Tältä näytti maalitaulu tämänpäiväisen jousitreenin jäljiltä. Osumisprosentti oli jälleen melko hyvä. Treenin loppua kohti aloin vähän hosua ja varmistella, että Tuli pysyi oikealla reitillä, joten muutama nuoli meni kokonaan ohi. Voisivathan nämäkin taasen olla tarkemmin lähempänä keskustaa, mutta toistaiseksi hyvä näinkin!
Turvakaverikseni ja kuvaajaksi tuli tällä kertaa ystäväni Noora. Lähtökohta päivän treenille hippasen muutenkin hysteerisen hevosen kanssa ei ehkä ollut paras mahdollinen: Suosin jousitreeniin rekattomia viikonloppuja, mutta viikonloput eivät estä mopopoikia käyttäytymästä idioottimaisesti – vaan oikeastaan päinvastoin. Tuli pelkää rekkoja, mutta mopot eivät haittaa. Ainakaan niin kauan kuin kuljettajat ovat oikeinpäin kyydissä. Tänään olin vasta hakemassa Tulia laitumelta, kun tieltä meni kolmisen mopopoikaa kovasti päristellen ja SEISTEN mopojensa päällä. Oli heillä sentään kädet tangossa. Paheksuimme yhdessä tätä idiotismia Tuli kovasti puhisten ja minä Tulia rauhoitellen. Ensin Tuli lähti säikähdyksissään karkuun ja kiskoi riimussaan, mutta rauhottui sentään paikalleen nopeasti. Kohti porttia Tuli ei kuitenkaan suostunut enää kävelemään, vaan jäi pää ylhäällä tuijottamaan ja puhisemaan. Lieneekö syynä sitten ollut todella syvä järkytys mopoista, tai portilla seissyt uusi ihminen, Noora, jota Tuli mahdollisesti syytti tästä mopopoikien käyttäytymisestä. Hevoset ovat siitä jänniä elukoita, että niiden pään ollessa ylhäällä niiden elimistöön syntyy adrenaliinia. Pään alhaalla pitäminen puolestaan rauhoittaa. Juttelin Tulille ensin rauhoittavasti ja yritin saada sitä tulemaan kohti porttia. Tuli vain tuijotti pää ylhäällä ja jännittyneenä. Tilanteesta päästiin pienen rapsuttelun ja maantasosta tarjoillun namin voimin. Namia ei tietystikään kannata antaa jokaisen pelästymisen yhteydessä. Hevonen ei opi leikkipelästymään namien toivossa, mutta voi yhdistää namit tilanteeseen, jossa kuuluisi jännittää – ei hyvä! Mutta silloin tällöin viimeisenä oljenkortena ne menevät. Kun pään sai taas alas, Tuli oli jälleen aivan rauhallinen, eikä edes hattu päässä portilla seissyt värikäs Noora pelottanut.
Laukkojen nostaminen oli tänään aluksi kovin vaikeaa. Nuoliviineni on miesten mallia ja sen tulisi pysyä lantiolla ja miehekkään mahani tulisi estää sitä nousemasta. Miehekkäässä mahassani on vain se pulma, ettei sitä ole. Sen sijaan viine nousee aina vyötärön kapeimpaan kohtaan asti ja alkaa sitten pomppia hevosen liikkeiden tahtiin. Laukka ei noussut, sillä ennen nostoa vaihtoehdot oli itseäni häiritsevä pomppiva nuoliviine tai pomppimaton viine, mutta Tulia häiritsevä ratsastajan kiemuramutka-asento. Viine menikin nyt korjaukseen ja tulee varmasti entistä ehompana minulle takaisin!
Lopulta, kun Tuli taas hoksasi mistä on kysymys ja missä laukka nostetaan, homma menikin oikein sujuvasti. Kyynärpääni on maasta harjoittelun tuloksena löytänyt takaisin oikealle korkeudelle, mutta vetopituus voisi olla vielä vähän pidempi. Hosun liikaa, en malta vetää loppuun asti!
Tulia alkoi loppua kohti jälleen ihmetyttämään, että miksi ihmeessä ammun uralta, kun eikös ole paljon helpompaa osua jos menee vähän lähemmäs! Laitoin viime kerrasta viisastuneena muutaman kujatolpan lisää, mutta jätin narun laittamatta ja tolpatkin ovat melkoisen kaukana urasta. Pitänee ehkä ensi kerralla vain suosiolla olla reippaampi ja laittaa kunnon kuja. Sitä vain aina kuvittelee, että ei sitä tänään tarvitse!
Lopuksi treenasin uuden ruoskani, Koston, kanssa. Siitä ei sääli vain tullut otettua yhtään kuvaa. Taisin tosin treenata väärin, sillä sain olkapääni kovin kipeiksi. Ruoska paukkui kyllä, mutta koska kyseessä ei kuitenkaan ole voimalaji, en usko että pauke vaatii olkapäiden uhraamista. Lisää treeniä vain – ehkä joskus vielä kuvienkin kanssa – siis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti