanut pisteitä lainkaan... Aikaraja oli 20 sekuntia, mikä oli aivan naurettavan vähän niinkin pitkältä radalta. Saimme Lagunan kanssa jälleen aikamiinuksia. Rata mentiin kolme kertaa. Ensimmäinen ja viimeinen laukka minulla jäi täysin nollille, mutta keskimmäisellä onnistuin osumaan kolmeen tauluun ja yhteen mittauskartioon (Sääli, ettei siitä saanut pisteitä. Se oli hieno osuma täysin keskellä kartiota!). Tämä rata ei mennyt muillakaan järin mallikkaasti, joten alhaisista pisteistäni huolimatta
sijoituin sijalle 12/26 pistein 7,641
Unkarilaiselta radalta lähdin hakemaan HA1-gradingia. Tai no en tietysti olisi pannut pahakseni paremmastakaan gradingista, mutta tavoitteeni oli HA1 ja ei nollalaukkoja. Noh.. Grading tuli, mutta niin tuli yksi nollalaukkakin! Kuitenkin onnistuin osumaan yhdellä laukalla kahteenkin tauluun. Tähän mennessä unkarilainen rata on mennyt joka laukalla joko yhdellä osumalla, tai ei osumilla lainkaan, joten parempaa kohti ollaan menossa. Fiiliskin oli parempi kuin korealaisella radalla, sillä tällä kertaa muistin ottaa evästä mukaan! Harmittaa oikeastaan vain se yksi nollalaukka. Ja olisihan sitä voinut useasta ammutusta nuolesta koittaa osua vähän enemmän, mutta askel kerrallaan. Unkarilaista kun pääsee niin huonosti harjoittelemaan Suomessa.
Sijoituin sijalle 22/28 pistein 65,380
Laguna ja minä puolalaisella radalla
Sunnuntaina kisattiin puolalainen rata. Se oli elämäni ensimmäinen puolalainen, joten juuri mitään ennakkotavoitteita ei ollut. Haaveenani oli pystyä ampumaan edes jokunen nuoli ja olisi toki ihan kivaa johonkin osuakin, mutta ei paineita! Taas ennen kisasuoritustani tunsin alkavan nälän ja kiukun saapuvan, mutta onneksi puolalainen rata oli niin hauska, että kiukku laantui! Puolalaisella radalla olin todella tyytyväinen Lagunaan. Sillä on rutkasti enemmän kokemusta puolalaiselta radalta kuin minulla. Se laukkasi nätisti kaikki kaarteet, vastalaukassa, mutta laukkasi. Eikä se edes yrittänyt kovinkaan kovasti kääntyä risteyksessä liian aikaisin kotiinpäin, vaikka ensimmäisillä harjoituslaukoilla workshop-päivinä se vähän sellaista ehdottikin. Minä sain ammuttua nuolia ihan kiitettävään tahtiin, vaikka osumia nyt aina voisi olla enemmänkin. Kuitenkin olen melko ylpeä siitä, että kyseessä oli ensimmäinen puolalainen ratani ja silti
sijoituin sijalle 10/26 pistein 64,765!
Kokonaiskilpailussa sijoituin sijalle 12/29!
Edustimme tosiaan itsemme lisäksi Suomen joukkuetta. Joukkueemme voitti tässä osakilpailussa Iso-Britannian jokaisella ratatyypillä. Tämä oli kuitenkin vain yksi kolmesta kilpailusta, joten GP-kisan kokonaistuloksissa jäimme lopulta viimeisiksi, mutta paljosta se ei ollut kiinni! Arvatkaas muuten mitä! Lampart-orilla oli lopulta kuitenkin vain yksi ratsastaja. Se, joka ehti viedä sen käsistäni, ratsasti vain korealaisen radan ja vetäytyi sitten kilpailuista selkäongelmien takia. Mutta puolalaisella radalla Laguna oli niin super, ettei minua enää harmita yhtään, etten saanut Lampartia.
