Tuli oli sunnuntaina vielä pötköllään pihatossa kun tulin hakemaan häntä. Sentään hän nousi oikein sutjakkaasti ylös ilmoitettuani, että olen hakemassa häntä leikkimään. Talutin Tulin hoitokatokseen ja huomasin, että häntä laahaa jo maata. Katan on ollut tarkoitus leikata sitä, mutta se on niin helppoa unohtaa! Äitini oli mukana tutustumassa Tuliin eikä äitini ole hevosten suhteen kovinkaan kokenut. Hän ei ollut kovin innoissaan kun pyysin häntä vahtimaan Tulia sen aikaa, kun kävisin itse tallissa etsimässä saksia. No, saksia ei äkkiseltään löytynyt ja kuulin Tulin tekevän tuhmuuksia ulkona, joten palasin kiireesti tyhjin käsin. Olin laittanut Tulin hoitokatokseen kiinni vain yhdellä narulla (joskus laitan kahdella molemmin puolin), sillä yleensä hän pysyy paikallaan aivan hyvin. Nyt herra kuitenkin näki tilaisuutensa tulleen ja päätti tulla katoksesta ulos sen verran kuin narun päässä pääsi tulemaan. Tuupin Tulin takaisin paikalleen ja pyysin seisomaan, mutta koska hän sai kerran lähteä katoksesta ilman seurauksia (äitini vain väisti), hän yritti sitä nyt jatkuvasti. En ole aikoihin joutunut korottamaan ääntäni Tulille. Yleensä sellainen sivistynyt paheksuminen riittää kielloksi, mutta nyt jouduin sanomaan paristi vähän kovemmin. Eihän Tuli ole yhtään ilkeä ikinä, mutta käyttää kyllä hyväkseen ihmisten pelkoa tai osaamattomuutta. Päädyin nyrhimään Tulin häntää äitini kynsisaksilla sen verran, ettei Tuli vahingossa astu sen päälle.
Tuli pyöri säätäessäni jalustimia.
Siirryimme kentälle. Herra ei olisi seissyt hetkeäkään. Hän osaa kyllä kävellä vierellä ja pysähtyä kun minäkin pysähdyn, mutta nyt ei vain huvittanut. Yhtään. Muutaman pyörähdyksen jälkeen pääsin selkään ja Tulin energisyys oli jo positiivista ja helpompi kanavoida työskentelyyn eikä sähläämiseen. Häsläävää hevosta on vaikea pyytää vain seisomaan, sillä energiaa olisi johonkin muuhun. Kun sitten päästiin liikkeelle niin Tuli ei ehkä saanut tehdä aivan mitä halusi, mutta sentään minulla oli ehdottaa korvikkeeksi jotakin muuta kuin seisomista. Tuli oli kyllä varsin kummallisella päällä. Hän ei ollut mitenkään tavattoman vauhdikas, mutta menohaluja oli kuitenkin. Toisin kuin estetunnilla, Tulille sopi tänään käynti, ravi ja laukka ihan mikä vain, kunhan seisomaan ei joutunut. Edes namit eivät kelvanneet! Se oli jopa vähän huolestuttavaa, puhummehan kuitenkin Tulista. Tulin naksutinsana on "nami" ja Tuli osaa sen kuultuaan pysähtyä odottamaan namia. Meille on ennenkin käynyt niin, ettei Tuli innostuessaan välitä namista vaan jatkaa laukkaamista, mutta tämä meni jo uusiin ulottuvuuksiin. Pysähtymistä piti todella pyytää, pieni kehotus ei riittänyt, ja sittenkin Tuli odotti namia niin lyhyen aikaa, että harvoin ehdin sitä hänelle antaa ennen kuin herra olikin taas kävelemässä. Välillä hän ei pysähtynyt lainkaan. Ja paristi ehdin antaa hänelle namin huulille, mutta Tuli ei ottanut sitä suuhunsa! Samaa näkkäriä kuin parilla edellisellä kerralla, ja hyvin se on aiemmin kelvannut! Ostin vieläpä "Kunto" -nimistä näkkäriä fitness-miehelle! Mutta ei! Toisaalta namien kelpaamattomuus ei haitannut menoa. Tuli nosti silti nätisti laukan ennen radan alkua ja laukkasi joskus koko suoran, joskus vähemmän. Jostain syystä se radan laukkaaminen oli Tulille tahmeaa, mutta radan jälkeen hän olisi kyllä laukannut vaikka koko kentän ympäri. Ampumiseen keskittyminen oli melko vaikeaa kun piti keskittyä siihen, että Tuli pysyy laukassa. Vedot jäivät taas melko lyhyiksi. Iranissa hevoseen ei tarvinnut radalla kiinnittää mitään huomiota ja kaikki keskittyminen pysyi ampumisessa. Osuin kuitenkin melko hyvin. Välillä kiirehdin taas ampumaan liian aikaisin, ehkä toiveenani ehtiä ampumaan ennen laukan hyytymistä.
Loppua kohden laukka alkoi jo pysyä yllä, vaikka vähän tahmeaa vielä olikin.
Laukan alkaessa sujumaan pyrin myös keskittymään paremmin vetopituuteen ja ampumiskohtaan. Kuitenkaan äitini ei saanut yhtään kuvaa itse vetovaiheesta laukassa. Alkutunnin ravissa ampumisesta on yksi hyvin säälittävällä vedolla varustettu kuva, jota en nyt laita tänne itseäni nolaamaan.
Tullessani selästä alas Tuli vasta oudostuikin! Hän seisoi ensin hetken riiputtamassa miehisiä ruumiinosiaan, kuten aina ratsastuksen jälkeen. Sitten hän etsi sopivan kohdan ja piehtaroi, kuten usein ratsastuksen jälkeen. Mutta sitten herra alkoi kävelyttää itse itseään ja käveli kenttällä edestakaisin. Ihan vapaaehtoisesti. Kun kysyin mennäänkö tarhaan ja tulin riimun ja narun kanssa kohti, Tuli sanoi että ei mennä. "Kävellään vielä! Ja vielä! Nyt voisin tulla tarhaan, eiku... en tuukaan vielä.. Kävelen vielä! Ja vielä!"... Lopulta herra tuli luokseni. Ei halunnut pysähtyä mutta sain puettua riimun herran kävellessä vierelläni. Vein Tulin tarhaan, jossa hän meni heti pihattoon ehkä jatkamaan keskeytyneitä päiväuniaan. Menin hakemaan heinää ja heittelin sitten päiväheinät aidan yli nautittavaksi. Ne kyllä kelpasivat Tulillekin! Mikä lienee nameissa ollut vikana?!
Tuli kävelyttämässä itse itseään.
Tulin haluttomuus pysähtymiseen ja itsensä kävelyttäminen vaikutti mahdolliselta mahakivulta, mutta se tuntui toisaalta hullulta, kun hän oli kuitenkin yhteistyöhaluinen ratsastaa. Jos minulla olisi maha kipeä, en varmasti juoksisi jonkun toisen pyynnöstä yhtään. Tuli oli haluton vain nameihin ja seisomiseen, kaikki muu kävi. Mutta ei tuo ole Tulilta lainkaan normaalia! Tuli tosin myös kakkasi kahdesti. Kerran kun olin selässä vasta aloittelemassa ja kerran kun olin tullut selästä alas. Yleensä Tuli käy vessassa ennen kuin haen hänet töihin, mutta toisaalta nyt herätin hänet päiväunilta ja hän ei kerennyt vessaan. Mutta jos ruuansulatus toimii, niin ei se maha ainakaan kovin kipeä voi olla, eihän? Äitini otti valokuvia kaikesta. Myös Tulin kakkaamisesta. Ja lähikuvan siitä syntyneestä läjästä. En kuitenkaan laita sellaisia kuvia tähän. Riittää, että puhun blogissani julkisesti hevosenkakasta.
Ratsastaessa Tuli oli tahmeaa laukkaa lukuunottamatta oikein yhteistyöhaluinen. Tässä hän näyttää jopa ihan siltä kuin vähän hymyilisi, vaikka ratsastaja puuhaakin jotain kummallista.
Päädyin lopulta siihen tulokseen, että Tulin tammat ovat tarhassa kertoneet Tulin olevan liian paksu, ja hän oli nyt omatoimisesti päättänyt alkaa laihdutuskuurille. En varmaankaan liikuttanut häntä kentällä hänen omaan kuntosuunnitelmaansa laskemaansa määrää, joten hän teki vielä itsekseen parit kuntokävelyt. Nameja hänen tietysti teki kovasti mieli, mutta jos mielii laihtua niin ei voi loputtomasti mässäillä, niinpä hän pitkin hampain jätti namit ottamatta.
Jos Tuli on liian pallo hypätäkseen, voimme ainakin pomppia! Kävi ilmi, että kyllä Tulipoika hyppääkin.
Lauantaina Katan oli tarkoitus pitää Tulille ja minulle estetunti. Kaipasin opettajan valvovaa silmää ensimmäiselle yhteiselle hyppykokeilullemme, sillä olin kuullut huhua Tulista, joka tuhmuroi esteillä ratsastajan tai itsensä mokaillessa. Lauantain tunti kuitenkin peruuntui Katan kiireiden takia ja päädyin menemään Tulin kanssa puomeja ihan keskenämme.
Laitoin keskiympyrälle neljä puomia, yhden jokaiselle sivulle, vaikka ympyrällä ei oikein sivuista voikaan puhua, ymmärtänette kuitenkin? Menimme ympyrää alkuun käynnissä kumpaankin suuntaan. Raviin siirtyessä Tuli alkoi jo puhista innokkaana joka askeleella ("puhh, puhh, pörr, pörr!"). Laukattuamme ekan kerran Tuli alkoi nostaa laukkaa jo ihan oma-aloitteisesti ja oli kovasti innoissaan.
Yleensä Tulin on helpompaa laukata vasenta laukkaa kuin oikeaa, mutta nyt meillä on jo pidemmän aikaa ollut jokin mystinen tapahtumakulku, jossa oikea sujuu vasenta paremmin. Olen itse parempi oikealle ja pystyn varmaankin avittamaan Tulia oikeassa laukassa, jolloin se sujuu Tulilta hieman normaalia paremmin. Sen sijaan jos vasempaan – jonka toimivuus on yleensä ollut melko itsestäänselvää – tulee ongelma, olen minäkin hieman hukassa. Oikeassa laukassa saimme heti mentyä puomiympyrän hienosti. Vasemmassa kierroksessa taas laukkaa oli vaikea ylläpitää ja sen hakemisessa meni tovi. Alkuun ratsastinkin sitten vasemmassa laukassa ovaalia ja ylitimme vain pitkällä sivulla olevat puomit. Siitä pienensin sitten pikkuhiljaa ympyräksi ja saimme onnistuneen laukkaympyrän vasempaankin kierrokseen. Puomit kolahtelivat vähäsen, mutta Tulikin alkoi jo väsyä.
Estetunti siirtyi tälle päivälle. Lauantain treeni oli todella mainio saada tämän päivän treenin alle. Luottamus Tuliin oli korkealla, kun tiesin herran saattavan vähän innostuakin. Innostuneen hevosen kanssa on niin mukava tehdä hommia! Tuli ei tiputtanut tai kolistellut puomeja kertaakaan! Kerran hypystä tuli hivenen hassu ja Tulilla iski pienenpieni känkkäränkkä sen jälkeen, mutta herra pääsi tästä henkisestä kolahduksesta varsin nopeasti yli ja seuraava hyppy oli jo oikein hieno.
Kata sanoi, ettei Tulilla ole hypätty ratsastajan kanssa kovinkaan paljoa viime aikoina. Se on kuulemma hypännyt joskus metriäkin, mutta nyt viimeiseen neljään tai viiteen vuoteen sillä on hypätty selästä ehkä neljästi. Tuli kuulemma inhoaa esteitä. Irtohyppäämisen kanssa herra on ihan sujut, mutta ratsastajan kanssa Tulilla on itsevarmuus ehkä hivenen hukassa. Ilmeisesti sitä on vähän vastentahtoisesti hypytetty joskus ja kyseenalaiset valmentajat ovat rankaisseet sitä ikävästi epäonnistuneista hypyistä. Onkos se silloin ihmekään jos tulee vähän känkkäränkkää jalkojen mennessä solmuun? Toki ei aivan sovi logiikkaani, että huonomman hypyn jälkeen lähdetään kaahottamaan ja pukittelemaan. Ratsastajahan kaahottaa selässä mukana ja jos tämä pukin seurauksena putoaa, on se taatusti vihaisempi siitä kuin hassusta hypystä! Tällä kertaa kuitenkin pukeilta säästyttiin ja känkkäränkkä koostui vain vauhdista ja hassusta liikehdinnästä. Tuli tosin tuntee jo minut ja tietää, että minä en rankaise. Olen liiankin kiltti!
Tuli innostui tänäänkin, kuten osasin vähän odottaa. Ihan tämän mittapuun innostusta kuitenkaan en odottanut. Vielä hypätessämme laukka nousi heti ajatuksesta ja loppuverryttelyyn siirryttyämme Tuli olisi halunnut vain laukata ja laukata ja laukata. Tai sitten kävellä, mutta ei ravata! Hän nosti laukan aina sopivan tilaisuuden tullen tai miksei sopimattomankin. Saimme muuten vahingossa myös superhienoa koottua laukkaa, joka sekin on Tulille normaalisti melko haastavaa. Koottu laukka tuli vieläpä siihen Tulin vaikeaan suuntaan – oikealle! Lopettelimme, kun sain Tulin menemään hienossa ravissa kokonaisen pitkänsivun molempiin suuntiin ilman laukannostoa. Tilanne oli huvittava. Periaatteessahan Tuli ei tehnyt lopputunnista enää yhtään niinkuin pyysin, mutta eipä herraa voi innostumisesta rankaistakaan! On melko hienoa, kun normaalisti hippasen laiska hevonen, jonka on haastavaa laukata, haluaa laukata ja haluaa sitä kovasti ja lisää! Positiivista oli sekin, että tänään vasemmassa laukassa ei ollut enää mitään ongelmaa. Toisaalta taas sääli, koska nyt Kata ei voinut sanoa, mistä se on johtunut ja jos ongelma palaa, olen taas hukassa!
Tuli on kovasti tukevassa kunnossa, onneksi talvi tulee ja tarhassa on vähemmän syötävää. Toisaalta on sääli, että talvi tulee, sillä maakin jäätyy. Haluaisin treenata Tulin kanssa monipuolisesti kaikenlaista (josko se mahakin siitä pienentyisi), mutta esteet jäävät kyllä tauolle maan jäätyessä. Joka tapauksessa tämän onnistuneen treenikerran myötä on selvää, että esteitä tullaan kyllä menemään jatkossakin!
Lauantaina iltapäivällä saavuimme Helsinki-Vantaan lentokentälle kuullaksemme, että lentokone, jonka oli määrä viedä meidät Lontooseen, ei ollut tuntia ennen lähtöaikaansa lähtenyt vielä Lontoostakaan. Meidät reititettiin uudelleen ja matkustimmekin Teheraniin Istanbulin kautta. Järkevämpi lentoreitti toki muutenkin: Lontooseen lentäminen olisi tarkoittanut muutamaa tuntia väärään suuntaan. Lennot lyhenivätkin siis kolmen ja viiden tunnin lennoista kolmen sekä kahden ja puolen tunnin lennoiksi. Vähemmän koneessa istumista, enemmän lentokentillä! Saapumisaikamme oli silti suunnilleen sama. Sunnuntaiaamulla saavuimme Tehranin lentokentälle noin viideltä aamulla. Jonotimme viisumit, haimme matkalaukut, etsimme Ali Ghoorchianin, hyppäsimme taksiin ja kauhistelimme liikennettä. Kaistoja oli kolme yhteen suuntaan, mutta jotenkin hassusti viisikin autoa saattoi ajaa rinnakkain. Ohi pääsi pienestäkin kolosta, vilkkua ei tarvinnut käyttää ja jos sattui vahingossa kopsahtamaan viereiseen autoon, ei sekään niin vakavaa ollut! Itse en kuitenkaan jaksanut tätä liikennettä alkushokin jälkeen pahemmin seurata vaan otin automatkan hyvänä torkkuaikana. Lentokoneessa kun olisi pitänyt nukkua kaikki ne tunnit mitä koki jaksamiseensa tarvitsevansa, mutta eihän siitä mitään tullut. Taksissa oli tilaa! Heräsinkin sitten teetarjoiluun. Iranissa juodaan teetä kokoajan, myös taksissa, enkä ollenkaan valita! Tee oli hyvää.
Automatkalla haalittiin mukaan myös tuoretta leipää ja tallille saavuttuamme saimme onneksi kunnon aamupalatarjoilun! Molemmilla lennoillakin oli ruokatarjoilu, mutta jälkimmäinen minulta jäi väliin: Olin jotenkin onnistunut nukahtamaan tuolilleni kaksinkerroin juuri siksi ajaksi kun ruokaa jaettiin, vaikka muun aikaa olinkin puoliksi hereillä ja tuskaisena siitä, että jokin asento olisi muulle osalle kroppaa hyvä, mutta sattuu jotakin raajaa kohtuuttoman paljon.
Lennolla ja taksimatkalla haalituilla vähillä unilla mutta hyvällä aamupalalla tankattuna menimme kentälle ampumaan maasta. Huh, ei tarvinnut samoilla silmillä kiivetä vielä hevosen selkään! Ali kiinnitti huomiota ampumistekniikkaan, neuvoi ja opasti välillä niinkin, että lihakset huusivat jo apua. On muuten raskasta pitää jousta jännitettynä ja löytää oikeaa asentoa hartiolle ja kädelle ja vielä saada vetopituuskin kuntoon! Sai tietysti välillä levätä, tarkoitus ei ollut saada ensimmäisenä päivänä kättä toimintakyvyttömäksi.
Maasta ampumisen jälkeen saimme ottaa odotetut päivätorkut! Päivätorkkujen jälkeen siirryimme kentälle ratsastamaan yksi kerrallaan. Heppa oli Bojhan tai Bujhan tai Boshan. Kaksi ensimmäistä kirjoitusasua olen nähnyt käytettävän, mutta päätän nyt olla riittävän suomijuntti ja käytän kirjoitusasua Boshan, sillä siten suomalainen saa sen suomalaisittain lukemalla kuulostamaan suunnilleen siltä, millä nimellä hevosta kutsuttiin.
Ali juoksutti Boshania liinassa ja meidän tuli ampua maassa olevaa taulua. Tammalla ei ollut juurikaan motivaatiota mennä kentällä ympyrää narun päässä, mutta vuorilla neiti on kuulemma nopea. Kentällä se vaikutti ihan tavalliselta hevoselta, mikä oli hyvä, sillä syyllistyin ehkä hieman itseni pelotteluun hevosista, joita en pystyisikään hallitsemaan. Laiska Boshan rauhoitti, tämähän on hevonen eikä mörkö!
Maanantaina menimme aamusta kahden hevosen (Boshan & Gisoom) voimin vuorille jousiammuntaradalle vielä ilman jousia. Tarkoitus oli kuitenkin laukata rataa ilman käsiä. Ratsastajia vaihdettiin välillä. Menin Boshanilla, eikä se mennyt mitenkään liian lujaa! Toki se on fiksu tamma ja tietää milloin pitää mennä lujaa ja milloin voi vähän säästellä. Minun kanssani sai vähän säästellä. Eikä minua niinkään se lujaa meneminen hirvitä vaan se mitä tapahtuu ennen ja jälkeen: Jos hevonen ryöstää toisen perään ennen aikojaan tai en saa sitä pysähtymään. Boshan ei ryöstänyt ja pysähtyi. Vähän oli tasapainossa hakemista pysähtyessä. Paristi meinasi käydä niin, että heppa pysähtyi mutta minä jatkoin vielä matkaa, mutta pysyin selässä ja parin kerran jälkeen alkoi oikea jarrutusasento löytymään. Tiesin, että se löytyy kun on pakko!
Päivätorkkujen jälkeen menimme vuorille isolla porukalla ja kaikki hepan kera. Sain jälleen Boshanin. Menin jonon viimeisenä ja suurin hirvitykseni oli että Boshan haluaakin laukata lujempaa kuin muut ja viilettää ohi. Ohi kun ei parane mennä, hevosten kilpailuvietti herää ja se on menoa sitten! Kaikki meni kuitenkin hyvin. Jouset otettiin mukaan valokuvien ja harjoittelun vuoksi. Itse en ottanut edes nuolia, sillä pointti oli vain nostaa jousta kuvia varten ja oppia ratsastamaan sujuvasti se kädessä. Näimme hevosen luurangon vuorilla! Hui!
Tiistai aamulla menin taas Boshanin kanssa kentällä. Ali piti meille lappureeniä, jossa tuli pitää pahvinpalat jalustimissa jalan alla sekä polvien ja satulan välissä. Jos jokin lappu putosi, piti tulla alas selästä noukkimaan laput ja asetella ne uudelleen. Tai no, selästä ei ollut pakko tulla alas jos oli riittävän ketterä ja venyväinen noukkimaan lapun maasta selästä käsin. Minulla oli 10 cm liian lyhyt käsi. Sen sijaan Anni noukki lappuja maasta kuin vanha tekijä! Melko pian sitä kuitenkin oppi pitämään laput paikallaan, sillä alas tuleminen ja taas selkään kiipeäminen oli melko turhauttavaa. Jalustimissa olevat laput pysyivät paremmin, mutta polvet olivat vaikeat. Koulu- ja esteratsastuksessa kun ei tule puristaa hevosta polvillaan, joten kroppani oli viimeiseen asti eri mieltä polvien puristamisesta. Kuitenkin, jos meinaa ratsastaa kiitolaukkaa vuorilla ilman ohjastuntumaa ja jousella ampuen, tuki polvista on melko olennaista.
Iltapäivällä menimme vuorille jousiammuntaradalle ja sain kokeilla toista hevosta, arabiori Giviä. En ole ennen ratsastanut orilla, mutta Givistä oli hyvä aloittaa. Se oli kiltti ja ruunamainen ja vitsailimmekin sen olevan kiinnostunut pojista, sillä sitä ei yhtään kiinnostanut ympärillä menevät tammat.
Teenjuontikulttuurista kertoo jotain ehkä sekin, että koko talliporukka tuli mukanamme vuorille seuraamaan harjoitteluamme. He ottivat termarit mukaan ja tarjoilivat teetä meille hevosen selkäänkin. Tässä kohtaa kieltäydyin. Olen aina valmis teekupposelle, mutta en silloin kun tulisi riittää käsiä jousiammunnalle.
Sain lainata Alin punaista kaftaania kuvia varten. Aluksi oli vähän sellainen olo, että on lähtenyt liikkeelle kylpytakissa, mutta pian vaatetus jo unohtuikin ja näyttäähän se ratsastushousuja ja mekkoa paremmalta. Selästä alas tullessani vyönä toiminut huivi jäi jumiin satulaan ja solmu kiristyi niin tiukaksi, että käytin varmasti yli vartin riisuuntumiseen. Ammuntatekniikkani alkoi maasta olla jo melko hyvä, mutta selässä se kärsi. Veto jäi vähän lyhyeksi ja hutaistuksi. Tähän ei sopinut sanonta "ei pidä kiirehtiä, eihän tässä hevosen selässä olla", sillä nyt ei pitänyt kiirehtiä vaikka oltiinkin hevosen selässä. Nyt kun mietin, niin sanonta saattaakin olla kamelin selässä. Ja viimeinen pisara katkaisee aasin selän, vai kamelin? Miten nämä sanontaelukat menevät? Ammunta oli hutiloitua siksikin, että laukkaan sai lähteä valmiiksi nokitetulla nuolella ja pidin varmuuden vuoksi Givin harjasta kiinni kunnes maalitaulu lähestyi, jolloin irrotin, ammuin ja tarrasin taas harjaan. Ei hyvä tekniikka ollenkaan! Päätin seuraavalla kerralla nokittaa nuolen vasta laukasta, sillä siten saan käsilleni tekemistä. Giv oli niin kiltti, että pidin harjasta lähinnä tavan, en tarpeen vuoksi ja minun piti saada käsilleni muuta puuhaa.
Jousiammuntareenin päätteeksi käytiin laukkailemassa vielä ihan laukkailun ilosta.
Keskiviikkona menimme jousiradalle aamupäivällä puolet ja
iltapäivällä puolet porukasta. Pidin tästä tyylistä, sillä Ali ehti
keskittyä jokaiseen erikseen ja oma vuorokin tuli aina uudelleen
nopeammin kuin isossa ryhmässä. Minä ja Kata olimme iltapäivän ryhmässä ja Anni ja Nina tulivat kuvaamaan meitä.
Yksi parhaista matkan antimista oli oikean ampumiskohdan löytäminen. SM-kisoissa vetoni oli liian lyhyt ja sen lisäksi ammuin aivan liian aikaisin. Paras paikka on ampua hieman taulun jälkeen.
Tässä taas ammun liian aikaisin, vaikka valkoinen taulu on estämässä liian aikaista ampumista. Tarkoitus oli siis ampua vasta, kun värillinen taulu tulee näkyviin valkoisen takaa, mutta tässä hosun.
Keskiviikon jälkeen nokitin jokaisen nuoleni (lauantain qabaq-nuolta lukuunottamatta) vasta laukassa. Tässä video siitä kuinka nokitan ja ammun. Videolla en osu, mutta tekniikka on jo melko oikein. On hivenen turhauttavaa, että muuttaessa tekniikkaansa, vaikka muuttaisikin oikeaan suuntaan, osumatarkkuus kärsii aluksi! Mikään nuoli ei kuitenkaan mennyt kaukaa ohi. Kyse oli aina muutamasta sentistä! Taulut oli myös hieman normaalia pienempiä. Seliseli.
Reenin jälkeen aurinko alkoi laskea ja saimme taiteellisia otoksia! Minä ja Giv keskimmäisenä!
Torstain ohjelma oli sama kuin keskiviikon ja en itseasiassa ole aivan varma, josko osa äsköisistä kuvista olikin torstailta. Torstai-iltana meidät kutsuttiin myös juhliin. Kukaan meistä ei tainnut olla varautunut juhliin. Minä en ainakaan. Siisteimmät vaatteeni olivat ne joissa lensin ja lähes kaikki loput vaatteista oli tässä vaiheessa viikkoa jo hevostettu. Juhlat olivat meille melko lyhyet, en tiedä josko muu juhlaväki jatkoi myöhäänkin, mutta meillä oli perjantaina aikainen herätys. Lähdimme siis pian sen jälkeen kun olimme syöneet. Juhlaväen talo oli kovin hieno. Ilmeisesti Iranissa jos rakennuksessa on käytetty puuta, se tuodaan ylpeydellä esille hyvin sievästi. Suomessa puuta on niin paljon, että se tavataan rakennuksissa peittää.
Perjantaina suuntasimme perjantaibasaariin shoppailemaan. Tallilla vaatetuksen suhteen ei tarvinnut olla kovin tarkka, mutta kaupunkiin mentäessä paidan tuli olla niin pitkä, että se peitti pyllyn ja päässä piti olla huivi. Paikallisetkin naiset kulki pitkälti huivi vain puoleen väliin päälakea. Minä puin huivini korkeammalle, mutta huivini oli hivenen läpikuultava. Teheranissa tämä ei ilmeisesti ollut muihin kaupunkeihin nähden aivan yhtä tarkkaa ja turisteille oltiin vieläkin armeliaampia.
Kävimme seuraamassa myös laukkakilpailuja! Iranissa uhkapelaaminen on kiellettyä, mutta nopeimman hevosen puolesta vedonlyöminen ei ilmeisesti ole uhkapelaamista, sillä se oli sallittua. Emme kuitenkaan lyöneet vetoa. Lähtölistakin oli farsiksi arabialaisin kirjaimin. Ali toki olisi osannut kääntää sen meille, mutta koimme kuitenkin tarpeettomaksi arpoa sormella vedonlyöntikohdetta. Toisaalta jos olisimme voittaneet, olisin voinut ottaa Givin kotiin. Kuljetus Suomeenhan maksaisi vain 10 000 euroa. Eihän se ole summa eikä mikään, jos voittaa ensin pari miljoonaa. Ei tuolla tosin tainnut ihan miljoonat olla pelissä, mutta kymppitonnit kuitenkin.
Lauantai aamupäivällä menimme taas koko porukalla jousiammuntaradalle vuorille. Tekniikkani oli kehittynyt ja alkoi jo olla melko hyvä. Vielä siinä toki on hiottavaa. Se pitäisi saada automatiositua maasta niin, ettei sitä tarvitsisi hevosenkaan selästä kovasti miettiä. Osuin aina joko aivan keskelle tai pari senttiä ohi taulun. Kaikki tai ei mitään siis?
Lauantaina ammuimme myös samalla pätkällä jo kahta maalia. Aiemmin vain yhtä. Ensimmäinen oli ihan tavallinen maali ja jälkimmäinen piti ampua taaksepäin. Ammuin ensimmäisellä laukallani taaksepäin ammuttavan taulun superhienosti keskelle, enkä osunutkaan siihen enää sen jälkeen. Sen sijaan normaaliin tauluun tuli osumia aina silloin tällöin.
Lopuksi saimme kokeilla qabaq-tauluun ampumista. Kilpailutilanteessa tästä saa osuttuaan pisteitä sen mukaan, millaisesta asennosta itse ampui. Parhaimmat pisteet saa kumartumalla melko alas ja ampumalla ylöspäin. Kuten kuvastakin näkyy, nuoleni ei osunut. En myöskään kumartunut aivan niin alas kuin olisi ollut suositeltavaa. Tämä peltihäkkyrä ammutaan tylpällä kuminuolella jotta se ei alastullessaan lävistä ketään. Kuitenkin olin vähän huolissani siitä, että joko hukkaan nuolen tai osun sillä johonkuhun. Siksikin ammuin melko varovasti. Ei tuo nyt kuitenkaan ensimmäiseksi qabaq-kokeiluksi aivan onneton ole.
Iltapäivällä menimme vielä pienryhminä laukkailemaan parit pätkät. Nyt kaikki pelko oli tiessään, luotin Giviin täysin ja karautimme menemään. Giv on entinen laukkakilpailuvoittaja mutta on nyttemmin eläköitynyt. Nyt se pääsi verestämään vanhoja muistoja ja menemään lujaa. Lujempaa kuin jousiammuntaradalla!
Giv oli kuitenkin hyvin kiltti poika. Katariinan Boshan-ratsu lähti kuin tykinkuula ja oletin Givin lähtevän perään. Giv jäi kuitenkin paikalleen koska "et sä sanonut et saan mennä!". Giv tottelikin paremmin kuin uskoinkaan! Annoin siis hänelle luvan lähteä hitusen myöhässä ja jäimme Katasta jälkeen. Mukavaa oli kuitenkin!
Seuraavalla laukalla olin hereillä ja kehotin Giviä lähtemään Boshanin kanssa yhdessä! Viimeisistä laukoista jäi todella hyvä fiilis! Tasapaino-ongelmat olivat tiessään, luottamus hevoseen ja minuun itseeni oli löytynyt ja menimme lujaa! Ja se oli enemmän kivaa kuin pelottavaa! Alkuviikosta en vielä ollut varma olinko enemmän kauhuissani vai iloissani. On sekin kyllä kokemisen arvoinen tunne: pelottaa, mutta nautit siitä! Lauantaina minua ei pelottanut enää lainkaan!
Sunnuntai oli pitkä matkustuspäivä, tällä kertaa alkuperäisen suunnitelman mukaan ja Lontoon kautta. Maanantai oli kotona löhöilyä varten. Tiistaina kävin moikkaamassa Tulipoikaa ja kysyin, onko minua hauska nähdä pitkästä aikaa. Vastaus oli tällainen:
Tänään puolestani hyppäsin ratsastustunnilla esteitä Rauni-ponilla ja ne vaivalla kiinniopetetut polvet piti saada irti satulasta. On se kuulkaas hankalaa harrastaa montaa lajia!
