Welcome to Sweden -kilpailu 18.-19.8.2018

Welcome to Sweden -kilpailu 18.-19.8.2018

Norrtälje, Ruotsi 

Tämän kilpailun bongasin IHAA:n kalenterista jo alkukeväästä. Kilpailu löysi tiensä sieltä myös omaan kalenteriini ja järjestin kesäsuunnitelmani hyvissä ajoin niin, että tänne minä lähden – ja olipa hyvä, että lähdin! Alkukeväästä ja vielä alkukesästäkin näytti siltä, että meitä olisi tulossa Suomesta sankka joukko, mutta lopulta matkaan lähti vain neljä suomalaista. Loput kilpailijoista olivat ruotsalaisia, vaikka kisa oli avoin myös muille kansalaisuuksille.

Ratsukseni valikoitui ihanaakin ihanampi Glöd-tamma, joka oli ratsuvaihtoehtonani heinäkuussakin, mutta jota en silloin valinnut. Myönnän, että jäin heinäkuun kisan jälkeen hieman jossittelemaan, että mitäpä jos olisin kuitenkin valinnut silloin Glödin, ja olin enemmän kuin onnellinen siitä, että sain toisen tilaisuuden. Glöd oli täydellinen kisaratsu. Se osasi ottaa lunkisti odottaessaan vuoroaan, mutta radalla se kulki reippaasti tai oikein reippaasti – riippuen mitä siltä pyysi! 

Korealainen rata

Lauantaina kilpailtiin korealainen rata. Molemmilla harjoituslaukoilla missasin front shotin, mutta osuin backshotiin ihan hyville pisteille. Sitten alkoivat kisalaukat. Glödin vauhti oli hieman epätasaista. Rataa mentiin pitkän matkaa suoraan ennen aikaportteja, ja Glöd lähti radan alusta hyvin liikkeelle, mutta hidasti porttien kohdalla. Kun sitä pyysi eteenpäin, se otti muutaman askeleen lujempaa ja hidasti sitten taas. Missä vika? Muuttuvan rytmin takia minun oli hankalaa ajoittaa ampumistani ja aloitinkin sitten kisan komeasti kahdella nollakierroksella – kylläpä harmitti! Pian ymmärsin, että vaihteleva vauhti johtui Glödin hevoskaveri Freyan sijainnista. Jos Glöd lähti radalle tietämättä missä Freya oli, hidasti se vauhtiaan Freyan kohdalla. Asia korjaantui kun pyysin Riikkaa, joka Freyalla ratsasti, tulemaan kanssani radan alkuun niin, että lähdimme aina Freyan luota. Glöd tiesi tällöin missä Freya oli ja vauhti pysyi tasaisena. Ampumiseni ei kuitenkaan parantunut juurikaan. 

Triple shotilla osuin molemmilla kierroksilla ensimmäiseen ja viimeiseen tauluun ja vain hyvin pienille pisteille. Onneksi sentään osuin kahteen tauluun, joten sain molemmilta kierroksilta pikkuisten osumapisteiden lisäksi vauhtibonukset. Sain pakan kasaan vasta serial shotia varten. Maltoin odottaa, että olin mennyt aavistuksen taulun ohi ja ammuin vasta sitten. Osuin kolmeen ensimmäiseen tauluun – sain jopa yhden tiikerin! Neljäs taulu meni ohi, mutta korjasin ja osuin vielä viidenteen tauluun! Jäin ilman viiden taulun taulubonusta (jos osuu kaikkiin viiteen, saa viisi lisäpistettä), mutta sentään sain bonuksen kolmesta peräkkäisestä taulusta ja vielä yhden osuman siihen lisäksi, jee! Viimeisellä kierroksella aloitin jälleen vahvasti osumalla kolmeen ensimmäiseen tauluun. Sitten muistin ampuneeni edellisellä kierroksella neljännen taulun ohi, ja menin typeränä ajattelemaan kesken radan, että "tämä meni äsken ohi", ja sehän meni taas ohi! Toisin kuin edellisellä kierroksella, nyt en tsempannut enää viimeiselle taululle vaan osuma jäi viimeiseltäkin taululta saamatta. 

Harmittaa vähän. Koko kesän olen ollut tuomittu hitaisiin kisaratsuihin ja nyt kerrankin, kun poni oli TÄYDELLINEN, olin itse aivan surkea. Analysoin suoritustani videoilta ja huomasin jousikäteni vispailevan milloin ylös, milloin alas ja milloin sivulle. Onko ihmekään, jos en osu? Treenasimme torstaina maasta käsin unkarilaista ja pitkän matkan back shotia ampuessani osuin pari kertaa todella kipeästi jänteellä kyynärpäähäni. Lopetin treenin, kun huomasin varovani kättäni ja sen aiheuttavan virheliikkeitä. Luulin unohtaneeni tämän kipuvirheilyn jo lauantaina, mutta ehkä sillä kuitenkin oli vielä osuutta asiaan? Käteni ei muutenkaan ole niin vakaa kuin sen pitäisi olla, mutta yleensä osun silti edes välttävästi. Ampumiseni oli myös melko hutaistua ja osaksi syytän siitä pinttyneen tapani lisäksi satulaa. Satula oli ponin omistajan itse tekemä "jousiammuntasatula" ja minulla kesti aikani oppia pitämään siitä. Oloni tuntui melko huteralta, sillä se ohjasi jalkani melko taakse, mutta yläkroppani melko eteen. Jos poni olisi tehnyt yhdenkin äkkijarrutuksen tai -käännöksen, olisin luultavasti laskeutunut naamalleni. En tuntenut oloani ampuessa kovin tasapainoiseksi. Samasta syystä jätin lauantaina puolalaisen radan kilpailematta. Puolalaisen radan sai kilpailla halutessaan eikä se vaikuttanut kokonaiskilpailun tulokseen. Halusin säästää kisaratsuni energiaa enkä halunnut kupsahtaa satulasta nurin vauhdikkaassa kaarteessa – kokeilin sitä jo Ranskassa. Surkeasta alusta ja pienistä osumapisteistä huolimatta tulokseni oli tältä korealaiselta ratatyypiltä tämän kesän paras. Vauhti on todella merkittävä asia, sillä hitaammilla hevosilla olen ampunut paremmin ja ollut silti hyvin samankaltaisissa pistelukemissa.

Pisteet: 45,220

Grading: HA1 

Sijoitus: 9/12

Unkarilainen rata 

Ennen Ruotsiin lähtöä olin Mihai Cozmein valmennuksessa. Lainasin valmennukseen Carla-ponia, sillä Tulin kanssa valmennus olisi ollut enemmän eloonjäämistaistoa kuin minkään oppimista. Carla oli vauhdikas noin 11-sekuntinen ratsu ja antoi sopivasti itseluottamusta nopealla ratsulla kisaamiseen. Heinäkuussahan valitsin Geiserin Glödin sijaan, sillä takaraivossa oli kuitenkin pieni pelko siitä, että minun käy kuten toukokuun postalissa enkä osu nopean ratsun kanssa mihinkään. Treeni Carlan kanssa antoi itseluottamusta paitsi nopealle hevoselle myös unkarilaiseen rataan. Mihain opit unkarilaista ajatellen olivat hyvin pitkälti samanlaisia kuin olen itsenäisestikin treenatessani pähkäillyt, joten opit oli helppo sisäistää ja sain tukea ja itseluottamusta omiin ajatuksiini ja jo luomiini strategioihin. Kuitenkin unkarilaista pääsee treenaamaan verrattain melko harvoin (vaikka Sunny-hepan kotiradalla on nykyään unkarilainen, sen ampumista rytmittää enemmän puut kuin ampujan oma suunnitelma, ja Tulin kotiradalla on nykyään unkarilainen, mutta sen ampumista rytmittää Tulin balettiliikkeet) ja tämänhetkinen strategiani toimii hyvin nimenomaan keskinopeilla hevosilla. Hitaampien kanssa tulisi vain ampua enemmän, mutta tällä hetkellä oikea ampumiskohta on minulle vielä melko tarkka – pystyn joko ampumaan muutaman nuolen hyvin tai monta osuen vain taulujen väleihin. Mihai laski valmennuksesta minulle arvioidun pistetuloksen ja sain 107,32 pistettä! Vieläpä yksi kierroksista oli sellainen, etten ampunut kolmea nuolta, joten aikapisteet jäivät saamatta. Jos olisin ampunut sillä kierroksella sen kolmannenkin nuolen, olisin saanut 116,42 pistettä! Vau! Odotin nyt unkarilaisen kisasuoritusta varovaisen innostuneena. 

Suomalaiset pärjäsivät kisassa tosi hyvin. Maria vei korealaisen radan voiton ja Riikka puolalaisen. Kyllähän unkarilaisen radan voitto pitäisi sitten sekin mennä suomalaiselle? Mieleeni hiipi pieni ajatus, että kyllähän sen pitäisi olla mahdollista. Voisinko minä voittaa unkarilaisen radan? Pidin kuitenkin mieleni kurissa ja päätin suhtautua unkarilaiseen rataan ilman tällaisia paineistavia odotuksia. On aika raskas ajatus lähteä kisaan tavoitteenaan voittaa se, joten otin tavoiteekseni pärjätä suunnilleen yhtä hyvin kuin valmennuksessa. Tiesin tämän realistiseksi tavoitteeksi, sillä olinhan jo kerran sen saavuttanut!

Unkarilaisella radalla moni nuoli löysi tiensä tauluihin. Näistä valitettavasti läheskään kaikki eivät olleet pistealueilla. Ammuin paljon taulujen kulmia ja alareunoja. Lisäksi ammuin kauimmaisen front shotin kahdesti ensimmäisen taulun yli suoraan viimeisen taulun takapuolelle – tämä on kyllä jo sellainen temppu, että siitä pitäisi kyllä saada ainakin 10 pistettä! Taktiikkani oli ampua jokaisella kierroksella 4-5 nuolta. Ensimmäisen ammuin vähän lähtöporttien jälkeen, sitten yhden jokaiseen tauluun sopivassa rytmissä ja lopuksi vielä yhden luckyshotin läheltä maaliportteja. Viimeisen nuolen jätin ampumatta niillä kierroksilla, joilla sain osuman kolmeen tauluun ja pyysin vain Glödiä menemään loppumatkan hieman lujempaa. 

Unkarilaisella radalla opin arvostamaan Glödin satulaa. Sain pidettyä itseni melko pystyssä ja unkarilaiseen tauluun oli siksi helppo tähdätä. Satulassa pääsi myös hyvin kääntymään front ja back shoteja ajatellen. Vähän ehkä sittenkin harmittaa, etten kisannut puolalaista rataa – satulaanhan piti vain tottua! 

Sopiva suhde osuma- ja aikapisteitä kerrytti pistesaldoni yli sadan pisteen! Saavutin siis tavoitteeni – ammuin suunnilleen samoin kuin valmennuksessa! Valmennuksessa tosin ammuin sen kriittiset 6 pistettä enemmän, että valmennuksen grading-taso olisi ollut HA4, mutta kisasuorituksen oli "vain" HA3. Valmennuksesta en saanut virallista grading-tasoa, sillä taulujen osumat oli taulupaperien puuttuessa vain Mihain arvioita. Sen sijaan kisan gradind on ihan oikea, ja minä todella sain yhden koko kesän tavoitteistani täytettyä – sain HA3-gradingin! Voittoa radalta ei tullut, mutta eipä tuo hopeakaan ole häpeä. Kultaa meni Glödin omistajalle, jota en kuulemma olisi muutenkaan saanut päihittää, sillä ei olisi reilua voittaa häntä hänen hevosellaan. Hopea oli siis oikein hyvä! 

Unkarilaisen TOP-3!

Muut suomalaiset seurasivat pistetilannetta IHAA:n nettijärjestelmästä ja heti viimeisen kierrokseni jälkeen sain tietää sijoittuneeni toiseksi. Samalla hetkellä tunsin pientä kutinaa vasemmassa korvassani ja huitaisin sitä. Sormieni väliin jäi ampiainen, joka ehti raapaista minua piikillään korvaan – kiitti hei! Universumi halusi sanoa, että vaikka nyt voitatkin hopeaa, älä anna sen nousta hattuun. 

Pisteet: 101,190

Grading: HA3

Sijoitus 2/12 

 

Voittoisa Suomi-tiimi!

Kokonaiskisassa taistelin itseni sijalle 6/12. Korealaisen huono sijoitus ja unkarilaisen hyvä sijoitus saivat minut ansaittuun puoliväliin. Kisa oli todella mukava kokemus, ruotsalaiset olivat jälleen oikein vieraanvaraisia. Kisa oli pieni, yhteishenki lämmin ja illanvietot äänekkäit. Erityistä kiitosta täytyy antaa ratajärjestelyistä. Nuolet kerättiin jokaisen kierroksen jälkeen putkitelineeseen, josta ne oli helppo ottaa itse. En joutunut suoritukseni aikana pyytämään mitään keneltäkään. Halutessani saatoin jutella jollekin tai heittää läppää taulun taakse osuneista nuolistani, mutta kaikki "perustarpeet" oli tyydytetty – huomasin tämän olevan aika suuri tekijä oman kisafiilikseni, hyväntuulisuuteni ja keskittymiseni kannalta. En joutunut stressaamaan siitä saanko nuolia lisää tai onko niitä vielä tarpeeksi tallella. 

Sunnuntai-illalla lähdimme vielä järjestävän perheen tyttären, Saijan ja ponien kanssa maastoon. Ratsukseni sain tämän 185-senttisen Chapplin-ponin. 

ESRAJA:n seuramestaruuskilpailut 29.7.2018

Tulosspoileri jo heti alkuun!

ESRAJA:n seuramestaruudet järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Kisa syntyi omasta aloitteestani ja sai heti kannatusta ESRAJA:n hallituksen taholla. Päävastuu järjestämisestä oli minulla itselläni, mutta onnekseni taustajoukoissa oli muitakin. Kilpailu oli mahdollista suorittaa heinäkuun ajan itsenäisesti ns. etäsuorituksena, tai suorituksen saattoi tulla tekemään viralliseen kisaviikonloppuun 28.-29.7. Hersby Stallgårdeniin. Itse tein paitsi olosuhteiden pakosta myös käytännön syistä suoritukseni kisaviikonloppuna. Minun kun olisi todennäköisesti pitänyt olla paikalla joka tapauksessa. Kilpailu oli järjestetty niin, että Hertsbyn hevosella kilpailevien tuli olla paikalla koko viikonloppu, vaikka omat suoritukset sijoittuivat samalle päivälle. Tämä mahdollisti sen, että saimme toimitsijoita kilpailua varten, mutta kilpailijat saisivat silti keskittyä rauhassa myös omaan suoritukseensa. Lauantaina juoksin siis itse toimitsijana. Hyvästä suunnitelmasta huolimatta toimitsijoita oli alimiehitys ja jouduin itse juoksemaan kirjurin ja nuolenkerääjän toimen välillä. Lauantain jälkeen oli todella sellainen olo, että urheilua oli harrastettu. Muutamat kyykyt tuli tehtyä rata-aitojen ali.

Korealainen rata

Oma kilpailuvuoroni oli sunnuntaina ja kilpailu alkoi korealaisella radalla. Kilpailtava rata oli korean 123, eli kahdella laukalla ammuttiin yhteen tauluun, seuraavat kaksi kahteen tauluun ja lopuksi kaksi kierrosta kolmeen tauluun. 

Kuva © Fanni Snellman

Minulla oli vaikeuksia päästä kilpailufiilikseen, sillä järjestäjän paineet eivät tahtoneet väistyä. Onneksi sain itselleni sunnuntaiksi aivan loistavan sijaisen, joka hoiti kunnialla kirjurin hommat ja muut järjestelyt, ja pyöritti kisaa onnistuneesti (kiitos Enni!). Parin kierroksen jälkeen uskalsin jo suunnata keskittymiseni kisaan, mutta havahduttuani siihen, etten ole suorittanut kahta ensimmäistä kierrosta kovin vahvasti, sain hirveän taulupaniikin. Aloin siis hosua ja räiskiä nuolia niin lyhyin ja kauhein vedoin, että en usko ampuneeni yhtä huonosti sitten vuoden 2016 SM-kisojen... Kolmas ja neljäs kierros, eli double shotit, menivät siis todella surkeasti. Sain vain yhden osuman ja yksi back shotiin ampumani nuoli kimposi pois, sillä ammuin sen liian lerpusti ja liian aikaisin (nuoli saapui taululle niin viistosti, ettei jaksanut lävistää taulua).

Kuva © Fanni Snellman

Viidennelle kierrokselle Romina-ratsuni ei olisi halunnut lähteä lainkaan. Kiersimme ratsastuskentän (jonka kulmasta rata lähtee) muutaman kerran ravissa, teimme parit äkilliset suunnanvaihdot juuri ennen radalle menoa ja lopulta lähdimme parin perkeleen saattamana radalle. Sopivasti sisuuntuessani unohdin taulupaniikkini ja sain osuman jokaiseen kolmeen tauluun. Viimeisellä kierroksella jouduin taas taistelemaan Rominan kanssa radalle menemisestä, mutta saatuani sen radalle se toimi moitteetta. Ensimmäinen nuoleni kuitenkin kimposi taulusta pois ja pieni taulupaniikki iski jälleen. Seuraavista tauluista sain yhden pisteen kummastakin. Voi jo arvata, että kokonaispisteet jäivät tällä suorituksella hyvin vähäisiksi. 

Pisteet: 23,14 (ei gradingia) 

Sijoitus: 6/23

Unkarilainen rata

Iltapäivällä vuorossa oli unkarilainen rata, josta olen alkanut pitää korealaista enemmän. Taulupaniikilta on helppo välttyä, sillä vaikka joku nuoli ei osuisikaan, voi aina yrittää uudelleen! Pääsin jo paremmin kisafiiliksiin, mutta jouduin jo toiselle harjoituslaukalle pyytämään itselleni TALUTTAJAN, jotta pääsimme Rominan kanssa radalle. Radalla Romina toimi tasaisen täydellisesti, mutta tyttöjä nyt vain joskus kiukuttaa, ja Romina oli tällä kertaa päättänyt, että radalle meno ei todellakaan huvita. Korealaisen suorituksellani sain sen sentään radalle parilla perkeleellä ja päättäväisyydellä, mutta nyt nekään eivät auttaneet. Kun sain apulaisen saattamaan meidät radan alkuun, laukka nousi joka kerta ja vauhti oli melko tasainen 14 sekuntia. 

Unkarilaista suoritin huomattavasti paremmalla fiiliksellä kuin korealaista. Sain kahdella kierroksella kolme nuolta tauluun! Laskeskelin päässäni pisteitä suorituksen aikana (tätä ei todellakaan saisi tehdä) ja tajusin olevani melko lähellä HA3-gradingia. Viimeisellä kierroksella taulupaniikki palasi. Ensimmäinen nuoli ei osunut – hätäännyin eikä seuraavakaan osunut. Pelkkä back shot ei nyt riittäisi, enkä saanut sitäkään tauluun! Viimeisestä kierroksestani tuli siis nollakierros – enpä ole niitäkään ampunut unkarilaisella radalla sitten viime kesän... Jäin yhdeksän pisteen päähän HA3-gradingista. Ne yhdeksän pistettä olisin hyvinkin voinut saada sillä viimeisellä kierroksella, jos olisin keskittynyt ampumiseen panikoimisen sijaan. Harmittaa! 

Pisteet: 48,03 (HA2) 

Sijoitus 4/23  

Kokonaiskisa

Korean 123 -rata tuntui olevan vaikea monelle. Vaikka en ole tyytyväinen tuloksiini (olisihan sitä nyt pitänyt yltää edes gradingeille!), sijoituin hyvin kuudenneksi. Pisteeni ja sijoitukseni unkarilaisella nosti minua vahvemmin kokonaiskisassa ja lopulta sijoituin viidenneksi! Täytyy sanoa, että huonon korealaisen jälkeen en osannut aavistaa tätä, vaikka toki kuskatessani laatikollista palkintoja (kiitos niiden hankkimisesta Annille!) Turusta Sipooseen, toivoin niistä edes jonkun palaavan kanssani Turkuun.

Toivottavasti seuramestaruuksista saadaan jokavuotinen perinne! Kisoja ei ole ilman järjestäjiä, ja järjestäjät usein kisaavat itsekin. Itse en ainakaan lähtisi järjestämään tällaista tapahtumaa, ellen saisi siitä itselleni sen, että saan itsekin kilpailla. Toisaalta järjestäjän ja kilpailijan asemassa oleminen on hankalaa. Onneksi olen tänä vuonna kiertänyt jo useammat kilpailut, joihin olen saanut vain saapua kilpailijana ilman järjestäjän paineita. Tässä huomasi hyvin sen, että järjestäjyys on hieman pois suorituksesta. Samalla ehkä kilpailijuus on hieman pois järjestäjyydestä. Pitäisi tehdä reiluja ratkaisuja ja päätöksiä. Aikatauluissa, lähtölistoissa, lähtöryhmissä, ongelmatilanteissa, kaikessa tulisi ajatella reiluutta ja tasavertaisuutta, mutta samalla on jatkuvasti kyseenalaistettava itseään. Olenhan päättänyt tämän nyt näin, koska se on kaikille reiluinta, enkä koska se hyödyttää minua itseäni? Itsensä jatkuva kyseenalaistaminen on rankkaa! Koen kuitenkin, että onnistuin tekemään aikataulut  ja lähtölistat kaikkien toiveita noudattaen. Päätin välillä myös omaa etuani vastaan, jos tilanne sen vaati (esimerkiksi en suostunut ottamaan pistettä korealaisella pois kimmonneesta nuolesta, vaikka ajanottaja uskoikin nähneensä mihin se osui). Yksi minusta riippumaton ongelmatilannekin tuli, kun FITA80-tauluja ei ollutkaan tallilla kolmea, vaan ainoastaan kaksi! Asetimme pienemmän taulun hieman lähemmäs rataa, jolloin pienempään tauluun ampuvat saivat tasoitusta taulun etäisyydellä. Toisaalta opin tästä sen, että jatkossa otan taulupaperit kotoa mukaan, vaikka niitä pitäisikin olla tallilla valmiina. 

Kaiken kaikkiaan kisan järjestäminen oli aikaa vievä ja rankka projekti, mutta toisaalta fiilis on positiivinen. Voin kyllä järjestää jotain toistekin. Suuremmaksi onnistumisekseni koen sen, että kisat menivät kunnialla läpi ja saivat positiivista palautetta, kuin sijoittumiseni viidenneksi. En lopulta ole täysin tyytyväinen tuloksiini (tai unkarilaiseen voisin olla, ellen olisi ampunut sitä typerää nollakierrosta) ja vaikka olen iloinen viidennestä sijasta, en koe saavuttaneeni sillä mitään kovin suurta. Suurempi saavutus oli järjestää nämä kilpailut.

Kils Träffen -kilpailu, Ruotsi 21.-22.7.2018

Pienessä Kilin kaupungissa sijaitsi kiva kotitalli, jonka yllättävänkin hulppeissa tiloissa järjestettiin Kils Träffen -kilpailu. Kilpailuun oli ruotsalaisten lisäksi kutsuttu kolme suomalaista, ja ruotsalaisistakin Ruotsin joukkuetta edusti kolme kilpailijaa. Tarkoituksena oli siis kilpailla Suomi vs. Ruotsi -maaottelu. 

Kansainvälisiin kilpailuihin tuntuu aina olevan tunkua. Suomalaiset ovat pääasiassa todella aktiivisia ja innokkaita lähtemään ulkomaan kisoihin, mutta jostain syystä tähän kisaan halukkaita osallistujia oli melko vähän. Niinpä itsekin päädyin lähtemään reissuun, vaikka aluksi ajattelin jalosti antavani kisapaikan jollekin, jolta kansainvälinen kisakokemus vielä puuttuu. Saimme kasaan kivan kolmen naisen porukan ja matkustimme yhdessä laivalla Tukholmaan ja ajoimme kohti Kiliä.

Saavuttuamme meille näytettiin majoituspaikkamme, hevoset ja saimme hetken hengähtää, nukkua päiväunet ja käydä syömässä keskustassa (joka koostui lähinnä yhdestä jopa niin leveästä kadusta, että kaksi autoa saattoi ajaa toisiaan vastaan ilman ongelmaa, sekä pienemmistä kaduista, jotka olivat poikkeuksetta "syrjäkatuja"). Illemmalla testasimme tulevia kisaratsujamme. Saimme valita kahdesta issikasta, Glöd-tammasta ja Geiser-ruunasta. Glöd oli jo parikymppinen vanha konkari ja Geiser vasta kuusivuotias. Kilpailun järjestäjä osoitti suurenmoista vieraanvaraisuutta antamalla meidän valita ratsumme ensin, ja hän kisaisi sitten sillä joka jää meiltä yli. Hevosiahan siis oli kaksi, meitä kolme, ja molemmille hevosille otettiin kaksi ratsastajaa. 

Geiser, minä ja unkarilainen rata

Testasin Geiser-ruunaa ja rakastuin siihen heti. Ruuna oli herkkä ja kuuliainen, eikä nuoresta iästään huolimatta pelännyt mitään. Testilaukoilla se meni 99 metriä noin 15 sekuntiin ja ajattelin sen olevan todella hyvä, sillä en joutunut pyytämään ruunaa lainkaan. Kisalaukoilla se varmasti menisi lujempaa, jos vähän hoputtaisin sitä. Pidin Geiseristä niin kovasti, etten halunnut edes testata Glöd-tammaa, joka meni hieman lujempaa, mutta joka kuulemma muuttuu kärsimättömäksi alussa. Minulle on melko tärkeää, että hevonen malttaa odottaa radalle menoa ja saan itse rauhoituttua ja keskityttyä ennen jokaista kisalaukkaa. Geiser vaikutti siltä, etten joudu tappelemaan sen kanssa. 

Unkarilainen rata

Lauantaina kilpailtiin unkarilainen rata. Ensimmäinen kisalaukkamme oli 16 sekuntia, mutta sen jälkeen vauhti yllättäen hyytyi ja hyytyi. Omistajakin sanoi, ettei Geiser ole koskaan mennyt yhtä hitaasti. Liekö sitten helle ja paarmat hänet uuvuttanut. Suuri osa kisalaukoista mentiin 17-18 sekuntiin, mikä on unkarilaiselle ihan sallittu vauhti, mutta nuolia pitäisi kyllä sitten saada tauluun enemmän kuin yksi tai kaksi. Olin luonut itselleni taktiikan ajatellen noin 15 sekuntista hevosta ja yhtäkkiä olinkin hieman hukassa. Yritin laukoillani vähän vuorotellen ampua joko mahdollisimman monta nuolta tai mahdollisimman hyvin. Kumpikaan ei oikein sujunut. Mahdollisimman monesta nuolesta ei ole mitään hyötyä, jos niistä mikään ei osu, ja hyvin ammutut kolmekaan (+ lucky shotit radan alussa ja lopussa) ei oikein riitä, jos vauhti on hidas. Hevosen hidas vauhti olisi vielä ollut totuteltavissa, mutta ongelmia tuotti piirre, johon ei useinkaan törmää muiden kuin issikoiden kanssa: laukka meinasi tipahtaa töltille aivan minä hetkenä hyvänsä! Välissä otimmekin yksittäisiä tölttiaskeleita, ja hevosen komentelu takaisin laukkaan vei hieman keskittymistä ampumiselta. Onneksi poni oli herkkä ja usein pieni kevyt pohje riitti nostamaan laukan uudelleen. Jouduin kuitenkin olemaan melko tarkkana ja keskittymään poniin todella paljon ampumista enemmän. Harmi! 

Taistelin itseni unkarilaisella kuitenkin sijalle 12/23 pistein 61,36. Grading-tasolla suoritukseni oli HA1 ja tunnustan, etten ole valtavan tyytyväinen. Kuitenkin olosuhteisiin nähden suoriuduin ihan hyvin. Ranskankin kisassa minulla oli hidas poni, jota jouduin hoputtamaan, mutta sen laukkaamisesta en joutunut olemaan huolissani. Tulokseni on melko samanmoinen nyt kuin silloin, vaikka jouduin keskittymään poniin nyt vielä enemmän kuin Ranskassa. 

Korealainen rata 

Korealainen rata kilpailtiin sunnuntaina. Olin ensimmäisessä ryhmässä ja toivoin ponini aamun viileydessä ja muutenkin lauantaita pilvisemmässä säässä keräävän vähän energiaa. Lisäksi pyysin Glödin ratsastajaa odottamaan meitä radan päässä, josko odottava tuttu kaveri saisi Geiseriinkin hieman vauhtia. Omistajan ohjeilla ratsastin ponin myös hieman lyhyemmäksi ja ennen rataa kokosin sen askelluksen hieman ompelukonemaiseksi tikitikiksi, josta se lähti laukkaan hyvällä energialla. Vieläkään se ei mennyt lujaa, mutta en joutunut olemaan huolissani laukan vaihtumisesta töltiksi (paitsi aivan radan lopussa, sillä poni tiesi tarkalleen missä 90 m rata loppui, mutta halusin alusta asti ratsastaa sitä 150 m radan porteille asti saadakseni sen sinne myös viimeisillä kierroksilla). Pysyimme ponin kanssa muutaman desimaalin heitoilla aikarajan molemmin puolin. Ammuin hienosti pelkkä nelosia, tai no pari kertaa myös ohi, mutta lähinnä nelosia. Olin todella tyytyväinen paitsi itseeni myös poniin. Triple shotit meiltä meni todella hyvin. Rata vaihdettiin viiden taulun multiple shotia varten, ja sitten huomattin, että triple shotilla taulujen etäisyys oli väärä! Double shotista oli epähuomiossa siirrytty triple shotiin vain laittamalla uusi taulu kahden taulun väliin, vaikka taulujen etäisyyttä tulisi myös muuttaa. Kisaryhmälleni tarjottiin mahdollisuutta uusia rata. Monella oli (sattuneesta syystä) ollut ongelmia nokittaa keskimmäiseen tauluun ja suoritukset olivat menneet huonommin, joten he ilomielin tarttuivat uusintamahdollisuuteen. Minä puolestani olin hitaalla ponillani saanut juuri itselleni sopivan ammuntarytmin, kun taulut olivat liian lähekkäin. En halunnut uusia omia ratojani, sillä vaikka teoriassa olisi mahdollista saada vieläkin paremmat pisteet, en alkanut leikkiä upporikasta ja rutiköyhää, vaan pidin ilomielin jo saamani pisteet. 

Ryhmän viiden muun ratsastaessa triple shotia uudelleen jouduin odottamaan ponini kanssa noin vartin. Olin nähnyt kovan vaivan ratsastaessani ponin hieman "tikitikiksi" ja saadakseni siihen hieman vauhtia. En voinut pitää samaa menoa yllä varttia, kun radalle ei ollut sillä välin mitään asiaa. Niinpä poni vähän uuvahti, ja luuli meidän jo lopettaneen. Multiple shot jatkui heti, kun muut olivat saaneet triple shotinsa uusittua. Tuntui samalta kuin olisi aloittanut kokonaan uuden suorituksen kylmiltään, ja niinhän se käytännössä olikin. Oma draivini oli jo täysin hukassa, poni ei enää kokenut suurta halua mennä radalle tai radalla, ja olin jo unohtanut miten niitä nelosia ammutaankaan. Kisaa ennen mennään aina harjoituslaukat, mutta nyt jouduin käytännössä aloittamaan uuden suorituksen täysin kylmiltään. Ensimmäisellä multiple shotilla osuin sentään kolmeen ensimmäiseen tauluun. Tämän jälkeen tajusin, että poni menee todella hiljaa ja yritin hieman patistella sitä sillä seurauksella, että sohlasin neljännen taulun. Viidennelle taululle oli jo täysi työ pitää ponia laukassa, sillä ponin mielestä rata loppui jo 40 metriä sitten. Ei siis tullut osumaa viidenteenkään tauluun. Tässä kohtaa viimeistään oma mielentilani romahti ja hyvä kisafiilis muttui turhautumiseksi, suruksi ja pettymykseksi. Viimeiselle kierrokselle lähdin jo vähän valmiiksi luovuttaneena. Yritin potkia poniin vauhtia, mutta oikeastaan en enää edes välittänyt kulkeeko se vai ei, olin joka tapauksessa jo menettänyt HA2-graden, jota olin lähtenyt tavoittelemaan. Osuin viimeisellä kierroksella vain kahteen tauluun, joista yllätyksekseni toinen oli viimeiseen tauluun, jonka luulin olevan meiltä täysin poissa pelistä, koska en ehtisi ampua sitä hyvin huolehtiessani laukasta. Tosin nytkin se osui vain tuurilla ja olen varma, että vetoni näytti hirveältä... 

Olin korealaisen jälkeen todella pettynyt. Toki virheet ovat inhimillisiä ja niitä sattuu, eikä virhe ollut varsinaisesti se, että taulut jäivät liian lähelle toisiaan, vaan virhe oli se, miten sen jälkeen toimittiin. Toki on ymmärrettävää, että kun virhe tapahtuu ja huomataan, on vaikea ajatella pikaisesti kaikille sopivin suunnitelma ja ensimmäisenä tulee mieleen vain, että annetaan kisaajille mahdollisuus uusia – ja se on oikein! Kuitenkin ehkäpä paras ratkaisu olisi ollut kilpailla multiple shot normaalisti triplen jälkeen (taulutkin oli jo ehditty siirtää multiplea varten!) ja uusijat olisivat sitten voineet lopuksi uusia triple shotinsa. Näin se, joka ei halua uusia, ei joutuisi odottamaan kohtuuttoman kauan. Tietysti tämä järjestely tuli itsellenikin mieleen vasta suorituksen jälkeen, enkä siis osannut ehdottaa sitä itsekään siinä tilanteessa. Uusintamahdollisuuden antaminen vääränlaisen kisaradan kilpailleille on ehdottomasti reilua, mutta ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun kaikki eivät haluakaan. Mitään ylimääräistä ongelmallista taukoahan ei olisi tullut, jos minäkin olisin halunnut uusia triple shotini. Nyt minua tavallaan rankaistiin (en sano, että kisajärjestäjä rankaisi, mutta jokin jousiammuntakarma) siitä, että osasin sopeutua poikkeavaan taulujen etäisyyteen ja suoriuduin siitä hyvin. Toinen mahdollinen reilu ratkaisu olisi ehkä ollut antaa minulle yksi harjoituslaukka vielä ennen multiple shotia niin, etten joutuisi aivan kylmiltään takaisin kisasuoritukseen, mutta tällainen ylimääräinen harjoituslaukka taitaa olla IHAA:n sääntöjen vastainen. 

Sain korealaiselta 44,86 pistettä ja sijoituin sijalle 12/23. Grade-taso oli tässäkin HA1. Tämä toki on tältä vuodelta paras korealaisen tulokseni, mutta erityisesti minua harmittaa se, että jos olisin voinut jatkaa multiple shotille samalla draivilla kuin aiemmat kierrokset, olisin hyvin todennäköisesti voinut saada HA2-graden, joka minulta vielä korealaiselta radalta puuttuu saadakseni virallisen tasoluokituksen. 

Kokonaiskilpailussa olin 13/23. Lienee turhaa sanoa, mutta sanon kuitenkin, että Ruotsi voitti. 

Pientä mittausvirhettä ja siitä aiheutunutta surua lukuunottamatta kisat olivat todella onnistuneet. Kukaan ei pudonnut ja kaikki meni muutenkin hyvin. Aikataulu sujui, ruokaa oli riittävästi tarjolla ja majoituskin oli erittäin hyvin järjestetty. Nukuimme asuntoautossa, joka oli sijoitettu katoksen alle varjoon ja viileni yöksi juuri sopivasti. Käytössämme oli asuntoautossa jopa oma suihku ja vessa! Kisajärjestäjät ja muukin porukka oli erittäin vieraanvaraista ja ystävällistä, ja vaikka ymmärränkin ruotsia melko hyvin, kenellekään ei ollut ongelmaa puhua kanssani myös englanniksi. Kisojen juonto vaihdettiin heti englanniksi, jos yksikään meistä suomalaisista oli katsomassa tai kilpailevassa ryhmässä, vaikka "varsågod och rid" sekä pisteet (eli numerot), olisivat olleet helposti ymmärrettävissä ruotsiksikin. Parhaimpina hetkinä kielitaidot yhdistyivät ja sönkötimme kaikki yhdessä ruotsia ja englantia sekaisin.