sunnuntai 7. elokuuta 2016

Pahat mopopojat ja jousitreeni


Tältä näytti maalitaulu tämänpäiväisen jousitreenin jäljiltä. Osumisprosentti oli jälleen melko hyvä. Treenin loppua kohti aloin vähän hosua ja varmistella, että Tuli pysyi oikealla reitillä, joten muutama nuoli meni kokonaan ohi. Voisivathan nämäkin taasen olla tarkemmin lähempänä keskustaa, mutta toistaiseksi hyvä näinkin! 

Turvakaverikseni ja kuvaajaksi tuli tällä kertaa ystäväni Noora. Lähtökohta päivän treenille hippasen muutenkin hysteerisen hevosen kanssa ei ehkä ollut paras mahdollinen: Suosin jousitreeniin rekattomia viikonloppuja, mutta viikonloput eivät estä mopopoikia käyttäytymästä idioottimaisesti – vaan oikeastaan päinvastoin. Tuli pelkää rekkoja, mutta mopot eivät haittaa. Ainakaan niin kauan kuin kuljettajat ovat oikeinpäin kyydissä. Tänään olin vasta hakemassa Tulia laitumelta, kun tieltä meni kolmisen mopopoikaa kovasti päristellen ja SEISTEN mopojensa päällä. Oli heillä sentään kädet tangossa. Paheksuimme yhdessä tätä idiotismia Tuli kovasti puhisten ja minä Tulia rauhoitellen. Ensin Tuli lähti säikähdyksissään karkuun ja kiskoi riimussaan, mutta rauhottui sentään paikalleen nopeasti. Kohti porttia Tuli ei kuitenkaan suostunut enää kävelemään, vaan jäi pää ylhäällä tuijottamaan ja puhisemaan. Lieneekö syynä sitten ollut todella syvä järkytys mopoista, tai portilla seissyt uusi ihminen, Noora, jota Tuli mahdollisesti syytti tästä mopopoikien käyttäytymisestä. Hevoset ovat siitä jänniä elukoita, että niiden pään ollessa ylhäällä niiden elimistöön syntyy adrenaliinia. Pään alhaalla pitäminen puolestaan rauhoittaa. Juttelin Tulille ensin rauhoittavasti ja yritin saada sitä tulemaan kohti porttia. Tuli vain tuijotti pää ylhäällä ja jännittyneenä. Tilanteesta päästiin pienen rapsuttelun ja maantasosta tarjoillun namin voimin. Namia ei tietystikään kannata antaa jokaisen pelästymisen yhteydessä. Hevonen ei opi leikkipelästymään namien toivossa, mutta voi yhdistää namit tilanteeseen, jossa kuuluisi jännittää – ei hyvä! Mutta silloin tällöin viimeisenä oljenkortena ne menevät. Kun pään sai taas alas, Tuli oli jälleen aivan rauhallinen, eikä edes hattu päässä portilla seissyt värikäs Noora pelottanut.

Laukkojen nostaminen oli tänään aluksi kovin vaikeaa. Nuoliviineni on miesten mallia ja sen tulisi pysyä lantiolla ja miehekkään mahani tulisi estää sitä nousemasta. Miehekkäässä mahassani on vain se pulma, ettei sitä ole. Sen sijaan viine nousee aina vyötärön kapeimpaan kohtaan asti ja alkaa sitten pomppia hevosen liikkeiden tahtiin. Laukka ei noussut, sillä ennen nostoa vaihtoehdot oli itseäni häiritsevä pomppiva nuoliviine tai pomppimaton viine, mutta Tulia häiritsevä ratsastajan kiemuramutka-asento. Viine menikin nyt korjaukseen ja tulee varmasti entistä ehompana minulle takaisin! 

Lopulta, kun Tuli taas hoksasi mistä on kysymys ja missä laukka nostetaan, homma menikin oikein sujuvasti. Kyynärpääni on maasta harjoittelun tuloksena löytänyt takaisin oikealle korkeudelle, mutta vetopituus voisi olla vielä vähän pidempi. Hosun liikaa, en malta vetää loppuun asti!
Tulia alkoi loppua kohti jälleen ihmetyttämään, että miksi ihmeessä ammun uralta, kun eikös ole paljon helpompaa osua jos menee vähän lähemmäs! Laitoin viime kerrasta viisastuneena muutaman kujatolpan lisää, mutta jätin narun laittamatta ja tolpatkin ovat melkoisen kaukana urasta. Pitänee ehkä ensi kerralla vain suosiolla olla reippaampi ja laittaa kunnon kuja. Sitä vain aina kuvittelee, että ei sitä tänään tarvitse!

Lopuksi treenasin uuden ruoskani, Koston, kanssa. Siitä ei sääli vain tullut otettua yhtään kuvaa. Taisin tosin treenata väärin, sillä sain olkapääni kovin kipeiksi. Ruoska paukkui kyllä, mutta koska kyseessä ei kuitenkaan ole voimalaji, en usko että pauke vaatii olkapäiden uhraamista. Lisää treeniä vain – ehkä joskus vielä kuvienkin kanssa – siis!

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Peltovarmuus saavutettu!


Parin maastakäsittelykerran jälkeen Tuli tuntui olevan täysin valmis pellolla ratsastamiseen. Pyysin jälleen Miran turvakaveriksi ja kuvaajaksi ja toteutimme kokeiluni eilen. Tämähän kävi vähän turhankin helposti! Oikein mukavaa toki, ettei tarvinnut testailla rodeota pellolla, maistella ruohikkoa ja etsiä varustettua heppaa pitkin mantuja, mutta nyt tämä peltotouhuun opettaminen kävi niin helposti, etten oikeastaan koe saavuttaneeni mitään erikoista. Vieläpä kun en ole itse ollut kokemassa tai näkemässä Tulin aiempaa peltokäyttäytymistä, oli nyt vaikeaa uskoa, että siinä olisi mitään ongelmaa koskaan ollutkaan. 


Normaalisti varustan Tulin aina tallin hoitokatoksessa, mutta tällä kertaa otin satulan ja suitset pellolle mukaan ja asetin ne jakkaran päälle odottamaan. Hain Tulin laitumelta. Herra ei tullut tippaakaan vastaan, mutta hän meinasi vähän hörähtää minulle, kunnes muisti juuri ennen kunnollista hörinä-ääntä, että on liian miehekäs ja laiska sellaiseen. Satulajakkarahärpäke oli aavistuksen jännittävä, mutta vain aavistuksen. Tuli halusi vain tarkistaa mikä se oli, puhalsi sitä kohti pari kertaa ja totesi sen sitten vaarattomaksi. Kävimme ensin riimun kera maasta käsin pellolla pienen kierroksen kävellen ja ravaten, jotta sain omalla käytökselläni osoitettua peltoa reunustavat pusikot tiikerittömiksi. Pellolla varustamiseen hoitokatoksen sijaan oli ihan käytännön syy. Varustaminenkin on maastakäsittelyä ja tutun, ratsastukseen liittyvän asian tekeminen pellolla valmisti herraa tulevaan koitokseen. 


Menimme alkuun melko pitkään käynnissä. Tuli ei ollut alkujaankaan lainkaan jännittyneen oloinen, mutta halusin pitkillä alkukäynneillä varmistaa varmasti rennon hevosen. Suunnitelmani oli vain kävellä ja ravata, ja ottaa laukkaa vain jos Tuli itse tarjoaa sitä. Tuli oli kuitenkin niin rennosti, että päätin kokeilla onneani myös laukasta, vaikkei Tuli sitä itse ehdottanutkaan. 


Pellolla laukkaaminenkin sujui mainiosti. Otin varmuuden vuoksi laukat aina kohti laidunta ja siellä odottavaa naisväkeä. Kuten ties monennenko kerran mainitsen, Tuli oli oikein rennosti, mutta kova vauhti poispäin heppaystävistä olisi voinut muuttua jännittäväksi kesken kaiken. Näin päin saimme kuitenkin laukat ihan hyvin nostettua molemmista suunnista, vaikka laukkasimmekin aina kohti laidunta. 

Tulin tammat toimivat virallisina valvojina. 


Kameran asetus oli vahingossa jäänyt automaatille ilman salamaa, joten kuvien laatu on hyvin vaihteleva. Vauhdikkaammissa kuvissa suljinnopeus ei ole pysynyt mukana, mutta joissain kuvissa on oikeinkin nätti valo, ihan vahingossakin. Tämä tosin on hivenen ylivalottunut, mutta jotenkin silti kovin taiteellinen! 




Lopuksi tulimme lähemmäs kameraa poseeraamaan, mutta Tuli ei höristänyt korviaan kameralle edes minun näytettyäni mallia! Sen sijaan tämä päänravistelu kuvaa Tulin rennon nautiskelevaa fiilistä! 



Tässä vielä video yhdestä laukkapätkästämme. Mira oli erinomainen multitaskaaja ja sai kuvattua videon ja otettua valokuvia yhtä aikaa! Älkää antako kameran suljinäänen häiritä, vaan ihailkaa Tulia, joka menee oikein hienosti! Ei jälkeäkään siitä pukkilaukasta, josta minua varoiteltiin!

Jos jokin miinus pitää eilisestä keksiä, niin minun ratsastukseni. Jostain syystä minun oli äärimmäisen vaikeaa pysyä kevyessä istunnassa ja tuntui, etten löytänyt taas vatsalihaksiani lainkaan. Paristi yllätin itseni myös "pumppaamasta" lisää vauhtia laukkaan, joka on vanha ja pinttynyt virheeni ratsastaessa hitaammilla hevosilla. Olen oppinut siitä jo hieman pois, mutta aika ajoin se näemmä vielä palaa. Sehän ei hyödytä yhtään mitään, että heilutan itseäni selässä laukan tahtiin. Onneksi huomasin tämän selässä itse ja pystyin vielä korjailemaan tilannetta. Pukeuduin taas tallille paremmin kuin esimerkiksi töihin (olin meikannutkin töihin vain siksi, että menin työpäivän jälkeen tallille), mutta halusin hienoja peltokuvia. Jätin korsetin hyvin löysälle, jotta sain hengitettyä ja käytettyä lihaksiani, mutta voipi olla, että korsetti löysänäkin vaikutti vähän etenkin syvempien vatsalihasten hallintaan.

Tänään alkoi myös syyskausi Kaisan tallilla (Ratsutila Cavalierilla, mutta voi mennä jokunen vuosi ennen kuin opin käyttämään tuota uutta nimeä). Oli pieni kulttuurishokki ratsastaa reippaalla suokilla, jonka kesämaha ei ole läheskään samaa kokoa kuin Tulin. Veeti kuitenkin vaatii jatkuvaa vatsalihasten käyttöä, siis todella, aivan kokoaikaista – ja olin iloisesti yllättynyt, etteivät vatsalihakseni olleetkaan surkastuneet kesän aikana, pitäisi vaan muistaa käyttää niitä!