Viime vuonna osallistuin Ratsutila Cavalierin harjoitusestekilpailuihin Veeti-nimisellä suomenhevosella. Oivalsin tekeväni esteradalla täysin samat virheet kuin ratsastusjousiammuntaradalla. Tästä jäikin hyvä kotiläksy talveksi ja opiskeltavaa etenkin kisapään hallintaan.
Tänä vuonna kisakauteni ei pääty vielä, sillä edessä on vielä kilpailut Ranskassa ja Puolassa, mutta pienenä välipalana harjoitusestekilpailut olivat oikein makoisat tänäkin vuonna. Aivan yhtä rajuja oivalluksia en tällä kertaa saanut, mutta opettavainen kokemus esterata oli joka tapauksessa.
"Rataan saa tulla tutustumaan kävellen"
Puolalainen rata on ratsastusjousiammuntakilpailuissa hieman kenttäratsastuksen maastoestekokeeseen verrattavissa oleva pidempi rata, jossa tauluja voi olla missä tahansa, miten monta tahansa ja millaisella reitillä tahansa. Toki esteitä ei ole ainakaan yhtä paljon kuin maastoesteradalla, tai vaikka olisikin, niitä ei ole pakko hypätä. Puolalaiseen rataan saa tavanomaisesti käydä tutustumassa kävellen jo edeltävänä iltana. Tapanani on ottaa videolle koko rata ja jutella siihen suunnitelmani. Voin jo valmiiksi pohtia, missä kohtaa ohjaan hevosta enemmän vasemmalle, missä yritän hieman hidastaa tai kiihdyttää, minkä taulun mahdollisesti jätän ampumatta tai missä kohtaa ammun minkäkin taulun. Ehdin suunnitella ja opetella suunnitelmani. Voin katsoa videoni vielä monta kertaa ennen kisasuoritustani.
Esterataan pääsee tutustumaan hieman ennen oman luokan alkamista. Tutustuessani rataan yritän ensin kiireesti muistaa, missä järjestyksessä esteet ylipäätään tulisi hypätä. Tämän jälkeen tulisi vielä huomioida, millaisella tiellä esteelle kannattaa ratsastaa, missä pitää vaihtaa laukka. Joku laskee ehkä askeleitakin esteiden välillä, mutta tähän ei aivokapasiteetti enää riitä. Kunhan laukka tuntuu hyvältä suhteessa esteen etäisyyteen, niin eiköhän se siitä... Mikä se esteiden järjestys taas olikaan?
Miltä tuntuu?
Olen käynyt Ratsutila Cavalierissa estepainotteisilla ratsastustunneilla jo useamman vuoden. Talvikaudella esteet jäävät pois, kun kentän kunto ei salli hyppäämistä ja samoin kesällä hyppyihin tulee taukoa hevosten kesäloman takia. Kuitenkin keväät ja syksyt ovat aktiivista hyppyaikaa. Kiinnostukseni ei ole välttämättä koskaan hypätä mitään suurempia esteitä, ja nykyään esteet ovatkin treeniohjelmassani nimenomaan ratsastusjousiammunnan tueksi, vaikka olenkin hypännyt kauemmin kuin ampunut jousella.
Puolan treenileirillä ennen EM-kisoja havaitsin itsestäni piirteen, joka on minulle tuttu jo esteratsastuksesta, mutta josta olen esteiden osalta jo hieman oppinut pois. Treenileirin ensimmäisenä päivänä tehtävänämme oli ratsastaa rataa jännittäen jousta liioitellun kauan ennen ampumista. Silmäni kääntyivät sisäänpäin ja yritin tarkastella sitä, miltä minä näytän. Onko vetoni nyt hyvä? Onko kyynärpääni alhaalla tai ylhäällä? Onko jousikäteni suora? Onko olkapääni lukossa vai rentona? Maalitaulu läheni ja päästin nuolen matkaan, mutta nuoli ei löytänyt tauluun. Olin niin keskittynyt tarkastelemaan itseäni, etten enää nähnyt, missä maalitaulu oli.
Vastaavaa on ollut estetunneilla. "Kantapäät alas! Suorista hevonen! Taivuta kaarteessa! Kanna kädet! Katso, missä on seuraava este!" Pahimmillaan olen ratsastanut esteen ohi uudelleen ja uudelleen vain, koska ajatuksissani olen kääntynyt katsomaan itseäni ja sitä, katsonko minä esteelle sen sijaan, että oikeasti katsoisin esteelle. Älytöntä! Oppiessani hieman paremmin tuntemaan, mitä ratsuni ja oma kehoni tekevät, olen päässyt vähemmällä itseni tuijottamisella, ja huomioni on riittänyt myös esimerkiksi oikeasti sen esteen ja sopivan tien katsomiseen. Sen sijaan, että nykyään yrittäisin esteillä kääntää silmäni itseeni, yritän vain tuntea hevoseni ja itseni. Harjoitteluun on ehkäpä mennyt jokunen vuosi, mutta jotain on opittukin.
Esteradalla Liptonin kanssa en laskenut askeleita esteiden välissä. Keskityin puhtaasti siihen, että muistaisin, mikä este tulee seuraavaksi. Lisäksi yritin tuntea, että laukkamme on sellainen, jolla pääsemme esteestä yli. Ensimmäisen esteen jälkeen teimme kaarteen vastalaukassa. Unohdin vaihtaa laukan, mutta minusta tuntui tasapainoiselta ja hyvältä, joten seuraavan esteen ylittämisessä ei ollut pulmaa. Laukkakin vaihtui tämän jälkeen aina esteen päällä, mistä olen iloinen! Viidennen esteen jälkeen kaarre oli odotettua haastavampi. Rataa kävellessä olin huomannut, että kuudennelta esteeltä seitsemännelle tie on melko haastava ja kaarre jyrkkä, mutta edellinen kaarre jäi tämän kaarteen varjoon. En hoksannut ajoissa, että sekin on haastava. Valitsemani uusi lähestyminen ei myöskään ollut kovin hyvä ja tajusin sen jo tehdessäni sitä. Ei muuten tule siinä rataa kävellessä mieleen suunnitella myös niitä katastrofiratkaisujen teitä! Kuudennelle esteelle pitäisi päästä uudelleen, mutta yhtään järkevää vaihtoehtoa ei tule enää mieleen, ja kun jo olin huonolla tiellä menossa kohti estettä, oli vähän myöhäistä vaihtaa. Lähestyin kuudetta estettä hieman vinosti ja tajutessani, että vaikka pääsisimmekin siitä vielä puhtaasti yli, tulee valitsemani tie tuottamaan hirveitä hankaluuksia seuraavassa kaarteessa, kun meidän pitäisi vielä osua sille seitsemännellekin esteelle jyrkän kaarteen jälkeen. Hätäohjasin Liptonia hieman paremmalle tielle vielä noin metriä ennen estettä, jonka seurauksena puomi tipahti.
Pienestä ohjausvirheestä ja uudesta navigoinnista huolimatta rata tuntui melko helpolta. Lipton ei ole vielä kovin kokenut hyppääjä, mutta tuntui että autoimme toisiamme varsin hyvin. Totta puhuakseni uskoin, että pudotuksia olisi tullut enemmänkin, mutta ei tullut. Valopilkkuna tulevaan koen sen, että en kertaakaan "poistunut kehostani" katselemaan omaa tekemistäni, vaan pidin katseeni radassa, seuraavassa esteessä ja keskityin pienistä haasteista huolimatta. Vielä muutama vuosi sitten olisin ehkä päätynyt menemään kuudennesta esteestä ohi uudelleen ja uudelleen... Ehkä muutaman vuoden päästä pystyn myös ampumaan kauniilla vedolla katsoen maalitaulua ja osuen siihen sen sijaan, että yritän katsoa omilla silmilläni omaa tekniikkaani ja vetoani. Kunhan lihasmuistiini jää, miltä kaunis ja hyvä veto tuntuu, ei minun enää tarvitse sillä hetkellä tietää, miltä se näyttää. Silloin tiedän myös, missä maalitaulu on ja miten siihen osutaan.
Ensimmäinen kansainvälinen ratsastusjousiammuntakilpailuni oli syksyllä 2017 GP-sarjan kolmas osakilpailu Puolassa Hotel Sypniewossa. Nyt kaksi vuotta myöhemmin palasin samalle kisapaikalle EM-kilpailuun. Myös kaksi vuotta sitten kilpailua edelsi kolmen päivän treenileiri Anna Sterczynskan ja Wojtec Osieckin ohjauksessa. Niin myös tällä kertaa.
Maanantai
Maanantai alkoi maasta ampumisella maneesissa. Teimme harjoituksia, jotka haastoivat erilaisiin rytmeihin, malttamiseen ja hyvään tekniikkaan. Teimme myös paljon taulupaniikkia ehkäiseviä treenejä, jotka etenkin itselleni olivat oikein hyödyllisiä. Olen opetellut taulupaniikistani pois enemmän tai vähemmän koko kesän ja Youtube-videoiden inspiroimana kehittänyt itselleni joitakin hyviä harjoituksia. Nyt sain niitä lisää ja osa Wojtecin harjoituksista oli itse asiassa hyvinkin samankaltaisia, kuin joita olin jo itseksenikin tehnyt. Opetus oli johdonmukaista ja sopivan haastavaa. Treeniohjelma oli kaikille sama, mutta Wojtec huomioi hyvin eritasoiset ampujat ja tuntui aidosti kiinnostuneelta kunkin tekniikasta ja sen kehittämisestä.
Lounaan jälkeen pääsimme hevosten selkään ja suoraan radalle. Kaksi vuotta sitten vietimme paljon aikaa myös ratsastuskentällä, mutta nyt pääsimme heti radalle. Hevoset jaettiin lähinnä sen mukaan, kuka sattui olemaan jonossa seuraavana ja minkä hevosen varusteet Annalle osui käteen. Minä sain harmaan konikponin Kordialin, jota olin jo aiemmilla Puolan-matkoillani ja Facebookissa katsellut mahdollisesti mukavaksi kisaratsuksi. Hevoset olivat matkustaneet Sypniewoon edeltävänä päivänä ja olivat vielä hieman jännittyneitä uudesta paikasta. Kordial ei halunnut seistä paikallaan, vaan oli tyytyväisempi kävellessä. Hetken lämmittelyn jälkeen rataa sai alkaa mennä ravissa, mutta Anna sanoi minulle jo ennen ensimmäistä yritystämme, että Kordial ei todennäköisesti halua ravata radalla, ja voin antaa sen laukata. Radan alkuun päästyämme Kordial ampaisikin radalle ja vauhtia riitti. Muutaman kierroksen jälkeen saimme jousikamat mukaamme ja ampumistreeni alkoi. Jatkoimme yhä taulupaniikkia ehkäisevien harjoitusten parissa. Laukkasimme rataa pitäen jousta täydessä vedossa koko radan ajan. Sitten aloimme ampua single shotia, eli yhtä taulua. Single shotkin tuli ampua niin, että heti nokituksen jälkeen tuli vetää ja olla sitten vedossa taulun ohitukseen asti, jolloin taulun sai ampua. Single shotista jatkettiin double shotiin ja vielä angled triple shotiin, jossa siis ensimmäinen taulu oli viistosti eteenpäin ja viimeinen viistosti taaksepäin. Taulut oli aseteltu korealaisen radan perussäännöistä poiketen hieman etäämmäs toisistaan, jotta jokaista taulua ennen ehti myös minun supernopealla ponillakin pysymään vedossa mahdollisimman pitkään ennen taulun ampumista. Vetoni tuntui hyvältä ja näytti kuvissa hyvältä. Kuitenkaan osumilla en voi juuri kehua. Jotenkin siinä omaa vetoani miettiessäni taulujen sijainti oli toisarvoista, enkä oikeastaan keskittynyt muuhun kuin vetoon. Päästin nuolen suunnilleen taulun kohdalla varsinaisesti lainkaan tähtäämättä. Toisaalta eipähän ollut taulupaniikkiakaan.
Kordial maanantain treenissä.
Tiistai
Sateisen sään vuoksi aamulla jatkettiin maneesissa maasta-ammuntatreenein. Teimme muutamia yhteisiä harjoituksia ja lopulta hieman itsenäisempää treeniä, jossa sai itse valita, mitä tehtyä harjoitusta haluaa harjoitella lisää. Treeni lopetettiin leikkimieliseen kilpailuun, jossa Suomen tiimi yhdellä saksalaisella vahvistuksella voitti kaikki arvosteluluokat. Tehtävä oli nelihenkinen viesti, jossa pisteitä sai vuoroin nopeudesta, osumista tai tyylistä, tai kaikista kolmesta. Tiimimme osoittautui vahvaksi kaikilla osa-alueilla!
Vanha tuttu Granda-tamma
Lounaan jälkeen sade taukosi ja pääsimme hevosten kanssa treenaamaan. Koska maanantaina olin saanut nauttia Kordialin nopeasta vauhdista, määrättiin minulle tiistaiksi hitaampi ratsu, jotta voisin varmasti keskittyä tekniikkaani rauhassa. Sain ratsukseni Grandan, joka on minulle jo viime vuodelta tuttu. Ratsastin sen kanssa viime kesänä Kawalkadan kisoissa kesäkuun alussa, enkä voi sanoa hevosen kuuluvan suosikkeihini, mutta hevonen varmasti tarjoaisi hidasta laukkaa ja aikaa keskittymiseen... Siirryimmekin lämmittelyn jälkeen suoraan puolalaiselle radalle. Granda taisi olla laumansa johtajatamma, koska muutaman laumanjäsenen jättäminen tarhaan ja poistuminen puolalaiselle radalle oli Grandalle kova pala. Wojtec yritti selittää tulevia harjoitteita ja puolalaisella radalla tarvittavia taitoja, ja Granda huusi keuhkojensa täydeltä Wojtecin päälle ikävöidessään puuttuvaa osaa laumastaan. Seisominen ei ollut Grandan mieleen, mutta käveleminenkään ei ollut kivaa. Kaikkein mieluiten Granda olisi peruutellut muiden hevosten päälle. Tosi kivaa. Granda ei halunnut odottaa vuoroaan rauhassa, mutta kun oli meidän vuoromme liikkua, oli hänellä myös kiire takaisin odottamaan. Lähes aina, kun yritin irrottaa käteni ohjista nokittaakseni tai ampuakseni, Granda kääntyi ympäri muiden hevosten luo tai jäi köyrimään paikoilleen. Tosi kivaa. Puolalaista rataa oli siis tätä treeniä varten aidattu vasta osittain ja suurin osa treenistä tehtiin avoimella radalla, mikä mahdollisti tamman sinkoilun haluamiinsa suuntiin.
Tässä kuvassa Granda ärsyyntyy liian lähelle tulevasta toisesta hevosesta, mutta kuva kyllä summaa melko hyvin Grandan liikkeet koko treenin ajalta.
Keskiviikko
Keskiviikkoaamun treeni jatkui Grandan kanssa, sillä Anna ja Wojtec yhä halusivat minun treenaavan radalla hitaammalla ratsulla. Otin kyllä ihan mielelläni vastaan hitaan ratsun treeniä ajatellen. Eilinen puolalaisen treeni ei varsinaisesti ollut auttanut tekniikan kehittymiseen, ja suoralla ja aidatulla radalla Granda toimisi varmasti oikein hyvin. Tässä treenissä Anna oli Wojtecia suuremmassa osassa, ja vaikka pidin todella paljon Wojtecin taulupaniikkia ehkäisevistä harjoituksista, Annan valmennus tuntui enemmän kisaan valmentavalta ja jokainen sai yksilöllisiä ohjeita seuraavaa kierrostaan varten. Osuin Grandan kanssa unkarilaiseen tauluun oikein hyvin, vaikka hevoseni ollessa kovasti tottumaani korkeampi nuolet menivät aluksi taulun yli. Sopiva rauha ja tähtäys kuitenkin löytyi ja nuolet löysivät tiensä unkarilaiseen tauluun. Unkarilaisen treenin päätteeksi sain kuitenkin kuulla, että menemme treenin lopuksi vielä käymään puolalaisella. Olin jo luullut pääseväni vähällä...
Grandan mielipuuhaa puolalaisella oli edelleen muiden päälle peruuttaminen ja Wojtecin päälle huutaminen, mutta ylimääräiset köyryt ja U-käännökset sentään olivat jääneet eiliseen. Itselläni oli silti vielä hieman luottamuspulaa Grandaa kohtaan ja ammuin aluksi todella hätäisesti ja lyhyellä vedolla – täysin vastoin sitä, mitä oli harjoiteltu jo kokonaiset kaksi päivää. Vähitellen uskalsin kuitenki keskittyä jo ampumiseenkin ja Granda oli ärsyttävä vain omaa vuoroamme odotellessa. Treenikierrostemme aikana Granda oli jo ihan mukava, mutta odottamisesta emme kumpikaan pitäneet.
Keskiviikkoiltapäivänä sain jälleen ratsastaa Kordialilla, jota olin jo tiistaina pyytänyt kisaratsukseni. Ohjelma oli suunnilleen sama kuin aamulla. Aloitimme unkarilaisella radalla ja siirryimme sitten puolalaiselle. Teimme aluksi taas muutamia Wojtecin harjoitteita taulupaniikkia vastaan. Yksi suosikkini oli radan ratsastaminen täydessä vedossa silmät kiinni siihen asti, että Wojtec antoi luvan avata silmät, etsiä näkökenttään sopiva taulu ja ampua siihen. Unkarilaisen treenin lopuksi tehtävänämme oli ampua viisi nuolta hyvällä rytmillä pysähtymättä odottelemaan turhia. Radan lähtöportteja ei ollut vielä merkitty ja aloitin ampumisen lähes aina aivan liian aikaisin. Näin ollen viidestä nuolesta olin yleensä ampunut jo kolme ennen kuin olin lähelläkään unkarilaisen taulutornia. Neljännen nuolen kohdalla jouduinkin miettimään, ammunko senkin vielä fronttina vai jo sidenä. Lienee turhaa mainitakaan, että osumia ei juuri tullut... Treeni ei varsinaisesti kasvattanut itseluottamustani kilpailua ajatellen.
Tämänkin treenin jälkeen menimme vielä käymään puolalaisella, joka tällä kertaa oli valmiiksi aidattu. Joitakin taulujen paikkojakin oli jo merkitty, mutta ei kaikkia. Saimme laukata radan läpi ja halutessamme ampua muutamaa valittua kohdetta. Täysin valmista rataa siis emme olisi sääntöjenkään puitteissa saaneet ratsastaa ja ampua, mutta muutamaa kohdetta sai ampua ja reitti oli sama kuin kisassa. Päätin vain ratsastaa radan Kordialin kanssa ja kokeilla irrottaa ohjista sopivissa väleissä. Kordial toimi todella hienosti.
Hymyni onnistuneen ponivalinnan ja puolalaisen radan harjoituksen jälkeen.
Torstaina Kordial sai pitää vapaapäivän, kun muut kisaajat saapuivat paikalle ja testasivat kisaratsujaan. Kordial oli jo varattu minulle ja Miralle.
EM-kilpailut 13.-15.9.2019
Kilpailu oli jaettu kolmeen sarjaan: juniorit, nuoret ja seniorit. Itse ratsastin senioreissa (vaikka minä olen kyllä nuori.....!). Kilpailu alkoi unkarilaisella radalla. Keskiviikkona unkarilaisen treeni Grandan kanssa oli mennyt ihan mukavasti, mutta Kordialin kanssa en ollut osunut juuri mihinkään. Lähdin suoritukseeni lähinnä katsomaan, mitä tulee. En odottanut oikeastaan mitään. Päätin taktiikakseni yrittää ampua viisi nuolta jokaisella kierroksella ja tavoitteeni oli vain ampua kauniisti, keskittyä ja malttaa. Vaikka olen joskus kerran saanut unkarilaisella radalla neljäkin nuolta pisteille, päätin etten voi lähtökohtaisesti lähteä yrittämään sitä. Yritän vain ampua jokaisen nuolen hyvällä keskittymisellä. Aivan tähän tavoitteeseeni en päässyt, sillä muutamat back shotit olivat varsin hutaistuja, mutta muuten suoritus meni melko hyvin. Sain useimmilla kierroksilla kaksi nuolta pisteille. Lisäksi saimme mukavasti aikapisteitä. Erityisen iloinen olen siitä, että myös niillä kierroksilla, joilla osuin vain yhden nuolen, sain kuitenkin kolme pistettä kahden sijaan. Sekin kertoo jotain siitä, että olen ainakin hieman malttavaisemmin tähdännyt kuin aiemmin. Kisapääni pysyi melko hyvin kasassa ja suoritin melko tasaisesti jokaisella kierroksella. En kokenut vastaavaa notkahdusta kuin SM-kisassa enkä toisaalta hurjaa loppuparannusta kuten Kilsträffenissä. Päädyinkin ampumaan uuden ennätykseni, 106,5 pistettä ja siten HA4-arvoisen suorituksen! Jipii!
Korealainen rata on ollut kompastuskiveni jo viime vuodesta. Onnistuin grading-tavoitteluissani luomaan itselleni niin kovan paniikin korealaista kohtaan, että sitä ongelmaa on nyt puitu koko tämä vuosi. SM-kisoissa vihdoin pääsin korealaisesta jyvälle sahatavarasataman avustuksella. Myöhemmin ammuin Krulla-ponin kanssa grading-suorituksen ja sain toisen HA2-arvoisen suorituksen (senkin sahatavarasamalla), joten kokonaisgradingini nousi HA2-tasolle. Tavoite saavutettu! Pahimpaan paniikkiin onkin auttanut sahatavarasataman lisäksi nimenomaan tuo tavoitellun grading-arvon saavuttaminen. Nyt kun minun ei enää tarvitse tuloslähtöisesti lähteä hakemaan nimenomaan HA2-tasoista suoritusta, voin olla itselleni taas armollisempi. Unkarilaisella radalla sijoituin seniorisarjan kymmenenneksi ja se toisaalta loi hieman paineita korealaiselle. Olisi sääli pudota kokonaistuloksissa kovin alas nyt, kun olin jo aloittanut melko lupaavasti. Toisaalta yritin puhua itselleni järkeä sillä, että kyse on melko kovatasoisesta kilpailusta ja on ihan ok olla olematta paras. Jos nyt edes HA1 tulisi ammuttua näissä kisoissa, niin voisin ainakin sanoa suorittaneeni omalla tasollani – tai siis ainakin sillä tasolla, jolle lähes aina yllän. Tavoitteeni oli lähinnä olla alisuoriutumatta valtavan rankasti.
Korealaisen radan kolme ensimmäistä kierrosta meni oikein mukavasti. Kisapääni oli pysynyt melko hyvin kasassa siihen asti, kunnes se ehti ajatella sen pienen ja pilaavan ajatuksen, että olen suoritukseni puolivälissä ja olen suorittanut aika hyvin, tästähän voisi jopa tulla ihan tuloksia! Neljännellä kierroksella ammuin ensimmäisestä taulusta neljä pistettä ja kisapääni huusi taas hurraata. Sen seurauksena loput kaksi nuolta siltä kierrokselta menivätkin ohi ja siinä samassa jäi aikapisteetkin saamatta. Moitin kisapäätäni liiasta hurrailusta ja kokosin itseni seuraavalle kierrokselle. Tarkoitukseni olisi vähitellen oppia sahatavarasataman käytöstä pois, sillä kyseessä on enemmänkin hetkellinen apukeino kuin ikuinen ratkaisu. Tähän asti olin suorittanut ilman sitä, mutta koska neljäs kierros ei mennyt kuten toivoin, pieni paniikki heräsi. Välttääkseni paniikin otin sahatavarasataman jälleen käyttöön kahdelle viimeiselle kierrokselle. Lisäbonukset jäivät serial shotilta saamatta, sillä pitäisi joko osua kolmeen peräkkäiseen tauluun tai kaikkiin viiteen tauluun, enkä pystynyt tähän. Toisaalta ponini meni tässä vaiheessa jo niin vauhdikkaasti, että saimme aivan kiitettävästi aikapisteitä.
Suoritukseni oli lopulta HA2-tasoinen eikä jäänyt kuin kolmen pisteen päähän SM-kisoissa tekemästäni ennätyksestäni, joten mokailusta huolimatta suoritus oli tavoitteideni mukainen – en ainakaan alisuoriutunut rankasti. Toisaalta taulubonusten puuttuminen ja ns. "väärien" taulujen ohi ampuminen hieman kismittää. Muutamien taulubonuksien myötä suoritus olisi voinut olla vielä paljon parempi. Vaikka en hävinnyt omalle ennätykselleni kuin kolme pistettä, mokailin huomattavasti enemmän kuin SM-kisoissa. Mahdollisuus olisi siis ollut parempaankin, mutta tässä rypeminen lienee turhaa. Suoritin kuitenkin kunnialla omalla tasollani, kuten toivoin.
Puolalaiselle radalle oli keskiviikkoisen läpiratsastuksemme jälkeen lisätty este. Kävimme Miran kanssa Miran korealaisen radan suorituksen jälkeen testaamassa, hyppääkö ponimme sen. Poni hyppäsi varmajalkaisesti. Minä en kuitenkaan ole ennen hypännyt ja ampunut. Viime vuonna Ranskassakin päätin ampua ensin ja hypätä sitten. Hyppäämisestä saa kuitenkin lisäpisteitä, joten sikäli se on kannattavaa. Lisäpisteet toki edellyttävät, että samalla osuu tauluun. Pelkästä hyppäämisestä lisäpisteitä ei tule.
Lähdin puolalaiselle radalle melko luottavaisin mielin. Minua jännitti kyllä, mutta ponini oli kiva. En ollut etukäteen päättänyt, hyppäänkö vai en. Puolalaisella radalla este on aina mahdollista kiertää, mutta tällöin etäisyys tauluun on hieman pidempi ja aikaakin saattaa kiertoreitistä riippuen mennä hieman enemmän. Este tuli pian kaarteen jälkeen ja olin päättänyt, että hyppään esteen jos se osuu tiellemme, mutta jos poni osuu kaarteen ulkoreunaan, en ala korjaamaan sitä esteen reitille. Tiemme osui kaarteen sisäreunaan ja vei esteen yli. Hyppääminen ja ampuminen tuntui yllättävän helpolta! Toki este ei ollut kovin suuri.
Radan ehdottomasti haastavin osa oli kaarre, joka kulki vuoroaan odottavien ratsukoiden vierestä ja josta puuttui ulkokaarteen nauha. Nauha oli tietysti jätetty pois tarkoituksella lisäämään radan haastavuutta. Olin laukannut radan jo kerran ponini kanssa ilman ongelmia, joten luotin siihen hieman liikaa. Olin juuri aikeissa nokittaa nuolen seuraavaa taulua varten, kun huomasinkin olevani aivan väärässä paikassa. Ponini oli karannut ylämäkeen muiden hevosten luo. Avoimella alueella tällaista karkailua ei vielä lasketa radalta poistumiseksi, joten minun tuli vain saada poni takaisin reitille ja voisin jatkaa suoritustani. Aikamiinuksia tästä kiepistä kuitenkin tuli runsaasti.
Seuraavalla kierroksella olin jo varautunut ponin karkausyritykseen ja aloin jo hyvissä ajoin huomauttaa ponille ulkoavuin, että tästä kaarteesta ei olla menossa oikealle. Ponin tahto oli kuitenkin minun apujani vahvempi ja se jyräsi jälleen itsensä mäkeä ylös muiden luo. Tällä kertaa ponin pakottaminen takaisin reitille vei hieman kauemmin, mutta päättyi kuitenkin minun tahtoni voittoon. Minua ei varsinaisesti harmita se, että poni karkasi muiden luo, mutta minua harmittaa se, että se teki sen kaksi kertaa! Toisella kerralla olisi selvästi pitänyt olla vielä paljon tomerampi. Mira saikin oman suorituksensa koittaessa ponin pysymään radalla pyytäessään ponin raviin juuri ennen tätä vaikeaa kohtaa. Mira ehti reagoida nopeammin eikä poni ollut aivan yhtä vahva päätöksissään ravissa kuin laukassa. Mittavista aikamiinuksistani huolimatta osuin puolalaisella radalla aika hyvin ja pistesaldokin jäi lopulta plussan puolelle. Hieman tässäkin toki jossittelee, että jos osumapisteet olivat 72 ja aikamiinusten jälkeen pisteitä jäi vain 50, kuinka hyvin olisinkaan pärjännyt, jos nuo miinukset olisivat jääneet ottamatta...
Kaiken kaikkiaan suoriuduin kyllä koko kilpailusta odottamaani paremmin. EM-kisa on oikein hyvä paikka ampua oma ennätys unkarilaiselta radalta. Korealainen rata meni paremmin kuin valtaosa tämän ja viime kauden korealaisilta, vaikka ei ollutkaan se paras mahdollinen. Puolalaisella pysyin ponini selässä ja sain hyviä osumia. Kokonaistuloksissa olin sijalla 13. Olen oikein tyytyväinen. Olen myös todella iloinen siitä, että minulla ylipäätään oli mahdollisuus osallistua EM-kisoihin Suomen edustajana. Se on kunnia!
