tiistai 24. syyskuuta 2019

Ajatuksia esteistä ja maalitauluista II


Viime vuonna osallistuin Ratsutila Cavalierin harjoitusestekilpailuihin Veeti-nimisellä suomenhevosella. Oivalsin tekeväni esteradalla täysin samat virheet kuin ratsastusjousiammuntaradalla. Tästä jäikin hyvä kotiläksy talveksi ja opiskeltavaa etenkin kisapään hallintaan.

Tänä vuonna kisakauteni ei pääty vielä, sillä edessä on vielä kilpailut Ranskassa ja Puolassa, mutta pienenä välipalana harjoitusestekilpailut olivat oikein makoisat tänäkin vuonna. Aivan yhtä rajuja oivalluksia en tällä kertaa saanut, mutta opettavainen kokemus esterata oli joka tapauksessa. 

"Rataan saa tulla tutustumaan kävellen"

Puolalainen rata on ratsastusjousiammuntakilpailuissa hieman kenttäratsastuksen maastoestekokeeseen verrattavissa oleva pidempi rata, jossa tauluja voi olla missä tahansa, miten monta tahansa ja millaisella reitillä tahansa. Toki esteitä ei ole ainakaan yhtä paljon kuin maastoesteradalla, tai vaikka olisikin, niitä ei ole pakko hypätä. Puolalaiseen rataan saa tavanomaisesti käydä tutustumassa kävellen jo edeltävänä iltana. Tapanani on ottaa videolle koko rata ja jutella siihen suunnitelmani. Voin jo valmiiksi pohtia, missä kohtaa ohjaan hevosta enemmän vasemmalle, missä yritän hieman hidastaa tai kiihdyttää, minkä taulun mahdollisesti jätän ampumatta tai missä kohtaa ammun minkäkin taulun. Ehdin suunnitella ja opetella suunnitelmani. Voin katsoa videoni vielä monta kertaa ennen kisasuoritustani.

Esterataan pääsee tutustumaan hieman ennen oman luokan alkamista. Tutustuessani rataan yritän ensin kiireesti muistaa, missä järjestyksessä esteet ylipäätään tulisi hypätä. Tämän jälkeen tulisi vielä huomioida, millaisella tiellä esteelle kannattaa ratsastaa, missä pitää vaihtaa laukka. Joku laskee ehkä askeleitakin esteiden välillä, mutta tähän ei aivokapasiteetti enää riitä. Kunhan laukka tuntuu hyvältä suhteessa esteen etäisyyteen, niin eiköhän se siitä... Mikä se esteiden järjestys taas olikaan?

Miltä tuntuu?

Olen käynyt Ratsutila Cavalierissa estepainotteisilla ratsastustunneilla jo useamman vuoden. Talvikaudella esteet jäävät pois, kun kentän kunto ei salli hyppäämistä ja samoin kesällä hyppyihin tulee taukoa hevosten kesäloman takia. Kuitenkin keväät ja syksyt ovat aktiivista hyppyaikaa. Kiinnostukseni ei ole välttämättä koskaan hypätä mitään suurempia esteitä, ja nykyään esteet ovatkin treeniohjelmassani nimenomaan ratsastusjousiammunnan tueksi, vaikka olenkin hypännyt kauemmin kuin ampunut jousella.

Puolan treenileirillä ennen EM-kisoja havaitsin itsestäni piirteen, joka on minulle tuttu jo esteratsastuksesta, mutta josta olen esteiden osalta jo hieman oppinut pois. Treenileirin ensimmäisenä päivänä tehtävänämme oli ratsastaa rataa jännittäen jousta liioitellun kauan ennen ampumista. Silmäni kääntyivät sisäänpäin ja yritin tarkastella sitä, miltä minä näytän. Onko vetoni nyt hyvä? Onko kyynärpääni alhaalla tai ylhäällä? Onko jousikäteni suora? Onko olkapääni lukossa vai rentona? Maalitaulu läheni ja päästin nuolen matkaan, mutta nuoli ei löytänyt tauluun. Olin niin keskittynyt tarkastelemaan itseäni, etten enää nähnyt, missä maalitaulu oli.

Vastaavaa on ollut estetunneilla. "Kantapäät alas! Suorista hevonen! Taivuta kaarteessa! Kanna kädet! Katso, missä on seuraava este!" Pahimmillaan olen ratsastanut esteen ohi uudelleen ja uudelleen vain, koska ajatuksissani olen kääntynyt katsomaan itseäni ja sitä, katsonko minä esteelle sen sijaan, että oikeasti katsoisin esteelle. Älytöntä! Oppiessani hieman paremmin tuntemaan, mitä ratsuni ja oma kehoni tekevät, olen päässyt vähemmällä itseni tuijottamisella, ja huomioni on riittänyt myös esimerkiksi oikeasti sen esteen ja sopivan tien katsomiseen. Sen sijaan, että nykyään yrittäisin esteillä kääntää silmäni itseeni, yritän vain tuntea hevoseni ja itseni. Harjoitteluun on ehkäpä mennyt jokunen vuosi, mutta jotain on opittukin.

Esteradalla Liptonin kanssa en laskenut askeleita esteiden välissä. Keskityin puhtaasti siihen, että muistaisin, mikä este tulee seuraavaksi. Lisäksi yritin tuntea, että laukkamme on sellainen, jolla pääsemme esteestä yli. Ensimmäisen esteen jälkeen teimme kaarteen vastalaukassa. Unohdin vaihtaa laukan, mutta minusta tuntui tasapainoiselta ja hyvältä, joten seuraavan esteen ylittämisessä ei ollut pulmaa. Laukkakin vaihtui tämän jälkeen aina esteen päällä, mistä olen iloinen! Viidennen esteen jälkeen kaarre oli odotettua haastavampi. Rataa kävellessä olin huomannut, että kuudennelta esteeltä seitsemännelle tie on melko haastava ja kaarre jyrkkä, mutta edellinen kaarre jäi tämän kaarteen varjoon. En hoksannut ajoissa, että sekin on haastava. Valitsemani uusi lähestyminen ei myöskään ollut kovin hyvä ja tajusin sen jo tehdessäni sitä. Ei muuten tule siinä rataa kävellessä mieleen suunnitella myös niitä katastrofiratkaisujen teitä! Kuudennelle esteelle pitäisi päästä uudelleen, mutta yhtään järkevää vaihtoehtoa ei tule enää mieleen, ja kun jo olin huonolla tiellä menossa kohti estettä, oli vähän myöhäistä vaihtaa. Lähestyin kuudetta estettä hieman vinosti ja tajutessani, että vaikka pääsisimmekin siitä vielä puhtaasti yli, tulee valitsemani tie tuottamaan hirveitä hankaluuksia seuraavassa kaarteessa, kun meidän pitäisi vielä osua sille seitsemännellekin esteelle jyrkän kaarteen jälkeen. Hätäohjasin Liptonia hieman paremmalle tielle vielä noin metriä ennen estettä, jonka seurauksena puomi tipahti.

Pienestä ohjausvirheestä ja uudesta navigoinnista huolimatta rata tuntui melko helpolta. Lipton ei ole vielä kovin kokenut hyppääjä, mutta tuntui että autoimme toisiamme varsin hyvin. Totta puhuakseni uskoin, että pudotuksia olisi tullut enemmänkin, mutta ei tullut. Valopilkkuna tulevaan koen sen, että en kertaakaan "poistunut kehostani" katselemaan omaa tekemistäni, vaan pidin katseeni radassa, seuraavassa esteessä ja keskityin pienistä haasteista huolimatta. Vielä muutama vuosi sitten olisin ehkä päätynyt menemään kuudennesta esteestä ohi uudelleen ja uudelleen... Ehkä muutaman vuoden päästä pystyn myös ampumaan kauniilla vedolla katsoen maalitaulua ja osuen siihen sen sijaan, että yritän katsoa omilla silmilläni omaa tekniikkaani ja vetoani. Kunhan lihasmuistiini jää, miltä kaunis ja hyvä veto tuntuu, ei minun enää tarvitse sillä hetkellä tietää, miltä se näyttää. Silloin tiedän myös, missä maalitaulu on ja miten siihen osutaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti