Tulin uusi pallo

Olen siinä mielessä erikoinen heppatyttö, että omistan vain kahdet ratsastushousut: yhdet ehjät ja yhdet rikkinäiset. Toisaalta olen tunnollisesti käyttänyt niitä rikkinäisiäkin, sillä kaiken varalta käytän eri talleilla eri vaatteita. Molemmat omistamistani – myös ne reikäiset ja oletettavasti hyvin ilmastoidut – vain ovat kesällä aivan järkyttävän kuumat. Niinpä ostoslistalle päätyi uudet ratsastushousut. Voin ehkä vihdoin heittää ne reikäiset pois. Nettikaupoissa ja niiden hyvissä alennuksissa on kuitenkin se ongelma, että samoihin postikuluihin tahtoo ostaa jotakin ekstraa ja siinä kuvittelee jotenkin säästävänsä. Niinpä ostin vahingossa vielä Tulille isojen poikien pallon. Pallo sopii muuten hienosti Tulin riimuun, ihan sattumalta! 

Tulin vanha pallo on niin pieni, että Tulin on helpompi potkia sitä taakse kuin eteen. Tuli osaa tosin oikein hienosti potkaista palloa taakse, peruuttaa sen luo ja potkaista uudelleen, ja hyvää jumppaa se on sekin. Emme vain oikein pääse treeneissämme enää eteenpäin kun pallon hallinta on ollut niin vaikeaa. Uusi pallo on eri kokoinen, eri materiaalia ja eri värinen, mutta silti Tuli tiesi heti sillä olevan jotain tekemistä jo vanhan pallon kanssa opittujen temppujen kanssa, eikä pallo ollut lainkaan pelottava (vanha pallo oli aivan ensimmäisellä treenikerralla noin viisi minuuttia vähän hurja). Ensin Tulilla kesti ymmärtää, että tätä ei tarvitse koukata jalalla taakse, vaan pieni tönäisy eteenpäin on se mitä haetaan. Tämän ymmärtämiseen ei kehuilla ja nameilla kuitenkaan mennyt kovin kauaa. 

 Tässä Tulin vanha pallo.
(Kuva © Mira)

Tulilla oli tänään hieman laiskempi päivä. Sää oli taas lämmin, mutta lisäksi minä unhodin namit kotiin! Onneksi kesäisin voi poimia voikukanlehtiä taskuun, mutta Tuli tuntui olevan hetken sitä mieltä, että sitä samaa vihreää saa kentän aidan alta noukkimallakin. Sitten tajusin tuoda Tulin keskemmälle kenttää, jossa reunojen vihreät eivät ole niin houkuttelevan lähellä. Treenasimme pallolla ensin maasta ja sitten kävin ilman satulaa vielä selässä. Jouduin pyytämään Tulin aina pysähtymään pallon eteen ja sitten potkaisemaan. Suoraan liikkeestä tämä ei vielä suju. Kentän portin alle pitänee vielä kehittää jokin naru tai puomi pallotreenejä varten, sillä tämä pallo mahtui oikein näppärästi karkaamaan portin alta kahdesti, vaikka yritin olla ohjaamatta sitä sinne.

Tällä pallolla onnistuimme vihdoin jopa syöttelemään palloa toisillemme, joka ei vanhalla pallolla juurikin koon ja vaikean hallittavuuden vuoksi ole onnistunut. Nytkin välimatkaa oli vain puolitoista metriä, mutta saimme jo monta toistoa niin, että Tuli potkaisi ja minä lähetin pallon takaisin potkaistavaksi uudelleen. Tulin tyttöystävä Carla alkoi ikävöidä Tulia kesken treenin ja Tulin piti vastata tälle, että "täällä ollaan ja kaikki on hyvin"! Lopuksi kävimme taas pellolla. Otin pallon sinnekin mukaan, mutta muutaman potkaisun jälkeen päädyin juoksuttamaan Tulia juosten itse vierellä. Palkintona hän sai aina minun väsähdettyäni pysähtyä hetkeksi syömään. Nyt pellolle oli jo kasvanutkin jotakin syömäkelpoista! Tuli oli jälleen oikein rennosti ja ravasi kanssani oikein nätisti, välillä lujaakin, vaikka syöminen toki kiinnosti enemmän. Jarrut ainakin olivat kunnossa, sillä syöntiluvan saatuaan Tuli pysähtyi ravista aivan kuin seinään!

Maasta ampumista, valokuvia ja tuotteistamista

Nyt on ollut kamalan pitkä tauko treenauksesta.. Tai, ainakin viikko! Aikatauluongelmat ovat ikäviä. Tänään annoimme taas ystäväni Miran kanssa naapureilleni hämmästeltävää. Toisaalta osa on jo nähnyt minut ampumassa kerrostalon pihalla rullaluistimilta, joten tämä fiinisti pukeutuminen ja ampuminen ihan vain kengät jalassa maassa ei ehkä ollut enää jännittävää. Tosin tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku uteliaista naapureista pysähtyi juttelemaan ja utelemaan puuhistamme tarkemmin.

Juttelemaan jäänyt naapuri totesi harrastuksemme hauskaksi ja kysyi heti seuraavassa lauseessa, että kilpailemmeko me oikein. Menin siinä sitten myöntämään, että suuntaan SM-kisoihin. Hän kysyi, että missä sarjassa kilpailen ja kerroin tarkemmin kyseessä olevan ratsastusjousiammuntakilpailut. Naapuri kertoi hänen 17-vuotiaan sukulaispoikansa kilpailevan MM-tasolla ihan "normaalissa" jousiammunnassa. Hurjaa!

"Näitä valokuvia ottaessa ei vahingoitettu valokuvaajaa."

Kehotin oppilastani Miraa pukeutumaan myös fiinisti valokuvausta varten. En todellakaan ole paras mahdollinen opettaja tässä lajissa, mutta toisen neuvominen on yllättävän paljon avuksi myös itselle. Tulee todella mietittyä mitä tekee ja miksi. Saimme tänään molemmat myös jänteestä ranteellemme, lujaa. Meillä on kummallakin ollut harjoituksista taukoa ja se näkyi tekniikkavirheinä. Toisaalta virhestä oppii. En halua käyttää mitään suojaa vasemmassa kädessäni. Jos ampuminen sattuu niin tekniikka on väärä, eikä se korjaannu suojaamalla käsivartta vaan välttämällä siihen osumista korjaamalla tekniikkaa. Vasen käteni on tässä se kompastuskivi. Oikea alkaa toimia suunnilleen kuten pitäisi, mutta niveleni ovat ylitaipuvat ja tästä syystä vasemman käden kyynärpää tunkee välillä väärään asentoon.

Lopuksi pyysin Miraa valokuvaamaan joustivermeiden kuljettamiseen valmistamiani "tuotteita". Tässä kuvassa jousipussi edestä ja takaa. Sen saa näppärästi olalle eikä sen kantaminen ole lainkaan vaivalloista. Olen monesti myös pyöräillyt jousi selässä. Kummassakin päässä on koristetupsut, joiden virka on paitsi olla koristeena, myös heilua merkkinä "leveästä kuljetuksesta".

Toinen tuote on tämä nuolipussi, jonka pääasiallinen käyttötarkoitus on vain säilyttää ja kuljettaa nuolia, mutta joka on mahdollista kiinnittää myös vyölle ja jalkaan nuoliviineksi. Hevosen selkään tämä tosin ei sovi, nuolet eivät vauhdissa pysy mukana. Sivussa on pieni tasku, jossa voi kuljettaa jousen irrotettavaa jännettä tai muuta pientä.

Joskus, jos en osaa poseerata kuvissa, vedän homman täysin läpäksi ja toivon parasta. Viimeisenä kuljetusvälineenä on maalitaulukassi. Isoa pyöreää maalitaulua on melko inhottava kantaa ilman kunnon kantokahvaa. Kassi on siihen suuri apu. Lisäksi kassiin mahtuu nuolipussi ja nahkainen Mihai Cozmein valmistama nuoliviine (jota suosittelen käytettäväksi viinenä ennemmin kuin tuota minun kantopussukkaani). Näin ollen treeniin lähtiessä ei tarvitse kantaa kuin kahta pussia: jousipussi ja taulupussi. Kyllä on kätevää! Olen harkinnut, että tekisin vastaavia pussukoita myös myyntiin. Sillä rahalla ei vielä ihan elätetä Tulipoikaa, mutta kaikki raha on kotiinpäin, eikö? Pitäisi vain ehkä selvittää ensin vähän veroasioita. Toisaalta tämä olisi niin pienimuotoista, etten usko sen olevan ongelma.

Kouluvääntöä ja peltosiedätystä

Tänään ratsastin Tulin kanssa vaihteeksi ihan perinteistä kouluvääntöä. Ohjelmassa oli pohkeenväistöjä ja siirtymisiä. Oli todella lämmin, joten odotukseni Tulin reippaudesta ei ollut kovin korkealla. Tarhasta hakiessa hän vilkaisi minua kerran huudellessani portilla ja kääntyi sitten mielenosoituksellisesti katsomaan muualle, mutta tuli sitten kuitenkin muutaman askeleen vastaan. Pitihän sitä periaatteen vuoksi ensin näyttää siltä, ettei jaksaisi lähteä mukaan, vaikka pohjimmiltaan vähän huvittikin. 

Lennokasta ravia sai tänään vähän hakea, ehkäpä siksi, että viimeaikoina olen pyytänyt häneltä mummoravimaisempaa ravia; siitä on helpompi ampua. Kunhan löysin omat vatsalihakseni niin alkoi ravikin liitää. Siitä palkitsin sitten namilla ja liitoravi alkoi tulla taas helpommin. Laukat nostettiin tänään muutaman kerran useammin oikeaan kierrokseen, sillä jouskatessa tulee treenattua vasenta. Lopulta Tuli innostui taas ja saimme ihan mielettömän hienoja nostoja käynnistä ja paristi pysähdyksistäkin. Ravista nostaessa itselläni on vielä vatsalihasongelma, Tuli nostaa kyllä hienosti, mutta itse keikun kyydissä alkuun ihan miten sattuu. Pitäisi treenata tätä ilman satulaa niin olisi pakko löytää ne vatsalihakset käyttöön ja se ehkä jäisi paremmin tavaksi sitten satulankin kanssa. Siirtymisten lisäksi teimme pohkeenväistöä. Nämä sujuivat alkuun oikein hyvin, mutta ensimmäisten laukkojen jälkeen Tulilla alkoi olla vauhti sitä luokkaa, ettei väistölle tuntunut olevan aikaa. Pidättäessä mentiinkin sitten etenkin vasempaan suuntaan vähän mutkalle. Oikealle onnistui paremmin ja suorempana. Saatiin kuitenkin tämä vinous korjattua, mutta virheen analysoimiseen meni hetki. 

Tulia hämmästytti hieman pellolle ilmestyneet lohikäärmeen munat. Eivät pelottaneet, mutta kiinnostivat (no, ovathan ne täynnä ruokaa). Paristi hän pysähtyi tähyilemään kentältä pellolle. Suunnitelmani oli muutenkin viedä Tuli pellolle ratsastuksen jälkeen, mutta ehkäpä kiinnostus lohikäärmeen munia kohtaan oli hyväksi siksikin, että nyt pellolle meno oli myös ikäänkuin palkkio: niitä pääsi katsomaan lähempää. 

Tulin kanssa ei kuulemma voi ratsastaa pellolla: Hän tulee pukkilaukalla sieltä takaisin. Itse en kuitenkaan ole ollut tätä kokemassa tai näkemässä ja minua kiinnostaisi testata asiaa itse. Päätin kuitenkin kuulemastani johtuen käydä tutustumassa pellolla ensin maasta käsin. Ajattelin vain talutella Tulia pellolla ja antaa sen syödä sen verran mitä nyt juuri kaadetulta pellolta syömistä löytyy. Tämä vain ei onnistunut kovin hyvin, mutta ihan positiivisessa mielessä. Tuli pysähtyi välillä syömään, mutta pääasiassa hän käveli uteliaasti vierellä. Tuli ei ollut hermostunut, vaan touhukas ja utelias. 

Touhukkuuden huomasi siitäkin, että annoin Tulille hieman enemmän narua ottaakseni kuvan. Tuli alkoi tarjota liinassa kävelyä. Hän kulki nätisti muutamaan kertaan minun ympäri, vaikken mielestäni pyytänyt tätä. Otin kuitenkin tarjouksen vastaan ja lähdin leikkiin mukaan. On parempikin, jos Tuli mieltää pellon kivaksi työskentelypaikaksi eikä ruokapaikaksi, sillä tavoitteena on saada Tulista peltoratsastuskelpoinen, ei peltosyöntikelpoinen.

Kun SM-kisat alkavat jännittää

Harjoittelimme sunnuntaina treeniryhmäni kanssa maasta ampuen. Keskittymiskykyni, sihtini, tekniikkani ja kaikki muu oli töiden jälkeisen väsymyksen myötä hukassa. Tämä heijastui sunnuntain ja maanantain välisen yön uneen:

Hengailin koko perjantain treeniryhmäni kanssa, enkä näin ollen ollut ajoissa Ylistarolla SM-kisapaikalla. Jollain kumman keinolla Anni oli ehtinyt kisapaikalle kuitenkin siitä huolimatta, että hengasi hänkin treeniryhmässä. Lähdin siis ajamaan Ylistarolle vasta lauantaina, ja vasta klo 9 aamulla. Olin siis auttamatta myöhässä, mutta soitin Annille ja pyysin häntä kisapaikalla sopimaan niin, että saan suorittaa omat ratani saapuessani. 

Lähdin kiireessä ajamaan ensimmäiseen mieleeni tulleeseen suuntaan. Sittemmin keksin kysyä Google Mapsin navigaattoriappsilta apua ja tajusin ajaneeni aivan päinvastaiseen suuntaan. Lähdin sitten ajamaan oikeaa reittiä. Reitti oli kuitenkin poikki, ja ainoa tie eteenpäin kulki museon läpi. Minulla ei ole aavistustakaan mistä museo museoitsi, sillä yritin turistitungoksesta huolimatta juosta sen läpi niin ripeästi kuin mahdollista. Kuitenkin minulla vierähti museossa puolitoista tuntia, jonka jälkeen lähdin etsimään autoani. (En tiedä miten on mahdollista, että stoppi museolle oli matkan etenemisen kannalta pakollista, kun auto kuitenkin piti pysäköidä ja sittemmin etsiä). En löytänyt autoa mistään. En mistään. Etsin tunnin. Hädissäni soitin isälle, joka omistaa kyseisen auton. Hän käski soittaa poliisille, sillä auto oli varmaankin varastettu. Minä soitin. Selvisi, että auto oli takavarikoitu julkisena pornografiana, sillä sen etupenkillä oli selvästi näkyvillä pinkit piikkikorkkarit sekä avonainen roskapussi. En tiedä minkälaista pornoa nämä takavarikoitsijat katsovat, mutta tämä oli jopa unessa mielestäni aivan naurettavaa. Pyysin heitä tutkimaan ja palauttamaan auton mahdollisimman pian, sillä minulla oli kova kiire. Vetosin myös siihen, kuinka naurettava takavarikoinnin syy oli. Poliisit lupasivat palauttaa auton vielä samana päivänä. 

Sain isältä soiton, että poliisit olivat palauttaneet auton – Turkuun. Itse olin jo puolessa välissä matkaa Ylistarolle. Soitin jälleen Annille ja kysyin, vieläkö hän pystyy sopimaan kilpailuaikojani myöhemmäksi. Ei pystynyt. En saa kilpailla. Palasin hyvin hämärän pakettiauton kyydissä Turkuun ja lähdin ajamaan vielä kerran. Edes katsomaan kilpailuja.

Kun SM-kisaviikonloppu koittaa, järjestän itseni johonkin kimppakyytiin. Jos joku todella haluaa korkokengät mukaan, ne laitetaan takaluukkuun. Jos autossa on roskapussi, suljemme sen. 

Puhti loppui treeneissä lyhyeen. Koko päivän juosseet jalat eivät vain jaksaneet. Ei ehkä ihmekään, että treeni meni vähän kehnosti ja se vaikutti uneenkin. Tässä kohtaa treenasimme kuitenkin vielä "leikisti vakavasti". 

Myöhemmin treenasimme vain leikisti. Olisin tietysti taipunut yhtä paljon kuin Anni, mutta jonkunhan piti olla ensimmäisenä. Treenin onnistuneisuudesta kertoo jotain sekin, että osuin parhaiten ampuessani näin, ja silloinkin osuin melko huonosti.

Tarkkuutta ja turnajaisia

En ole töiden takia päässyt tallille aivan niin usein kuin olisin halunnut. Kuluneen viikon olen odottanut tätä lauantaita ja pohtinut ohjelmaa minulle ja Tulille. Tänään aamulla päätin turvakaverin puuttumisesta huolimatta ampua Tulin kyydistä. Aiemmin olen siis aina pyytänyt jonkun mukaani keräämään nuolia ja tarvittaessa soittamaan ambulanssia. Nuoltenkerääjää olen tarvinnut, mutta ambulanssia onneksi en. Tuli alkaa kuitenkin olla jousiratsuna jo sen verran varma tapaus, etten usko ambulanssille olevan jouskaripäivinä tarvetta sen enempää kuin muinakaan päivinä. Käyn usein tallilla yksin, ja yhtä hyvin saatan pudota pahasti kouluvääntöpäivänä kuin jousipäivänäkin, jousi ei tunnu enää lisäävän riskiä. Turvakaverittomaan jousipäivään liittyy kuitenkin käytännön seikkoja, joita ei liity kaverittomaan kouluvääntöön. Kukaan ei ole ojentamassa minulle jousta ja nuolia selkään, eikä kukaan kerää nuolia kentältä pois jaloista, jos ammun maalin ohi. 

Päätin aloittaa treenin maasta hioakseni tekniikkaani ja välttääkseni ohiampumista, kerääjää kun ei ole. Kyynärpääni alkanee sijoittua oikeille kohdille, sillä tämä oli päivän lämmittelykierroksen tulos. Eiväthän ne kaikki aivan samassa kohtaa ole, mutta ovatpahan suunnilleen maalin keskellä. Päätinkin sitten jättää lämmittelyn tähän yhteen kertaan ja ampua seuraavaksi selästä, olinhan selvästi "on fire"! Asettelin kaiken kentälle valmiiksi ja lähdin hakemaan Tulia. Hän oli onneksi leppynyt viimekertaisesta ötökkämyrkkysuihke-episodista, sillä hän tuli minua korvat hörössä vastaan jopa viisi metriä! Jouduin tosin ensin  kävelemään ihan laitumen perälle asti, Tuli säästi minulta vain ne viimeiset viisi metriä.

Mainitsemani ongelman, ettei kukaan ole ojentamassa minulle tavaroitani, ratkaisin kentän aitatolppaan ripustetulla kassilla, josta yllän poimimaan tavarat selkään. Kävelytin Tulia tästä ohi mahdollisimman monesti ensin maasta ja sittemmin selästä varmistaakseni, ettei kassi ole pelottava. Tulin reaktio kassiin oli jo ensimmäisellä kerralla: "Hei älä naurata, ei kukaan pelkää pinkkiä muumikassia!" Kassille ei kuitenkaan sitten tullutkaan käyttöä, sillä tallille saapui erään toisen hevosen omistaja, joka pyysi saada jäädä katsomaan treeniämme ja pyysin häntä ojentamaan varusteet minulle selkään. Kassin läsnäolo oli uskoakseni silti eduksi; jonakin päivänä voimme tarvita sitä ja silloin se ainakin on jo Tulille tuttu!

Seuraavaksi olinkin "on fire on Fire". Ammuin yhteensä 9 kertaa. Kolme jälkimmäistä ei osunut tauluun. Yksi jäi taulun alareunaan ja kaksi lensivät aidan taa. Näille ohiampumisille syynä oli hutaistu ampuminen, sillä Tuli päätti siirtää kentän kulman kentän keskelle ja lähtikin laukkaamaan suoran linjan sijaan viistosti kohti maalia. Emme ole ennen tarvinneet kujaa, sillä Tuli on pysynyt uralla ilmankin oikein nätisti. 

Ennen Tulin kiemurtelua olin itsekin yllättynyt siitä, kuinka hyvin meillä meni! Tuli oli viime kertaa laiskempi, mutta minä sain varmuutta. Eiväthän nuolet toki ole taulussa yhtä sievässä rykelmässä kuin maasta ammuttuna, mutta olen iloinen jo siitä, että yhdeksästä nuolesta kuusi osui tauluun, ja onhan siinä yksi aivan keskelläkin! SM-kisoissa allani tulee toivottavasti olemaan hevonen, jonka selästä voin keskittyä vain ampumiseen. Tulin kanssa minun on keskityttävä ampumisen lisäksi Tulin kehumiseen ja autojen huomaamiseen. Tavoitteenani SM-kisojen suhteen tosin on vaatimattomasti vain se, etten olisi aivan viimeinen. Toisaalta sinne on tulossa paljon minua pätevämpää ja enemmän ja kauemmin harjoitellutta sakkia, mutta pieni toivonsiemen heräsi tänään siitä, ettei sihtini ollut totaalisen hukassa. Kunhan saan keskittyä taulun lävistämiseen hevosen kehumisen, ohjaamisen tai varoittamisen sijaan, saatan jopa olla SM-kisakelpoinen!

Myöhemmin päivällä kävin katsomassa Turun linnan turnajaisia. Tähän lajiin minusta ei kyllä ole, eikä varmasti Tulistakaan. Mutta jousiammunta riittää meille mainiosti!

Laiskasta reippaaksi!

Tulipojan jouskaritreenipäiviksi on valikoitunut viikonloput, sillä poikapoloinen pelkää rekkoja. Ikävästi kotitallin kentän vieressä on tie, jolla suhaa useampi rekka edestakaisin jokainen arkipäivä. Kuvassa pusikossa lymyilevä polkupyöräilijä ei kuitenkaan ole vaarallinen, ja Tuli tietää sen. Ratsastajalla puolestaan ei ollut harmainta aavistusta, että pusikossa polkee joku. 

Tänään hain laitumelta hyvin laiskan, lämpimästä kesäpäivästä nautiskelleen suomenhevosen. Oli hän sentään portilla vastassa, mutta sekin vain vesisaavin takia. Tuli saapui juomaan ja joutuikin riimunnarun päähän. 

Tuli osaa ottaa kuolaimet suuhunsa itse, kunhan saa siitä palkkion. Tai osaa hän sen tehdä ilmankin, mutta on kohteliasta antaa siitä palkkio, kun sellainen on ollut tapana. Tänään Tulia ei kiinnostanut. Aktiivisimpina päivinään hän yrittää napata kuolaimet vielä suitsien ollessa niputettuna tai kun niitä vasta kannetaan hänen luokseen. Hän osaa tarjota myös riimunnarun poimimista suuhun kuolainten sijaan, mutta tänään ei maistunut. Jouduin tuomaan kuolaimet aivan kiinni hänen turpaansa ja itsepintaisesti pitämään niitä siinä ja seurailemaan Tulin pään liikkeitä, kunnes hän lopulta suostui ottamaan kuolaimet suuhunsa, sentään kuitenkin ihan itse. 

Tulin hoksatessa päivän ohjelman, alkoi vauhtiakin löytyä. Yleensä ammumme aina kerran paikaltaan, kerran käynnistä, kerran ravista ja loput laukassa. Tällä kertaa ravista ampuminen jäi pois, sillä Tuli itse nosti laukan. Annoin hänen laukata. 

Kuva ei ehkä ole laadullisesti aivan parhaimmasta päästä, mutta Tuli on tässä kovin vauhdikas, ainakin Tuliksi!

Päätin sitten alle vuoden kestäneen jouskariharrastuksen kunniaksi ilmoittautua lajin SM-kilpailuihin. Siellä tulee olemaan maaleja myös hevosen oikealla puolella. Olen ampunut maasta jonkin verran myös itseni oikealle, mutta en vain ymmärrä kuinka tehdä se hevosen selästä ilman, että veto on löysä tai jousi osuu hevoseen. Tässä kuvassa kokeilemme oikealle ampumista ihan paikaltaan. Ensimmäinen nuoli meni ohi ja toinen lötsähti löysästi taulun reunaan. Pitänee konsultoida jotakin viisaampaa tässä asiassa, tai katsella videoita. 

Treenin päätteeksi laukkaillaan aina myös oikeaan kierrokseen, sillä ampuminen tapahtuu vasemmasta kierroksesta. Täytyy pitää tasapainoa yllä! Onneksi laukka vasempaan kierrokseen on minulle ratsastajana heikompi suunta, joten tuleepahan tehotreenattua sitä! Tässä kuvassa Tulilta alkaa jo innostuspuhti loppua, joten hän tarjoaa ihan omaa askellajiaan laukvia, jossa takajalat vielä vähän laukkaavat, mutta etujalat jo ravaavat. 

En pysynyt kärryillä siitä, montako nuolta meni ohi, mutta ammuin joitakin maahan menneitä useampaan kertaan. Kaikenkaikkiaan harjoittelin siis kymmenellä nuolella, mutta ammuin useamman kerran, ja useasti myös ohi. Taulu näyttää monesta suunnasta seivästetyltä, mutta ompahan siihen edes osuttu!

Treenien valokuvaus on aina hyväksi, näkee vähän mitä tekee ja missä menee vikaan. Aiemmin ongelmani oli nouseva olkapää ja siksi taivaisiin osoitteleva kyynärpää. Nyt ongelmani on liian alas jäävä kyynärpää ja hieman liian lyhyeksi jäävä veto. Nämä asiat tekniikkatehotreeniin, niin ehkä osunkin tarkemmin!

Treenin jälkeen Tuli sai piehtaroida hiekassa ja hänen hikinen, suurehko mahansa pestiin. Laitumella suihkutettiin vielä ötökkämyrkkyä, josta Tuli ei pitänyt yhtään! Namien voimalla saimme kahden ihmisen voimin suihkaistua myrkkyä vähän molemmille puolille, mutta Tuli on varmasti kovasti loukkaantunut minulle tästä ilkeydestä! Itsekin olisin, on meinaan pahanhajuista töhnää. En itsekään haluaisi sitä suihkittavan minuun, ellen tietäisi syytä! Tässä asiassa vain hevoselle on vaikea kertoa syytä, vaikutus kun ei ole välittömästi nähtävillä ja yhdistettävissä myrkkyputeliin, ja olkoonkin että juttelen Tulille aina aivan jatkuvalla pulinalla, en silti usko hänen ymmärtävän aivan kaikkea... 

(Kuvat © Charlotta Jaatinen)

Tulipojan ja tytön tarina

Tarina siitä, miten kaikki alkoi...

Kesällä 2015 etsin itselleni hoitohevosta. Löysin Duplon, ihanan lusitanoruunan, joka toimi maasta kuin ajatus, mutta inhosi ratsastusta. Myöhemmin Duplon kotitallilta leikittäjää kaipasi myös Tulipoika, ja jonkin aikaa toimin molempien poikien hoitotätinä. 

Tämä ei nyt todellakaan ole edustavin kuva Duplosta (mutapaakku harjattiin kuvan ottamisen jälkeen), mutta ainoa, joka minulla on molemmista pojista!

Tulin kanssa puuhailtiin pitkään samoja juttuja mitä Duplonkin kanssa, eli pääosin maasta. Duplo lähti ylläpitoon aivan toiselle puolelle Suomea ja minulle jäi vain Tulipoika. Ensinhän se harmitti, ja edelleen on ikävä portille höristen vastaan juoksevaa Dups-Hupsia, mutta uhmakkaasti laitumen keskeltä katsova Tulipoikakin on kyllä melkoisen ihana. Kyllä hänkin usein tulee sen kolme askelta vastaan kunhan on varmistanut, että minä kävelin hänen vuokseen. Tuli tietää, että hän joutuu myöhemmin kävelemään minun vuokseni ja reiluuden nimissä antaa hakea itsensä laitumen perältä.

Alkaessani Tulin leikittäjäksi kävin ensimmäisellä kerralla vain vähän rapsuttelemassa häntä laitumella. Hämmentynyt Duplo hörisi ja pyöri vieressä ja ihmetteli, etten tullutkaan hakemaan häntä. Tulipoika katsoi minua varsin epäillen, ehkä ympärilläni kipittävän kaverin takia, tai koska olin hurjan pelottava!

25. lokakuuta osallistun ratsujousikurssille ja kävin ensimmäisen kerran Tulin selässä. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun ammuin jousella Tulin, tai ylipäätään minkään hevosen, selästä. Olemme kummatkin kehittyneet siitä hetkestä melko lailla! Tulin omistaja Kata toimi tässä turvakaverina hyvin lähellä; joko seisoi rinnalla tai talutti, sillä Tuli ei ollut aivan luotettava jouskarikamu. (Kuva © Katariina)

Samaisella kertaa sain kuulla Tulin taipumuksesta poistua säikähtäessään paikalta isolla pukkilaukalla ja on varmaa, että jos alan Tulin kanssa enemmänkin ratsastelemaan, tulen lentämään sieltä jonakin päivänä. Uskon kyllä tämän, aivan varmasti se tapahtuu jonakin päivänä, mutta vielä niin ei ole käynyt! Minun kanssani Tuli on pelästynyt kahdesti niin, että on lähtenyt vauhdikkaammin karkuun, mutta kummallakin kerralla hän on ollut minulle ritarillinen ja antanut minunkin paeta vaaraa hänen selässään. Tuli tosiaan pelkää enimmäkseen isoja autoja, mutta pusikot, sähkölangat ja maastopolutkin ovat toisinaan kovin kamalia!

En ole pudonnut Tulin selästä, mutta aivan mutkaton matkamme ei ole ollut. 28. joulukuuta ratsastin Tulin kanssa ensimmäistä kertaa yksin. Ratsastin tarhan pellolla, sillä siellä pohja oli jäätynyttä ratsastuskenttää parempi. Pellolta oli kuitenkin kulku tarhan metsään, jonne Tuli kyllästyttyään kiikutti minut selässään – alkoihan jo olla ruoka-aika ja ruoka tulee metsään! Jäin puuhun jumiin ja jouduin tulemaan selästä alas. Tämän jälkeen meni hyvin kauan, että sain Tulin suostuteltua takaisin pellolle, edes vain hetkeksi. Tulipoika ei poloinen arvannut, että minä olin se ruoanjakaja, ja niin kauan kuin olen suostuttelemassa häntä takaisin pellolle, ei ruokaakaan ole tulossa.

Pääsimme lopulta  yhteisymmäryykseen ja Tuli sai ruokansa. Hän ei ottanut minulta vastaan neuvoja mukavammasta ruokailuasennosta. Tämä oli kuulemma ihan hyvä.

Kuukautta myöhemmin, 28. helmikuuta Kata piti meille tunnin. Tämä auttoi meitä hurjasti eteenpäin. Opin erottamaan Tulin oikkuilut ja omat mokani toisistaan. Toisin sanoen sain siis lisää itsevarmuutta. Kuvassa on ihan ensimmäiset laukkamme. Aiemmin olin vain kävellyt ja ravaillut Tulin kanssa. Kuulemma laukka on hänelle myös hieman vaikeaa, joten emme tälläkään kertaa laukanneet kovin paljoa. (Kuva © Katariina)

Talvi ja kevät jatkui rennoissa tunnelmissa niin maasta kuin selästäkin. Molemminpuolista luottamusta on varmasti kehittänyt etenkin positiivisella vahvisteella opetettu palloleikki, joka on Tulin mielestä niin kivaa, ettei hän aina ehdi ottaa namiakaan vaikka tarjottaisiin. Hän haluaa vielä näyttää pari osaamaansa juttua, ja ottaa namin vasta sitten!

Ratsujousiammunnan kautta ratkaisevia hetkiä oli 8. toukokuuta ollut kurssi. Toinen ratsujousikurssi, jolle osallistuin Tulin kanssa.

Tällä kertaa ammuin Tulin selästä käynnissä ja ravissa, ja kuten kuvasta näkyy, turvakaveri ei kulkenut vierelläni. Kata, Tulin omistaja, oli kovin ylpeä jo siitä, että Tulilta pystyi ampumaan ravista ilman paniikkipyllykohtausta, tai oikeastaan ihan ilman pienintäkään säpsähdystä. Kurssin myötä sain myös "siunauksen" ampua Tulin selästä itseksenikin. Kaveri toki oli tarpeen, jos ei aivan ambulanssia soittamaan, niin ainakin keräämään nuolia. (Kuva © Kata).

17. toukokuuta ammuin sitten Tulilta itsekseni, turvakaverinani oli Mira. Tarkoitushan oli ampua Tulilta vain käynnissä ja ravissa. Olihan minulle kerrottu, että laukassa se ei tule onnistumaan. Tulin kanssa ei kuulemma voi laukata ilman ohjastuntumaa, sillä silloin alkaa hepalla pylly nousta. En pelkää putoamista, mutta en halua aivan tieten tahtoen sitä aiheuttaakaan. Niinpä, kun Tuli itse nosti laukan nokitettuani nuolen, pyysin Tulin heti takaisin raviin, enkä ampunut sillä kierroksella. Olin kuitenkin ylpeä Tulista. Se, että hän nosti laukan pyytämättä tilanteessa, jossa periaatteessa kuuluisi laukata, oli suuri edistysaskel hevoselta, joka on aiemmin pelännyt ampumista, jolle laukka on vaikeaa ja jolta edelliset laukasta ampumista yrittäneet ovat pudonneet. (Kuvat © Mira)

Ennen seuraavaa ampumiskertaa pidin Tulin kanssa jousitreenin ilman jousta. Tarkoituksenani oli varmistaa sekä Tulille että itselleni, että ohjastuntumatta laukkaaminen on ihan mahdollista. Laukkailin kentällä pitäen ohjia kädessä, mutta hyvin löysällä. Samalla tein vasemmalla kädellä suuria liikkeitä varmistaakseni, että huitovat kädetkin ovat Tulille ok. Hienosta laukkapätkästä Tuli sai tietysti namin, ja hepasta alkoi löytyä virtaakin. Innoissani unohdin kertoa Tulille yhdestä saapuvasta autosta (joita Tuli pelkää), ja sain esimerkin Tulin pelästymiskäyttäytymisestä. Hän lähti vain erittäin ripeästi eteenpäin ja pieni pukkikin sieltä tuli, mutta vain niin pieni, että pysyin mainiosti kyydissä ja ehdin kerätä ohjat. Tämän jälkeen hengähdimme hetken ja jatkoimme treenausta. 

 29. toukokuuta sitten mursimme myytin, jonka mukaan Tulin kyydistä ei voi ampua laukassa. Tälläkin kertaa aloitimme käynnistä ja ravista. Sitten laukassa niin, että huidoin jousella ja kädellä omiani ampumatta, ja lopulta ampuen. Tuli oli mitä urhein! Ei häntä pelottanut lainkaan. Meillä oli käytössä satulaan kiinnitettävä "kauhukahva", eli hihna johon sain ohjat kiinni. Se ei häiritse Tulia tai minua millään lailla, mutta jos Tuli sattuu pelästymään jotain, ohjat eivät ainakaan joudu hänen jalkoihinsa enkä minä joudu etsimään niitä kovin kaukaa. Käytämme turvahihnaa edelleen, mutta tarvetta sille ei kyllä ole ollut, sillä läheltä-piti-tilanteita ei ole tullut. Toivottavasti ei tulekaan! Koputtakaamme puuta!

Nyttemmin olen ampunut Tulilta laukasta jo useasti. Se fiilis, mikä ratsastusjousiammunnasta tulee, on edelleen aina ihmeellinen, vaikka se, että Tulilta voi ampua laukassa alkaa aiheena jo pikkuhiljaa vanheta. Kuitenkin olen edelleen ainut, joka siinä on onnistunut. Minun jälkeeni ei tosin ole ollut yrittäjiäkään. Omistaja Kata uskoo, että olen ainut, joka tähän pystyy. Itse en usko tehneeni mitään enemmän enkä vähemmän oikein tai väärin kuin kukaan muukaan. En ehkä silti laittaisi ketä tahansa Tulin selkään tätä yrittämään, mutta jos minä pystyn, miksei joku muukin? Uskoisin, että tässä tärkeintä on ollut hevosen ehdoilla meneminen. Me yritimme laukasta vasta, kun Tuli ilmoitti olevansa siihen valmis. Mutta onko hän siihen valmis vain minun kanssani, vai olisiko aika jo kypsä muillekin yrittäjille?

Seuraavia goaleja meille olisikin Tulin maastovarmistaminen. Tuli ei ole maasto- tai peltovarma ratsu. Tähän opettaminen vaan on huomattavasti ikävämpää kuin jousiammuntaan. Osaan pudota rentona loukkaamatta itseäni, mutta jos hevonen pääsee karkuun ja juoksee tiehensä, en voi varmistaa sen hyvinvointia ja turvallisuutta. Pitäisi harjoitella aidatussa maastossa, mutta sellaista ei taida olla. Laitumella toki olemme ratsastaneet, mutta se on eri asia. Ehkä tämä maastovarmistaminen saa kuitenkin odottaa. 

Tuli on tosiaan tällä hetkellä hoitohevoseni, mutta haaveenani on saada hänet ylläpitoon omistajan muuttaessa ainakin joksikin aikaa muualle. Mikään ei ole vielä varmaa, ainakaan muu kuin se, että olisi kurjaa jos Tulikin lähtisi toiselle puolelle Suomea. Me olemme kuitenkin melkoisen hyvä kaksikko! Otan mieluusti vastaan taloudellista avustusta tai mukavan, osa-aikaisen työpaikan, joka sopii opiskelun ja hevostelun rinnalle. 

Perustin tämän blogin, koska Facebookini alkoi täyttyä Tuli-spämmistä. Tästä lähin spämmään tänne. En odota suurta lukijaryntäystä, sillä jos ihmisiä ei kiinnosta spämmini Facebookissa, tuskin se kiinnostaa täälläkään. Näin porukalla on kuitenkin vaihtoehto. En tunge Tuli-spämmiä väkisin naamalle, vaan sitä voi täältä itse halutessaan käydä lukemassa. Kirjoitan tänne Tulista ja jousiammunnasta, yhdessä ja erikseen.