maanantai 29. toukokuuta 2017

Jatilan sunnuntaitreeni

Tyylikäs kypäräviritelmäni
Sunnuntaina matkasimme jälleen porukalla Jatilan sunnuntaitreeniin. Tällä kertaa mukanamme oli myös ensikertalaisia. Tällä kertaa minun ratsukseni päätyi aloittelijavarma suomenhevostamma Turre. Treeniimme oli nimetty hevosiksi Sierra, Barbi ja Turre. Halusin vaihtelua, joten Sierraa en tällä kertaa valinnut. Barbi taas on vielä minulle ja pomppupyllylleni liian nopea kaartuvalle radalle. Valitsin siis Turren. Tarkoitus oli muutenkin keskittyä ampumistekniikkaan hevosen selästä, johon hidas ja varma ratsu sopi varsin mainiosti. 


Hevosjärjestelyssä oli sekin etu, että Turren jo koeajaneena oli helpompi neuvoa aloittelevaa ratsastajaa. Ei helppoa, mutta helpompaa! Minä päädyin siis oman treenivuoroni jälkeen ratsastuksenopettajaksi. En tiedä miten siinä niin kävi. On muuten haastavaa hommaa! Kuinka sanallistaa asioita, jotka on vuosikaudet tullut itsellä jo automaationa? Ja mikä tieto on olennaista henkilölle, joka on toista kertaa hevosen selässä? Mikä tieto sekoittaa entisestään? Kaikki kunnia ammattitaitoisille ratsastuksenopettajille, ei ole helppo homma!

Turren mielipide treenistä
Toimin avustajana Turren toiselle ratsastajalle välillä taluttaen, välillä vierellä kävellen ja välillä ratsastaen maasta (eli ohjat tuntumalla kävellen vieressä). Hankalaa tässä oli se, että jouduin turvallisuussyistä kävelemään radan ulkoreunaa ja harppomaan melko pitkiä askelia pysyäkseni innostuneen Turren vauhdissa. 


Ruma kypäräviritelmäni tuotti tämänkaltaisen treenivideon tällä kertaa. Laukkasin vain kahdesti, muuten menin treenin pääasiassa käynnissä ja ravissa. Turren satula olikin melko mukava ja oikea ammunta-asento tuntui melko helpolta pitää. Viimeksi kypäräkameraa käyttäessäni harmittelin, etten voi analysoida omaa tekemistäni täältä käsin, mutta tällä kertaa sää oli suopea ja maahan muodostuva varjoni antaa hieman tuntumaa siitä, miltä olen selässä näyttänyt. Vetopituutta taas sain tarkkailtua katsomalla videoltapaljonko nuolta olisi vielä varaa vetää. Väittäisin, että lopun käyntikierroksella vetopituuskin on jo lähempänä tarpeeksi pitkää kuin aivan liian lyhyttä. 



Tässä on vielä kuva tämänpäiväisestä treenistä. Keskityin tänään paremmin kuin aikoihin! Ehkä se johtui siitä, että treenasin yksin (on ihanaa treenata seurassa, mutta joskus on näemmä hyvä ampua ihan itsekseen!). Tässäkin vedossa on vielä parannettavaa muun muassa hartioiden, lapojen ja kyynärpäiden osalta, mutta vetopituus ei ole aivan säälittävä. Tämä on siis kuvakaappaus videolta ja videolla muutkin nuolet lähtivät liikkeelle tämännäköisestä vedosta. Vielä kun saisi tämän vetopituuden pidettyä selässä ja vielä kisatilanteessakin!

Jatila-kuvista kiitos Jesselle ja Helinälle!

lauantai 27. toukokuuta 2017

Uusia juttuja!


Lukijoideni iloksi – tai no ollanpa nyt rehellisiä: ihan omaksi ilokseni – uusi hankintani on action-kamera! Asensin sen torstain treeneissä kypärääni. Huono puoli kypärästä käsin videoimisessa on se, etten näe analysoida omaa tekemistäni ja esimerkiksi vetopituuttani ja istuntaani. Toisaalta hyvä puoli kamerassa on se, että on todella selkeää hahmottaa missä kohtaa olen amunut ja voin tavallaan kokea suoritukseni uudestaan sellaisina kuin minä olen ne tapahtumahetkelläkin nähnyt. Kameran avulla vasta oivalsin, että minähän ammun tauluun aivan liian aikaisin! Vaikka radalla kuvittelinkin ampuvani hieman taulun jälkeen, olen oikeasti ampunut juuri taulun kohdalla tai jopa vähän ennen. Se on liian aikaisin se. Lisäksi minulla ei tästä nyt ole analysoitavaa todistusaineistoa, mutta olen melko varma, että vetoni on ollut taas liian lyhyt. Selästä laskeutumisen jälkeen etsittiinkin sitten vielä oikeita lihaksia ja tekniikkaa maasta ampuen. ETAT:n treeneissä oli tänään osallistujaennätys: kahdeksan treenaajaa!

Uuden kameran lisäksi itselleni uusi juttu oli maassa makaava taulu. Viime vuoden SM-kisojen Sisu-radalla näitä jo oli, mutta en ampunut niihin silloin. Taulu tuntui olevan liian lähellä maassa ja etukautta normaalisti ampuen tuntui mahdottomalta. Vetopituus oli vielä tavallistakin lyhyempi ja nuolet menivät lähes poikkeuksetta taulun yli. Jos se olisi ollut 50 cm kauempana radasta, olisin saanut napakymppejä (tai sitten en)! Pitäisi ehkä alkaa treenata jarmakia, eli jousen vetämistä niskan taakaa, mutta se vain tuntuu niin kovin pelottavalta! Olen kyllä jännittänyt jousta jarmakityyliin ilman nuolta, mutta että lisäisin siihen nuolen ja vielä ampuisin sen?! Hui!

tiistai 23. toukokuuta 2017

Mitä kuuluu Tuliponille?



Vaihtelun vuoksi päätin tänään jousiammuntaradan sijaan pystyttää Miran avustuksella kentälle vähän toisenlaisen radan ja tavoitteena oli vähän pomputtaa Tulipalloa. Pidimme tälläkin kertaa esteet pieninä, mutta lisähaasteeksi päätin ottaa kentälle yhden sijaan toisenkin esteen ja hypätä pienenpientä rataa. 


Esteitä oli jo tuttuun tapaan kalliopuolen pitkällä sivulla, mutta tällä kertaa laitoimme pienen ristikon myös lyhyelle sivulle. Alkulämmittelynä menin esteitä myös ravissa. 


Alkuun Tuli hieman kyttäili esteitä, mutta ajoitukset ja muut paranivat koko ajan! Esteet eivät kolisseet kertaakaan, joka jo oli suuri parannus viime kertaan. Tosin nyt pidin ohjatkin rohkeasti kädessä ja meno oli muutenkin tasapainoisempaa kuin aussisatulan kanssa.

Tuli ei myönnä olevansa estehevonen, mutta luulen hänen salaa tykkäävän esteistä kuitenkin. Tänäänkään ei lopputunnista kelvannut enää mikään muu kuin laukka. Tunnin aikanakin hän vähän niskuroi käynnissä ja ravissa, mutta laukassa ja esteillä hän oli mitä tyytyväisin!

Tulin namipussille oli käynyt huutava vääryys, ja se olikin auton omistajan toimesta siirretty pois autosta! Tämä kauheus huomattiin vasta tallilla! Tulille ei siis ollutkaan mukana mitään lahjuksia! Onneksi kevät, tai jopa vihdoin koittanut kesä, tarjosi korvikenannaa. Tulin reaktio voikukkiin tosin oli "hei please, näitä voin syödä tarhassa ihan itseksenikin, kyllä sulla pitäs jotain parempaa olla!" 

Kuvista ja videoista kiitos Miralle!

maanantai 22. toukokuuta 2017

Postal Match ja tekniikkatakapakki

Postal Match Isossakyrössä 20.5.2017

Team Turku pakkasi perjantai-iltana tavaransa ja suuntasi auton kohti Ylistaroa ja Isoakyröä. Yövyimme Ratsastuskoulu Kipinän leirimökissä – siinä samassa, jossa minä yövyin viime SM-kisoissa. Kipinältä lainasimme myös hevosia lauantain kilpailua varten.  

Ennen kilpailuja ei pitäisi koskaan muuttaa mitään. Vaikka olisikin jotain pielessä, radikaaleja muutoksia pitäisi tehdä vasta kisojen jälkeen. Noh, minähän en tällaisia puheita ota vakavasti, joten ostin tiistaina uuden jousen. Tarkkaan suunniteltu aikomushan oli ampua uudella jousella vasta kisojen jälkeen, mutta onko joku muka joskus onnistunut ostamaan uuden jousen ja olemaan kokeilematta sitä heti?! Ei varmasti. Vanha lerpahtanut Kaya-jouseni on varmaankin enää noin 25 paunan luokkaa, ja uudella 40-paunaisella Csermak Parthian-jousella kaikki nuolet meni ensimmäisiä kertoja testatessa taulun yli. Olen ilmeisesti tottunut kompensoimaan lerpahtanutta Kayaani, joten tähtäsin tarpeettoman ylös. Maasta ampuminen alkoi uuden jousen, jonka nimesin Punapupuksi, kanssa jo sujua, mutta selästä pääsin kokeilemaan Punapupua vain yksissä Sunnyn kanssa treenatuissa treeneissä, enkä kovin hyvällä menestyksellä. Sen sijaan sitä edeltävät treenit Sunnyn tai Tulin ja Kayan kanssa on mennyt hirmuisen hyvin. Lopulta päätin kuitenkin, että on aivan samantekevää ammunko ohi uuden vai vanhan jouseni kanssa. Päätin siis ottaa kisaan Punapupun. Olisiko kisat menneet paremmin vanhan jouseni kanssa? Ehkäpä, mutta turha sitä on jälkikäteen jossitella. 




Reissu oli monella tapaa paluu viime vuoden SM-kisoihin. Yövyin samassa mökissä ja tekniikkanikin taantui silloisen tekniikkani tasolle. Vetopituuteni jää herkästi lyhyeksi, mutta NÄIN lyhyt se ei ole ollut sitten SM-kisojen. 


Uusi jousi on tosiaan vanhaa vahvempi. Alaspäin roikkuvat käsivarteni jaksavat kyllä vetää sitä, kunhan teen sen oikein. Analysoituani tekemistäni kuvien ja videoiden perusteella havaitsin palanneeni siihen, että suoristan ensin vasemman käden ja alan sitten oikealla vetää. Tämä on jäänyt minulle tavaksi ylitaipuvan kyynärnivelen takia. On helpompi miettiä vasen käsi oikeaan asentoon ja pitää se siinä, jos sen tekee ensin. Kuitenkin oikean käden on raskasta jännittää jousi ihan omin avuin. Olenkin yrittänyt nyt opetella siihen, että lähden vasemmalla kädellä työntämään jousta samalla kun oikea vetää. Näin jousen jännitys on molempien käsien vastuulla. Tämä jäi kyllä pois kisasuorituksesta ja se näkyy vetopituudessa. Toisaalta vasen käteni on suunnilleen oikein nyt, kun olen suoristanut sen ensin. Suora väsen käsi ei kuitenkaan hirveästi lohduta, jos nuolet lentelevät minne sattuu, koska oikea käsi on pölö.


Siis ihan oikeasti, tässäkö kohtaa päästin jänteestä?!
Treenasimme Annin ja Miran kanssa Kipinän maneesissa perjantai-illalla ja vielä lauantaiaamunakin. Vetokäden peukaloni ei ole aikoihin kipeytynyt, joten en ole käyttänyt siinä mitään suojaa. Nyt kuitenkin olisi pitänyt. Lauantaiaamuna peukaloni iho alkoi aristaa jo niin paljon, että vaikka kuinka olisin halunnut vetää pidemmälle ja pitää jousta vedossa hetken ennen päästämistä, peukaloni lakkasi tottelemasta ja päästi jänteestä ihan omia aikojaan. Tämä oli tietysti hirmuisen lupaavaa päivän kilpailua ajatellen.....


Toivon todella, että tämä kuva on otettu kesken vedon, mutta pahoin pelkään, että tämä on olevinaan minun täysi vetoni!



Olen puhunut blogissani paljon kisajännityksestä ja alisuoriutumisesta. Tälläkin kertaa väitän alisuoriutuneeni, mutta yllättäen en jännityksen takia. Minua jännitti hieman kun saavuimme kisapaikalle. Kilpailijat oli jaettu kahteen ryhmään ja minä ratsastin vasta toisessa. Ensimmäisen ryhmän ajan kuvasin videoita ja keräsin ja ojentelin nuolia. En jännittänyt. 

Ryhmien välissä oli pieni tauko, jotta hevoset saivat levätä. Minua jännitti hieman, kun laitoin Crespoa kuntoon ennen kilpailusuoritustani. Suurin jännitys kuitenkin laantui kun kiipesin selkään. Ensimmäisestä ryhmästä yksi ratsastaja joutui keskeyttämään kilpailun, koska rauhalliseksi mielletty hevonen ei sitten vieraassa paikassa ja talven jäljiltä ollutkaan rauhallinen. Minun viimeisetkin jännityksen rippeet laantuivat, kun jo toinen kilpailija joutui keskeyttämään hevospulmien takia jo alkulämmittelyn aikana. Omat ongelmani tuntuivat pieniltä; allani oli varma ja Annin kanssa rauhallisesti mennyt hevonen. Turha jännittää. Olisin kuitenkin kaivannut edes pientä jännitystä. Jännityksen laannuttua tilalle tuli eräänlainen välinpitämättömyys enkä löytänyt keskittymiskykyäni lainkaan. Keskittymiskykyyni vaikutti sekin, että ensimmäinen nuoleni osui. Siitä seurasi liian itsevarma olo. Itsevarmuus sitten kuitenkin laantui hyvin äkkiä ja muuttui turhautumiseksi, kun se osuminen ei sitten enää ollutkaan niin helppoa. Sentään osumani paranivat! Ensimmäinen osumani oli yhden pisteen osuma. Toinen kahden pisteen ja kolmas kolmen pisteen. Olisinpa vain osunut useammin! 

Korean 3 shot -radalla onnistuin vahingossa kummallakin kerralla ottamaan viimeiselle taululle viinestä kaksi nuolta kerralla. Minulla siis ylipäätään oli viinessä aina vain tarvittavat nuolet sekä yksi varanuoli, mutta otinpa sitten käteeni sen varanuolenkin. Ensimmäisellä kerralla huomasin mokani vasta, kun molemmat nuolet olivat poissa viinistä ja kädessäni. Siinä ei paljoa ehtinyt ajatella. Toisesta piti päästä eroon. Heitin sen sitten pois. Yritin olla osumatta sillä hevoseen ja heittää sen tarpeeksi kauas, mutta ei niin kauas, että se osuisi radan oikealla puolella oleviin ihmisiin. Onneksi juuri siinä kohden rataa ei ollut ketään muutenkaan! Sain jopa vielä ammuttua nuolen, tosin osumatta. Toisella kierroksella kävi sama juttu, mutta huomasin virheeni ajoissa ja sain jätettyä ekstranuolen vielä viineeni. Kuitenkin jotkut pasmat siinä menivät sekaisin, ja kolmas nuoli jäi kokonaan ampumatta.

En missään tapauksessa syytä hevosta omista huonoista osumistani, mutta osaltaan myös hevosen temppuilut haittasivat keskittymistäni. Oikeastaan harmittaa, että annoin sen häiritä niin kovasti. Näin Crespon tekevän jo Annin kanssa pieniä loikkia ja pään viskomista. Se oli minunkin kohdallani täysin odotettavissa. Kuitenkin Crespo jätti temppuilunsa tälle tasolle, mitään isompaa loikkaa tai pukkia ei tullut, eikä nämä pienet hassuttelut häirinnyt tasapainoani. Kuitenkin se, että Tulin kanssa olen tottunut reagoimaan pieniinkin pomppuihin siten, että on välittömästi otettava ohjat käteen, sillä muuten tulee isompi loikka, vaikutti esimerkiksi nokittamiseen. En aina ehtinyt nokittaa, sillä jouduin välillä varmuuden vuoksi tarttumaan ohjista. Tai ammuin hutaisten ollakseni valmiudessa tarvittaessa tarttumaan ohjiin. Turhaa varmistelua, mutta minkäs teet. En syytä hevosta huonoista osumista, sillä vika oli enemmän minussa. Olisin hyvin voinut pienistä loikista huolimatta vetää kunnon vetoja ja ampua rauhassa. Minuun on vain niin kovin syvälle rakennettu se varovaisuus, mitä Tulin kanssa kannattaa noudattaa. Kaikenkaikkiaan kuitenkin pidin Cresposta oikein kovasti ja tulimme hyvin juttuun. Crespo oli rauhallinen ja lähti laukkaan vasta pyynnöstä ja hidasti radan lopussa, vaikka jarrutusmatkaa maaliviivan jälkeen olikin melko vähän. Pään viskomisestaan huolimatta Crespo nousi yhdeksi tähänastisista suosikeistani! 

Kokonaispisteeni jäivät vähäisiksi, mutta ylsivät silti kolmanteen sijaan. Ensimmäinen (eli Anni) sai 49,09 pistettä. Siihen nähden omat pisteeni 9,41 ovat vähäiset. Kilpailijoita oli kaikenkaikkiaan kahdeksan, joista kaksi joutui harmillisesti keskeyttämään. Postal Match on kansainvälinen kilpailu, joka käydään osakilpailuina joiden tulokset lähetetään IHAA:lle. Yhdeksän pistettäni tulee kansainvälisellä tasolla olemaan aivan naurettavat. Olen iloinen kolmannesta sijasta, mutta olisihan sitä silti voinut ampua edes muutaman pisteen enemmän. Kisa oli kuitenkin treenin kannalta todella hyödyllinen: Tiedän mitä kehittää ja miten!

Vaikka Suomen kisassa sijoituinkin kolmanneksi, kansainvälinen sijoitukseni oli 66/90.

Kuvista kiitos: Anni ja Tero
Videoista kiitos: Mira ja Anni

maanantai 8. toukokuuta 2017

MaRS Ry:n Koulukilpailuharjoitukset 7.5.2017

No ei mennyt kuten harjoittelin, mutta onkos se sitten hyvä vai huono?

Veetin kanssa pitää aina muistaa tietoisesti suoristaa – aina ja koko ajan. Herra Hevoinen haluaisi aina asettua oikealle. Pitikin sitten mennä tällainen asia unohtamaan!

Sain pidettyä kisajännityksen hyvin pitkään poissa keskittymällä muiden kilpailijoiden valokuvaamiseen. Lämmittelyissä keskityin erityisesti pysähdyksiin ja hitaampaan askellajiin siirtymisiin, sillä Veetillä saattaa jarrut joskus vähän hukkua. Ja kyllähän ne siellä lämmitellessä sujui. Saatiin hyviä pysähdyksiä ihan ravistakin! Sitten kuitenkin hetkeä ennen kisasuoritusta jalkani ilmoittivat, että eivät aio toimia lainkaan. Tai oikeastaan ne eivät edes ilmoittaneet mitään. Ne vain lakkasivat toimimasta. Ne siis puutuivat ja tuntuivat kuin kipsatuilta. Tiedättekös, mikä tahansa ravi tuntuu pompottavalta, jos jalat ovat jäykät! Keskity siinä sitten johonkin taivutuksiin, kun koitat koko radan ajan muistella, että miten ihmeessä jalkoja käytetään ja miten satulassa istutaan!

Hei! Me saatiin pysähdys! Ei nyt ihan tasajaloin, mutta kuitenkin!

Laukoissa pylly alkoi pysyä oikealla paikallaan, mutta muuten en ole aivotoiminnastani ihan varma. Tähän päätyyn laukkaympyrästä tuli liian pieni (aivan kuten jo Tulin kanssa harjoittelin, tosin nyt jätimme sen putoamisen pois). 

Laukatkin vedettiin oikealle taipuneena. Tai no, oikeastaan koko rata.

Kuvien perusteella minulla alkoi olla hauskaa vasta lopputervehdyksessä.

En tehnyt huolella treenaamaani putoamista enää kisasuorituksessa, mutta muuten olisi kyllä pitänyt vetää tämä rata Veetin kanssa kuten Tulin kanssa harjoiteltiin. Stressasin niin paljon pysähdyksiä ja siirtymisiä, että ratsastin reippaan Veetin jopa laiskaksi. Olisi sitä tietysti voinut niiden pysähtymisien välissä ratsastaa hevosen kunnolla ryhtiin... Ravilisäystä emme saaneet lainkaan. Lisääpä siinä sitten, kun perä pomppii jo tavallisessakin ravissa. 

Lopputulemana pääsemme lauseeseen, jonka olen ennenkin suustani päästänyt ja sormillani kirjoittanut: Minä en ole kouluratsastaja, eikä minusta sellaista tule. Tai hyvä on, ikinä ei pidä sanoa "ei ikinä". Ehkä minusta tulee kouluratsastaja sitten, kun alan olla vanha ja raihnainen ja pelkään kaikkia vauhdikkaampia lajeja. Toivottavasti niin tosin ei käy. 

En edes lähtenyt kilpailuihin menestyäkseni kouluratsastajana, ehei en todellakaan. Miksi ihmeessä sitten pitikin jännittää NIIN paljon? Olen kisoissa aina melko toivoton alisuoriutuja, ja juuri se oli syyni lähteä näihin ratsastusseurani harjoituskilpailuihin. Jos saisin kilpailemisesta lajista riippumatta vähän arkipäiväisempää, en ehkä joutuisi niin kipsiin ja alisuoriutuisi jännityksen takia. En ole kouluratsastaja. Olen ratsastusjousiampuja ja sivutoiminen esteratsastaja, mutta hermojen ja paineensietokyvyn treenaaminen onnistuu kisoissa kuin kisoissa. Sitä paitsi, jonkunhan täytyy aina olla se viimeinen! Jätetään ne paremmat sijat niille kouluratsastajille!

Kuvista kiitos Sallalle!

lauantai 6. toukokuuta 2017

K.N. Special ja liukkaat housut



Tulipoika elementissään eli kouluratsuna. Sääli tosin, ettei ratsastaja ole mikään kouluratsastaja lainkaan. Miksi niihin kulmiin on niin kamalan tärkeää mennä?! 

Metsäpääty oli kamalan pelottava. Jostain syystä se oli Tulille ravissa ihan ok, mutta käynnissä jäi liikaa aikaa kyttäilyille, ja laukka onkin taas asia erikseen. Ensimmäistä kertaa käytössä olleet Starlight-ratsastuslegginsit olivat liukkaat. 
Vinkki: Jos hevonen ei halua mennä aidanviertä, älä roiku koko painollasi hevosen ulkokyljellä, koska A) hevonen ei siirry sinne siten ja B) kun hevonen päättää, ettei todellakaan siirry aidalle, päädyt sinne yksiksesi. 

Kaikkien viimeaikaisten rodeoiden ja selässäpysymisten jälkeen tämä putoaminen naurattaa, hävettää ja ihmetyttää. Usein puhun siitä, kuinka paljon ehdin putoamistilanteessa tai läheltäpiti-tilanteessa miettiä ja kuinka aika ikäänkuin hidastuu siksi aikaa, mutta mitään ei vain ole enää tehtävissä. Tällä kertaa en kyllä ehtinyt miettiä mitään ja aika pikemminkin meni pikakelauksena kuin hidastettuna. Hetkeä ennen olin selässä ja sitten en enää ollutkaan. Oho. Myönnän olleeni itse poissa tasapainosta tapahtumahetkellä, mutta osaltaan tähän vaikutti kyllä uudet ratsastuslegginsit. Ne ovat hävyttömän liukasta kangasta. Polvien kohdalla on todella tehokkaat silikonipaikat, jotka oikeastaan jopa vähän häiritsivät, sillä kouluratsastuksessa niillä polvilla ei ole vähäisintäkään virkaa. Sen sijaan takapuolen alla ei ole minkäänlaista jarrua vaan pikemminkin päinvastoin. 

Starlight-ratsastuslegginsit – ei jatkoon!

Tulihan on mielettömän hienoliikkeinen ja todellinen kouluratsu. Hän on kuitenkin jäänyt niissä hommissa jo eläkkeelle, mutta miksikäs ei voisi silloin tällöin huvikseen treenata. Tulia tosin hieman harmitti namien vähäisyys. Miksi autoa varten voidaan pysähtyä väärään paikkaan, mutta ei namin takia?! 

Tunnustan, etten itse treenannut tätä ihan vain huvin ja urheilun vuoksi, vaan olen itse menossa seurakisoihin ratsastamaan K.N. Special -radan. Kyllä ja MITÄ?! Ratsunani tulee olemaan suomenhevosruuna Veeti. Menestystä en odota, mutta jos nyt vaikka jättäisi tuon putoamisen väliin.


Haasteet:

Kuulun ratsastusjousiammunnan tavoitteelliseen treeniryhmään Matsiin, jossa silloin tällöin haastamme toisiamme erinäisiin jousiammuntaan liittyviin tehtäviin. Videot teen lähinnä muille matsilaisille todisteeksi tekemisestäni, mutta samalla vaivalla voin postata niitä tännekin. Videon lopussa on hauska loppukevennys niille, jotka jaksavat katsoa loppuun asti.


maanantai 1. toukokuuta 2017

Vappuammuntaa!


Onko parempaa tapaa viettää Vapunpäivää?

Takapuoli pysyy jo irti satulasta, kun menosuunta ja taulu on edessäpäin. Backshotissa alan ilmeisesti jotenkin henkisesti valmistautua taaksepäin ampumiseen ja peppuni valmistautuu siihen sitten konkreettisestikin jääden hevosen liikkeessä jälkeen ja eksyen satulaan. Vähän peppu heijaa laukassa ennen frontshotiakin, mutta ainakaan se ei paukuta satulaan! Hei, on tämä jo edistystä! Osumiakin tuli. Menin neljä kierrosta, vaikka neljäs jäi Annilta kuvaamatta. Toisella kierroksella en osunut lainkaan, mutta muuten osuin aina tauluun, vaikka myönnän etten aina ihan pistealueelle asti.