keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Suuri seikkailu kaukaisessa maassa


© Ali Ghoorchian

Lauantaina iltapäivällä saavuimme Helsinki-Vantaan lentokentälle kuullaksemme, että lentokone, jonka oli määrä viedä meidät Lontooseen, ei ollut tuntia ennen lähtöaikaansa lähtenyt vielä Lontoostakaan. Meidät reititettiin uudelleen ja matkustimmekin Teheraniin Istanbulin kautta. Järkevämpi lentoreitti toki muutenkin: Lontooseen lentäminen olisi tarkoittanut muutamaa tuntia väärään suuntaan. Lennot lyhenivätkin siis kolmen ja viiden tunnin lennoista kolmen sekä kahden ja puolen tunnin lennoiksi. Vähemmän koneessa istumista, enemmän lentokentillä! Saapumisaikamme oli silti suunnilleen sama. Sunnuntaiaamulla saavuimme Tehranin lentokentälle noin viideltä aamulla. Jonotimme viisumit, haimme matkalaukut, etsimme Ali Ghoorchianin, hyppäsimme taksiin ja kauhistelimme liikennettä. Kaistoja oli kolme yhteen suuntaan, mutta jotenkin hassusti viisikin autoa saattoi ajaa rinnakkain. Ohi pääsi pienestäkin kolosta, vilkkua ei tarvinnut käyttää ja jos sattui vahingossa kopsahtamaan viereiseen autoon, ei sekään niin vakavaa ollut! Itse en kuitenkaan jaksanut tätä liikennettä alkushokin jälkeen pahemmin seurata vaan otin automatkan hyvänä torkkuaikana. Lentokoneessa kun olisi pitänyt nukkua kaikki ne tunnit mitä koki jaksamiseensa tarvitsevansa, mutta eihän siitä mitään tullut. Taksissa oli tilaa! Heräsinkin sitten teetarjoiluun. Iranissa juodaan teetä kokoajan, myös taksissa, enkä ollenkaan valita!  Tee oli hyvää. 

 Automatkalla haalittiin mukaan myös tuoretta leipää ja tallille saavuttuamme saimme onneksi kunnon aamupalatarjoilun! Molemmilla lennoillakin oli ruokatarjoilu, mutta jälkimmäinen minulta jäi väliin: Olin jotenkin onnistunut nukahtamaan tuolilleni kaksinkerroin juuri siksi ajaksi kun ruokaa jaettiin, vaikka muun aikaa olinkin puoliksi hereillä ja tuskaisena siitä, että jokin asento olisi muulle osalle kroppaa hyvä, mutta sattuu jotakin raajaa kohtuuttoman paljon. 

Lennolla ja taksimatkalla haalituilla vähillä unilla mutta hyvällä aamupalalla tankattuna menimme kentälle ampumaan maasta. Huh, ei tarvinnut samoilla silmillä kiivetä vielä hevosen selkään! Ali kiinnitti huomiota ampumistekniikkaan, neuvoi ja opasti välillä niinkin, että lihakset huusivat jo apua. On muuten raskasta pitää jousta jännitettynä ja löytää oikeaa asentoa hartiolle ja kädelle ja vielä saada vetopituuskin kuntoon! Sai tietysti välillä levätä, tarkoitus ei ollut saada ensimmäisenä päivänä kättä toimintakyvyttömäksi. 

Maasta ampumisen jälkeen saimme ottaa odotetut päivätorkut! Päivätorkkujen jälkeen siirryimme kentälle ratsastamaan yksi kerrallaan. Heppa oli Bojhan tai Bujhan tai Boshan. Kaksi ensimmäistä kirjoitusasua olen nähnyt käytettävän, mutta päätän nyt olla riittävän suomijuntti ja käytän kirjoitusasua Boshan, sillä siten suomalainen saa sen suomalaisittain lukemalla kuulostamaan suunnilleen siltä, millä nimellä hevosta kutsuttiin. 

© Katariina Albrecht
Ali juoksutti Boshania liinassa ja meidän tuli ampua maassa olevaa taulua. Tammalla ei ollut juurikaan motivaatiota mennä kentällä ympyrää narun päässä, mutta vuorilla neiti on kuulemma nopea. Kentällä se vaikutti ihan tavalliselta hevoselta, mikä oli hyvä, sillä syyllistyin ehkä hieman itseni pelotteluun hevosista, joita en pystyisikään hallitsemaan. Laiska Boshan rauhoitti, tämähän on hevonen eikä mörkö!

© Katariina Albrecht
Maanantaina menimme aamusta kahden hevosen (Boshan & Gisoom) voimin vuorille jousiammuntaradalle vielä ilman jousia. Tarkoitus oli kuitenkin laukata rataa ilman käsiä. Ratsastajia vaihdettiin välillä. Menin Boshanilla, eikä se mennyt mitenkään liian lujaa! Toki se on fiksu tamma ja tietää milloin pitää mennä lujaa ja milloin voi vähän säästellä. Minun kanssani sai vähän säästellä. Eikä minua niinkään se lujaa meneminen hirvitä vaan se mitä tapahtuu ennen ja jälkeen: Jos hevonen ryöstää toisen perään ennen aikojaan tai en saa sitä pysähtymään. Boshan ei ryöstänyt ja pysähtyi. Vähän oli tasapainossa hakemista pysähtyessä. Paristi meinasi käydä niin, että heppa pysähtyi mutta minä jatkoin vielä matkaa, mutta pysyin selässä ja parin kerran jälkeen alkoi oikea jarrutusasento löytymään. Tiesin, että se löytyy kun on pakko! 

© Ali Ghoorchian
© Ali Ghoorcian

Päivätorkkujen jälkeen menimme vuorille isolla porukalla ja kaikki hepan kera. Sain jälleen Boshanin. Menin jonon viimeisenä ja suurin hirvitykseni oli että Boshan haluaakin laukata lujempaa kuin muut ja viilettää ohi. Ohi kun ei parane mennä, hevosten kilpailuvietti herää ja se on menoa sitten! Kaikki meni kuitenkin hyvin. Jouset otettiin mukaan valokuvien ja harjoittelun vuoksi. Itse en ottanut edes nuolia, sillä pointti oli vain nostaa jousta kuvia varten ja oppia ratsastamaan sujuvasti se kädessä. Näimme hevosen luurangon vuorilla! Hui! 


Tiistai aamulla menin taas Boshanin kanssa kentällä. Ali piti meille lappureeniä, jossa tuli pitää pahvinpalat jalustimissa jalan alla sekä polvien ja satulan välissä. Jos jokin lappu putosi, piti tulla alas selästä noukkimaan laput ja asetella ne uudelleen. Tai no, selästä ei ollut pakko tulla alas jos oli riittävän ketterä ja venyväinen noukkimaan lapun maasta selästä käsin. Minulla oli 10 cm liian lyhyt käsi. Sen sijaan Anni noukki lappuja maasta kuin vanha tekijä! Melko pian sitä kuitenkin oppi pitämään laput paikallaan, sillä alas tuleminen ja taas selkään kiipeäminen oli melko turhauttavaa. Jalustimissa olevat laput pysyivät paremmin, mutta polvet olivat vaikeat. Koulu- ja esteratsastuksessa kun ei tule puristaa hevosta polvillaan, joten kroppani oli viimeiseen asti eri mieltä polvien puristamisesta. Kuitenkin, jos meinaa ratsastaa kiitolaukkaa vuorilla ilman ohjastuntumaa ja jousella ampuen, tuki polvista on melko olennaista. 

© Anni Jauhiainen
Iltapäivällä menimme vuorille jousiammuntaradalle ja sain kokeilla toista hevosta, arabiori Giviä. En ole ennen ratsastanut orilla, mutta Givistä oli hyvä aloittaa. Se oli kiltti ja ruunamainen ja vitsailimmekin sen olevan kiinnostunut pojista, sillä sitä ei yhtään kiinnostanut ympärillä menevät tammat. 

Teenjuontikulttuurista kertoo jotain ehkä sekin, että koko talliporukka tuli mukanamme vuorille seuraamaan harjoitteluamme. He ottivat termarit mukaan ja tarjoilivat teetä meille hevosen selkäänkin. Tässä kohtaa kieltäydyin. Olen aina valmis teekupposelle, mutta en silloin kun tulisi riittää käsiä jousiammunnalle. 

© Ali Ghoorchian
Sain lainata Alin punaista kaftaania kuvia varten. Aluksi oli vähän sellainen olo, että on lähtenyt liikkeelle kylpytakissa, mutta pian vaatetus jo unohtuikin ja näyttäähän se ratsastushousuja ja mekkoa paremmalta. Selästä alas tullessani vyönä toiminut huivi jäi jumiin satulaan ja solmu kiristyi niin tiukaksi, että käytin varmasti yli vartin riisuuntumiseen. Ammuntatekniikkani alkoi maasta olla jo melko hyvä, mutta selässä se kärsi. Veto jäi vähän lyhyeksi ja hutaistuksi. Tähän ei sopinut sanonta "ei pidä kiirehtiä, eihän tässä hevosen selässä olla", sillä nyt ei pitänyt kiirehtiä vaikka oltiinkin hevosen selässä. Nyt kun mietin, niin sanonta saattaakin olla kamelin selässä. Ja viimeinen pisara katkaisee aasin selän, vai kamelin? Miten nämä sanontaelukat menevät? Ammunta oli hutiloitua siksikin, että laukkaan sai lähteä valmiiksi nokitetulla nuolella ja pidin varmuuden vuoksi Givin harjasta kiinni kunnes maalitaulu lähestyi, jolloin irrotin, ammuin ja tarrasin taas harjaan. Ei hyvä tekniikka ollenkaan! Päätin seuraavalla kerralla nokittaa nuolen vasta laukasta, sillä siten saan käsilleni tekemistä. Giv oli niin kiltti, että pidin harjasta lähinnä tavan, en tarpeen vuoksi ja minun piti saada käsilleni muuta puuhaa. 

© Ali Ghoorchian
Jousiammuntareenin päätteeksi käytiin laukkailemassa vielä ihan laukkailun ilosta. 

Keskiviikkona menimme jousiradalle aamupäivällä puolet ja iltapäivällä puolet porukasta. Pidin tästä tyylistä, sillä Ali ehti keskittyä jokaiseen erikseen ja oma vuorokin tuli aina uudelleen nopeammin kuin isossa ryhmässä. Minä ja Kata olimme iltapäivän ryhmässä ja Anni ja Nina tulivat kuvaamaan meitä.

© Anni Jauhiainen

© Anni Jauhiainen
Yksi parhaista matkan antimista oli oikean ampumiskohdan löytäminen. SM-kisoissa vetoni oli liian lyhyt ja sen lisäksi ammuin aivan liian aikaisin. Paras paikka on ampua hieman taulun jälkeen. 

© Anni Jauhiainen
Tässä ampumiskohta on melko hyvä! 


© Anni Jauhiainen
Tässä taas ammun liian aikaisin, vaikka valkoinen taulu on estämässä liian aikaista ampumista. Tarkoitus oli siis ampua vasta, kun värillinen taulu tulee näkyviin valkoisen takaa, mutta tässä hosun.



Keskiviikon jälkeen nokitin jokaisen nuoleni (lauantain qabaq-nuolta lukuunottamatta) vasta laukassa. Tässä video siitä kuinka nokitan ja ammun. Videolla en osu, mutta tekniikka on jo melko oikein. On hivenen turhauttavaa, että muuttaessa tekniikkaansa, vaikka muuttaisikin oikeaan suuntaan, osumatarkkuus kärsii aluksi! Mikään nuoli ei kuitenkaan mennyt kaukaa ohi. Kyse oli aina muutamasta sentistä! Taulut oli myös hieman normaalia pienempiä. Seliseli.

© Ali Ghoorchian
 Reenin jälkeen aurinko alkoi laskea ja saimme taiteellisia otoksia! Minä ja Giv keskimmäisenä! 

Torstain ohjelma oli sama kuin keskiviikon ja en itseasiassa ole aivan varma, josko osa äsköisistä kuvista olikin torstailta. Torstai-iltana meidät kutsuttiin myös juhliin. Kukaan meistä ei tainnut olla varautunut juhliin. Minä en ainakaan. Siisteimmät vaatteeni olivat ne joissa lensin ja lähes kaikki loput vaatteista oli tässä vaiheessa viikkoa jo hevostettu. Juhlat olivat meille melko lyhyet, en tiedä josko muu juhlaväki jatkoi myöhäänkin, mutta meillä oli perjantaina aikainen herätys. Lähdimme siis pian sen jälkeen kun olimme syöneet. Juhlaväen talo oli kovin hieno. Ilmeisesti Iranissa jos rakennuksessa on käytetty puuta, se tuodaan ylpeydellä esille hyvin sievästi. Suomessa puuta on niin paljon, että se tavataan rakennuksissa peittää. 

Perjantaina suuntasimme perjantaibasaariin shoppailemaan. Tallilla vaatetuksen suhteen ei tarvinnut olla kovin tarkka, mutta kaupunkiin mentäessä paidan tuli olla niin pitkä, että se peitti pyllyn ja päässä piti olla huivi. Paikallisetkin naiset kulki pitkälti huivi vain puoleen väliin päälakea. Minä puin huivini korkeammalle, mutta huivini oli hivenen läpikuultava. Teheranissa tämä ei ilmeisesti ollut muihin kaupunkeihin nähden aivan yhtä tarkkaa ja turisteille oltiin vieläkin armeliaampia. 


Kävimme seuraamassa myös laukkakilpailuja! Iranissa uhkapelaaminen on kiellettyä, mutta nopeimman hevosen puolesta vedonlyöminen ei ilmeisesti ole uhkapelaamista, sillä se oli sallittua. Emme kuitenkaan lyöneet vetoa. Lähtölistakin oli farsiksi arabialaisin kirjaimin. Ali toki olisi osannut kääntää sen meille, mutta koimme kuitenkin tarpeettomaksi arpoa sormella vedonlyöntikohdetta. Toisaalta jos olisimme voittaneet, olisin voinut ottaa Givin kotiin. Kuljetus Suomeenhan maksaisi vain 10 000 euroa. Eihän se ole summa eikä mikään, jos voittaa ensin pari miljoonaa. Ei tuolla tosin tainnut ihan miljoonat olla pelissä, mutta kymppitonnit kuitenkin. 

Lauantai aamupäivällä menimme taas koko porukalla jousiammuntaradalle vuorille. Tekniikkani oli kehittynyt ja alkoi jo olla melko hyvä. Vielä siinä toki on hiottavaa. Se pitäisi saada automatiositua maasta niin, ettei sitä tarvitsisi hevosenkaan selästä kovasti miettiä. Osuin aina joko aivan keskelle tai pari senttiä ohi taulun. Kaikki tai ei mitään siis? 

© Ali Ghoorchian

© Ali Ghoorcian 


Lauantaina ammuimme myös samalla pätkällä jo kahta maalia. Aiemmin vain yhtä. Ensimmäinen oli ihan tavallinen maali ja jälkimmäinen piti ampua taaksepäin. Ammuin ensimmäisellä laukallani taaksepäin ammuttavan taulun superhienosti keskelle, enkä osunutkaan siihen enää sen jälkeen. Sen sijaan normaaliin tauluun tuli osumia aina silloin tällöin. 

© Ali Ghoorchian
Lopuksi saimme kokeilla qabaq-tauluun ampumista. Kilpailutilanteessa tästä saa osuttuaan pisteitä sen mukaan, millaisesta asennosta itse ampui. Parhaimmat pisteet saa kumartumalla melko alas ja ampumalla ylöspäin. Kuten kuvastakin näkyy, nuoleni ei osunut. En myöskään kumartunut aivan niin alas kuin olisi ollut suositeltavaa. Tämä peltihäkkyrä ammutaan tylpällä kuminuolella jotta se ei alastullessaan lävistä ketään. Kuitenkin olin vähän huolissani siitä, että joko hukkaan nuolen tai osun sillä johonkuhun. Siksikin ammuin melko varovasti. Ei tuo nyt kuitenkaan ensimmäiseksi qabaq-kokeiluksi aivan onneton ole. 

Iltapäivällä menimme vielä pienryhminä laukkailemaan parit pätkät. Nyt kaikki pelko oli tiessään, luotin Giviin täysin ja karautimme menemään. Giv on entinen laukkakilpailuvoittaja mutta on nyttemmin eläköitynyt. Nyt se pääsi verestämään vanhoja muistoja ja menemään lujaa. Lujempaa kuin jousiammuntaradalla! 

© Ali Ghoorchian
Giv oli kuitenkin hyvin kiltti poika. Katariinan Boshan-ratsu lähti kuin tykinkuula ja oletin Givin lähtevän perään. Giv jäi kuitenkin paikalleen koska "et sä sanonut et saan mennä!". Giv tottelikin paremmin kuin uskoinkaan! Annoin siis hänelle luvan lähteä hitusen myöhässä ja jäimme Katasta jälkeen. Mukavaa oli kuitenkin! 

© Ali Ghoorchian
Seuraavalla laukalla olin hereillä ja kehotin Giviä lähtemään Boshanin kanssa yhdessä! Viimeisistä laukoista jäi todella hyvä fiilis! Tasapaino-ongelmat olivat tiessään, luottamus hevoseen ja minuun itseeni oli löytynyt ja menimme lujaa! Ja se oli enemmän kivaa kuin pelottavaa! Alkuviikosta en vielä ollut varma olinko enemmän kauhuissani vai iloissani. On sekin kyllä kokemisen arvoinen tunne: pelottaa, mutta nautit siitä! Lauantaina minua ei pelottanut enää lainkaan!

Sunnuntai oli pitkä matkustuspäivä, tällä kertaa alkuperäisen suunnitelman mukaan ja Lontoon kautta. Maanantai oli kotona löhöilyä varten. Tiistaina kävin moikkaamassa Tulipoikaa ja kysyin, onko minua hauska nähdä pitkästä aikaa. Vastaus oli tällainen: 



Tänään puolestani hyppäsin ratsastustunnilla esteitä Rauni-ponilla ja ne vaivalla kiinniopetetut polvet piti saada irti satulasta. On se kuulkaas hankalaa harrastaa montaa lajia!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti