Talvitreeniä

Kenttä on edelleen liian kova laukkaamiseen, mutta keli oli plussalla ja kenttä oli pehmennyt jo sentään ravaamiselle. Treenailimme Miran kanssa lauantaina molemmat selästä ampumista! Miralle se oli ensimmäinen kerta. Itse treenailin pitkästä aikaa väärältä puolelta ampumista, eli hevosen oikealta puolen. Kysyin Mihain yksityistunnilla kesällä, että kuinka tämän pitäisi onnistua ja sainkin ohjeet, mutta en silti osaa. Jousi osuu helposti kaulaan ellen nosta sitä todella ylös, enkä saa vetoon tarpeeksi voimaa siitä huolimatta, että aloitan vedon jo kääntyessäni kohti maalia. Nuolet osuvat tauluun ihan tuurilla ja silloinkin uppoavat tauluun ehkä sentin verran ja huonossa lykyssä irtoavat siitä heti osuttuaan. Paikaltaan se nyt ei ollut aivan mahdotonta, mutta että laukassa?! Miten?!

Miran tekniikka näytti tosi hyvältä ja alkujännityksen jälkeen osumiakin tuli lähes joka kerta! Mira on kyllä hyvä oppilas siinä, että hän tekee kuten minä sanon eikä kuten minä teen! Miran tekniikka oli tänään Tulin selässä ehkä jopa huomattavasti omaani parempi ja huolellisempi. Minä edelleen hosun. Olen melkein kateellinen!

Kun Tuli oli viety tarhaan etsimme kadonneet nuolet. Olen jo melko hyvin harjaantunut etsimään niitä ja Miran kaislikkoon eksynyt nuoli löytyikin. Omani sen sijaan on edelleen hukassa. Se meni ohi taulun oikealta ja kimposi sitten maasta ties minne. Paljon helpompi löytää nuolia, jotka tulee ammutuksi suoraan ohi ja näkee minne ne suunnilleen menivät. Sen sijaan kimpolevat nuolet on aivan mahdotonta jäljitettävää :( Etsintömme keskeytti vieläpä lumisade. Aivan toivotonta!

Lopettelimme treenin pelaamalla ristinollaa maasta ampuen. Jos tätä varten haluaa erikseen piirtää ristinollataulun, ei säännöt juuri poikkea normaalista tutusta ristinollasta, mutta koska taulussamme ei ollut valmista ruudukkoa, sovelsimme. 

Tässä nuoliristinollan säännöt:

• Kumpikin ampuu vuorotellen yhden nuolen
• Nuolen mentyä tauluun tarkistamme, että olemme yhtä mieltä siitä mihin ruutuun nuoli osui
• Kolme vierekkäistä nuolta joko vaaka- tai pystysuorassa tai vinottain voittaa
• Kuitenkin, nuolet eivät välttämättä aina mene sinne minne tähtää, ja tämä aiheuttaa lisäsääntöjä!
• Jos ammut ruutuun johon olet jo ampunut tai ammut taulusta ohi, et vain hyödy vuorostasi mitään
• Jos ammut ruutuun, jossa on jo vastustajan nuoli, häviät pelin

Vaikeampi versio: Ennen ampumista sinun on sanottava mihin ruutuun aijot ampua ja jos et osu, joko häviät tai menetät yhden vuoron (sovittava ennen pelin alkua)!

Oli kovin hauskaa, mutta vaikeaa! Etenkin oikea reuna oli todella paha, sillä tauluna käyttämämme patja taittuu siitä ja jos ampui vähänkin liikaa oikealle, nuoli ei uponnut patjaan vaan vain kimposi siitä ties minne. On myös aivan tavattoman vaikea tähdätä johonkin muuhun kohtaan taulua kuin keskelle! Ei sillä, että osuisin aina keskelle tähdätessänikään keskelle, mutta keskelle tähtäämällä osuu kuitenkin todennäköisemmin johonkin kohti taulua. Pelasimme kaksi kertaa. Kuva on jälkimmäiseltä pelikerralta, jonka minä voitin. Miran nuolet vain halusivat osua keskelle! Ensimmäinen peli päättyi siihen, että nuoli osui jo vastustajan valloittamaan ruutuun. Oli hauskaa, suosittelen!

Loikkia ja loukkaantumisia

Viikko sitten torstaina kenttä oli pitkästä aikaa aivan sula. Muutamaa pientä vesilätäkköä lukuunottamatta se oli parhaimmassa kunnossa pitkään aikaan. Päätin siis vihdoin ottaa Tulin kanssa enemmän laukkaa, sitähän hän on viime aikoina toivonutkin... Mutta Tuli olikin nyt toista mieltä. Hän käveli ja ravasi oikein mallikkaasti, ei vaikuttanut hermostuneelta tai kipeältä. Kuitenkin heti ensimmäistä laukkaa ehdottaessani Tuli vain säpsähti, loikkasi vähän sivuun ja jatkoi ravilla. Jos Tuli niskuroi laukannostossa, hän ei vain nosta sitä. Hän tarjoaa isompaa ravia tai osoittaa muuten haluttomuuttaan laukkaan. Tämä pomppiminen oli erilaista, se tuntui aidolta säikähdykseltä, mutta en keksinyt mistä syystä. Ehken valmistellut laukannostoa tarpeeksi ja yllätin Tulin? Sama kuitenkin toistui vielä moneen kertaan. Paristi saimme ehkä kaksi askelta laukkaa, ja sitten pelästyneen sivuloikan. Yhden hyvän, pitkän sivun mittaisen laukkapätkän saimme. Tämän jälkeen pyytäessäni uudelleen laukkaa se kyllä nousi, mutta se oli vauhdikas pakokauhun valtaama pukkilaukka, jipii! En antanut Tulille ohjia, joten pukkien taso oli melko inhimillinen ja pysyin jopa puolen kentän ajan selässä. Vauhti ei kuitenkaan hidastunut eikä kyyti tasaantunut ja taisin vähän luovuttaa selässäpysymisaikeissani ja taidokkaasti lennätin takapuoleni sentään kentän kuivimpaan kohtaan. Noustessani ylös huomasin sormeni vuotavan verta, paljon. Ensin en edes ollut varma mistä sormesta verta tulee. Talutin Tulia yhden kierroksen vain rauhoitellakseni tilannetta meille kummallekin. Tuli ei tunnu pelkäävän juuri mitään, jos olen hänen kanssaan maassa, mutta selässä olessani en ole kyllä nössömpää ratsua tavannut. Tuli kiersi kentän oikein leppoisana. Pyyhin sormeani paidanhelmaan ja kiipesin takaisin selkään. Otimme enää vain käyntiä ja lyhyitä pätkiä ravia, sillä laukka ei selvästikään ollut nyt se juttu. Ratsastaminen oli myös hieman vaikeaa, sillä aristin sormeani ihan kunnolla. Koittakaapa ratsastaa etusormi pystyssä. Ei se sinänsä ole vaikeaa, mutta se että keskittyy pitämään sitä pystyssä vie ajatustilaa kaikelta muulta mitä pitäisi tehdä. Jos taas sormen unohtaa ja laittaa koukkuun, kipu oli melko ikävä. 

No, ratsastuksen jälkeen riisuin Tulilta varusteet ja harrastimme yleistä söpöilyä. Tuli puhalsi haavaani kuten on tapana. Fiksu hevonen, vai onko? Ensin hän herrasmiesmäisesti lievitti tuskaani puhaltamalla pipiini, ja sitten hän tarjoutui nuolemaan veren pois. Ensin hän on nössö saaliseläin ja pakenee niin, että sormeni vaurioituu, ja seuraavaksi jokin saalistusvietti onkin herännyt ja hän olisi valmis maistamaan veristä sormeani. Hevosen logiikka on pettämätön! 

Kävin tallin keittiössä hieman huuhtelemassa haavaani, mutta se kirveli kovasti eikä oikeastaan tullut sen puhtaammaksi. Omat käteni olivat sen verran likaiset, etten viittinyt niillä hinkata haavaa puhtaaksi. Pyyhin siis haavaa vain uudelleen paidanhelmaan ja poistuin tallilta. Ei minua pieni haava sormessa kaada, vaikka se lieneekin isojen mustelmien jälkeen pahin haaveri, joka minulle on pudotessa sattunut. Kävin kuitenkin kotimatkalla hakemassa Postista paketin ja haavani kauhistutti postin myyjää. Sain pakettini lisäksi paperia ja laastarin, ihan pyytämättä. Ehkä postiin ei ihan joka päivä tulla valuttamaan veriä asiakaspalvelutiskille... 

Tämä ei ole Postista saamani laastari, vaan ihan itse hankittu. Vaihdoin tämän kotiinpäästyäni kun olin kirvelystä huolimatta saanut haavani kunnolla puhtaaksi. Puhdistuksen myötä näin myös haavan oikean laajuuden. Noin sentin alueelta puuttuu nahkaa, ja keskellä on vähän kapeampi ja syvempi reikä. Käteni taisi jäädä ohjien solkeen kiinni pudotessa, muuta en ainakaan keksi. Joka tapauksessa laastarissa on Tulin sielunveli: kauhistunut hevonen. Taidan nyt todella ottaa urakalla kiinni nämä putoamiset, tämä on jo ties kuinka mones kerta alle puolessa vuodessa! Viideskö? Mutta ensimmäinen kerta, kun putosin Tulilta kentällä! 

Kolme päivää pidin haavassa laastaria, jonka vaihdoin paristi päivässä. Haava ei vuotanut enää verta, mutta sitä sellaista kirkasta nestettä kyllä. Nyt haava on lähinnä hyvin kuiva. Alue, jolta iho lähti, on kova ja kuiva, ja keskellä oleva reikä on jo muodostanut päälleen ruven. Taidan jäädä henkiin.

Maanantaina kenttä oli niin jäinen ja muhkurainen, etten pitänyt sitä soveltuvana edes ravailuun. Päätin puuhailla Tulin kanssa vain maasta. Teimme liikkeellelähtöjä ja pysähtymisiä raippamerkistä. Lisäksi jumppasimme ensin peruuttaen ja siitä suoraan eteenpäin lähtien. Lopuksi treenasimme kumartamista (kuvassa). Tuli tarjoaa tätä usein ihan itsekseen, mutta päätin lähteä jalostamaan sitä vähän syvemmäksi ja ennen kaikkea niin, että Tuli tekisi sen käskystä ja myös pysyisi asennossa jonkin aikaa. Onnistui melko näppärästi. Periaatteessa tämä on ihan turha taito, mutta se venyttää hevosta kyllä mukavasti. Lisäksi pään laskeminen rauhoittaa hevosta jo ihan fysiologisista syistä ja ajattelin Kaisaa konsultoituani opettaa Tulille jonkin päänlaskutempun, jota voin pyytää Tulin tuntuessa hermostuneelta. Tokihan sitä olisi voinut opettaa ihan vain laskemaan pään käskystä, mutta asiat pitää tietysti aina vetää vähän överiksi. Toisaalta tämä temppu toimii rauhoittavana juttuna vain maasta. Selästä käsin tämä olisi vähän ristiriitaista. Ensinäkin uskon, että ratsastajan paino selän päällä häiritsisi tätä temppua ja toisekseen, jos Tulilla on pelästyessään tapana vetää pää etujalkojen väliin ja heittää takajalat todella korkealle ilmaan, en päänlaskemisen rauhoittavasta vaikutuksesta huolimatta halua antaa Tulille selästä käsin näin vapaita ohjia, jos herra vaikuttaa hermostuneelta. Pitänee ehkä opettaa ihan sellainen perus päänlasku kuitenkin sekä maasta että selästä. Riittäähän se kuitenkin, että pää on alhaalla, ei sen tarvitse olla ihan jaloissa asti rauhoittaakseen. Saa nähdä miten tässä käy. Tuskin tästä nössöstä mitään rohkeinta ritaria saadaan, mutta en menetä mitään, jos yritän!

ESRAJA:n pikkujoulukilpailut

ESRAJA:n eli Etelä-Suomen Ratsujousiampujat Ry:n pikkujoulukilpailut Jatilan tallilla Mäntsälässä 4.12.2016

Lähdimme Miran kanssa Turusta ajamaan kahdeksalta aamulla ja saavuimme Mäntsälään Jatilan tallille vähän kymmenen jälkeen. Mira tuli minulle seuraeläimeksi ja kuvaajaksi, eikä yllytyksistäni huolimatta lähtenyt kisaajaksi. Kisat olivat kuitenkin hyvin matalan kynnyksen kisat ja tehty sopimaan kaikentasoisille ratsastusjousiampujille. 

Rata oli maneesin reunoilla ja sen varrella oli viisi taulua. Taulut sai yleisestä ratsasastusjousiammuntakilpailusäännöstä (huh, mikä sana) poiketen ampua mistä tahansa askellajista tai vaikka paikaltaan. Oma tavoitteeni oli ampua ainakin kolme nuolta ja osua jokaisella kierroksella ainakin kerran. Tämä tavoite tavallaan täyttyi, vaikkakaan en ensimmäisellä kierroksellani osunut pistealueelle. Tauluun sentään kuitenkin, ja koska en sen tarkemmin tavoitteessani määritellyt mihin minun on taulusta osuttava, katson tavoitteeni täyttyneeksi. Haaveilin meneväni kaikki kierrokset laukassa siitä huolimatta, että jokainen askellaji kelvattiin. Hevoseen tuli kuitenkin jonkin verran kiinnittää huomiota ja laukkaan pakottaminen vei huomiota ampumiseltani, joten tyydyin etenkin viimeisellä kierroksella jo pelkkään raviin. 

Heppa Zirkonilla oli myös huvittava tapa katsoa mitä tapahtuu. Se ei siis kytännyt maaleja peloissaan, vaan sellaisella opetushevosmaisella uteliaisuudella: "No osuukos tämä täti noihin tauluihin?" Tämäkin hieman häiritsi omaa ampumistani, sillä vaikka Zirkon ei ollut kääntymässä mihinkään, olin vähän koko ajan valmistautunut siihen, että jos poni kääntykin, olen valmiina ohjaamaan! Niinpä sorruin ampumaan aivan liian hutaistusti. Vetopituuskin oli käytännössä todella naurettava. Tästä syytän paitsi hosumistani myös talvivaatetusta. Minulla oli päälläni pitkähihainen, kaksi paksua villapaitaa, fleecetakki ja karvaliivi, ja olo oli melkoisen topattu. Tämä toppaus lienee pulmallinen kevääseen asti. Toivon mukaan vetopituushommat helpottuvat pakkasten helpottaessa. Iranilainen valmentaja Ali olisi kyllä ampunut minut, jos olisi nähnyt vetopituuteni.

Myös istunnalleni on tapahtunut jotakin Iranin jälkeen. Muuta kun jousiammuntaa treenatessani pyrin olemaan puristamatta polvillani. Pyrin samaan kisoissa, sillä Zirkon ei ollut valtavan laukkahaluinen ja polvilla puristaminen ei varmasti olisi auttanut asiaa. Enkä vain enää pysy kevyessä istunnassa. Esteistunnassa pysyisin paremmin, mutta se ei ole jousiammuntaan se ideaalein. Niinpä pönötän pylly satulassa. Harmillista, kuinka nopeasti Iranin opit katoavat kun ei pääse yhtä säännöllisesti treenaamaan. Ammun Miran kanssa maasta kerran viikossa ja käyn ratsastamassa Tulin kanssa 2-3 kertaa viikossa, mutta haluan tehdä muutakin Tulin kanssa kuin ampua. Lisäksi kentän pohja on ollut pitkään liian kova kunnolliseen treeniin ja pellolle en viitsi lähteä ampumaan yksikseni ilman nuoltenkerääjää ja ambulanssinsoittajaa :D 

Kisoissa oli myös pukukilpailu, jonka tähden pukeuduin tonttumaisesti. Itse olin asustuksessani tyytyväisin joulusukkaan, jonka askartelin viineni päälle. Vedin siis nuolia joulusukasta enkä nuoliviinestä! Voittoa tällä asulla ei tullut, mutta asuvoitto meni kyllä oikeaan osoitteeseen. 

Tässä pieni videokooste. Kisoissa oli kyllä aivan mahtava tunnelma, kuten SM-kisoissakin oli. On ihan mahtavaa, että tässä lajissa kaikki kannustavat toisiaan ja kilpailutilanteesta huolimatta kaikki ovat iloisia myös muiden menestyksestä. Kukaan ei toivo, että muilla menisi nuolet ohi. Aina voi itse laittaa paremmaksi, mutta onhan se mukavampi voittaa hyvässä kisassa hyviä "vastustajia" vastaan hyvässä hengessä! Kisoissa jaettiin myös kunniapalkintoja mitä erinäisimmistä syistä. Itse sain kunniamaininnan taktisesta pysähdyksestäni juuri ennen maaliviivaa, josta ammuin vielä yhden nuolen. Sääli, ettei se osunut, sillä hosuin senkin. Virallisissa kisoissahan näin ei voisi tehdä, sillä pisteitä saa vain laukasta ammutuista nuolista, mutta sen mukaan kisataan, millaiset säännöt on laitettu ;) 

Oli kyllä mahtava päivä! Pitkästä ajomatkasta huolimatta onnistuin käyttämään bensaan "vain" 30 euroa, joka kannusti ehkä menemään toistekin! Jatilan tallilla myös treenataan säännöllisesti, ja joskus voisinkin mennä treeneihin sinne. Joka viikko on todellakin liikaa niin lompakollisesti, ajallisesti että autollisestikin, mutta josko silloin tällöin! 

Kuvista kiitos Nuppu Siro, videopätkistä kiitos Miralle!

------

Tänään kävin ratsastamassa Tulin kanssa. Ratsastin taas tarhassa, sillä Pinkki-poni oli maastossa, eikä Almaa voinut jättää yksin tarhaan. Lisäksi kentän pohja on edelleenkin aivan liian kova, tällä kertaa jopa ravaamiseen. Tarhassa uskalsin vähän ravaillakin. Tuli myös tarjosi laukkaa kerran, mutta  taisi itsekin todeta pohjan liian kovaksi sille, sillä ei tarjonnut toiste vaikka kiitin nätisti. En siis myöskään pyytänyt laukkaa enempää. Ratsastin lampaankarvasatulalla ja huomasin keskiviikkona opitun istuntajutun todella auttavan Tulin ravissa pysymiseen. Lampaankarvassa oli tällä kertaa myös se etu, että ehdin vähän ajatella istuntaani pompotuksesta huolimatta. Lampaankarvasatulan takakaari esti sen, etten jokaisella pomppauksella päädy aina vähän taaemmas hevosen selällä, vaan pysyin paikallani ja sain etsittyä käyttööni ne lihakset, joilla Tulin ravissa pystyi istumaan. Jipii!

Rästi-info ja videopaljous

Aikoihin ei taas ole tapahtunut mitään kovin kummallisen jännittävää, joten blogin päivittäminen on tuntunut hivenen turhalta. Tulin kanssa olemme treenailleet minun tasapainoani ilman satulaa. Tulin ravi on kyllä edelleen vaan niin mahdoton istuttava. Cavalierin ratsastustunnilla tosin opin keskiviikkona uuden istuntajutun, joka todennäköisesti olisi tässä(kin) asiassa suuresti avuksi. Viime viikonloppuna ja alkuviikosta en vain vielä osannut sitä. 

Ilman satulaa -treenaus jäi nyt viimeksi siihen, että päätin ottaa Tulin kanssa laukannostoja käynnistä. Ravista en kehtaa niitä häneltä edes pyytää, sillä jos minä pompin siellä kuin 4-vuotias synttäreillään pomppulinnassa, on Tulin varmastikin kovin epämiellyttävä nostaa laukkaa. Lisäksi minulla on ollut ongelmia nimenomaan laukannostossa. Itse laukka ei enää ole tasapainollisesti vaikea, mutta juuri nostohetkellä keikun kummallisesti. Tosin yhdellä laukalla tein ehkä kaikkien aikojen noloimman putoamiseni. Tuli päätti äkkiseltään vaihtaa hivenen suuntaa laukassa ja lähdin vain liukumaan jalka edellä alas. Tuli on niin paksu, ettei istuinluun osuminen selkärankaan jarruta menoa, vaan kerran kun lähtee liukumaan sivulle, niin se on menoa sitten. 

Ratsastin Tulin tarhan pellolla, koska kentän pohja oli kova ja jäässä. Oli minun onneni, että lauman tammat eivät hoksanneet pääsevänsä pellolle metsätarhasta (portti pellolle on auki vain pakkaskeleillä). Ratsastuksen lopuksi päätin saattaa Tulin portista metsään, jotta herrapolo ei kokisi jääneensä ihan yksin. Tässä vaiheessa tytöt tajusivat portin olevan auki, ja siitä vasta riemu syntyi. Alma (kuvassa keskellä) otti kaiken ilon irti ja pomppi ja juoksi. Tuli teki vain sivistyneen kierroksen ravissa, mutta jos olisin ollut selässä tämän riemun alkaessa, olisi Tulin meno voinut olla toinenkin. 

Tuli teki vain rauhallisen ravikierroksen ja suuntasi sitten minun luokseni tarkistamaan, että minullakin oli varmasti kivaa, vaikken riehunutkaan jengin mukana. 


Torstaina harjoittelin Tulin selästä jousiammuntaa ihan yksikseni. Oli kovin näppärää, että nuolenkerääjä puuttui, sillä nyt tauluun oli pakko osua. Pari nuolta tosin pomppasivat maan kautta tauluun hutaistun ampumisen jälkeen. Maa oli niin kova, etten saanut siihen pikatikkuja kujan merkiksi, eikä Tulia juuri huvittanut pysyä uralla. Ampuminen jäi siis välillä kokonaan väliin tai tuli hutaistua, koska piti vapauttaa kädet hevosen ohjaamiseen. Ammuin vain käynnistä ja ravista, sillä pohja oli niin kova. Yritin keskittyä nimenomaan ampumisasentoon, sillä jokin suuri tarkoitus tällekin hitaiden askellajien treenille oli keksittävä. Tuli ihmetteli, että mitäs tämä tällainen jousiammunta on, ettei yhtään saa laukata, ja tarjosi itse kahdesti laukkaa. Lopputreenistä radanpuoleinen ura oli alkanut antaa Tulin hokeille sen verran periksi ja pehmennyt, että uskalsin ottaa siihen yhdet laukkapätkät molempiin suuntiin Tulin toivomuksesta. 


Tiistai on minun ja Miran maasta-ammuntapäivä. Tässä pientä koostetta parista tiistaista. 

Kun lumi on sulanut, maa on likainen, eikä hevosta ole saatavilla, on leikittävä itse heppaa. Video on varsin pimeä, eikä ampumisestani näe juuri mitään, mutta näkyy siellä sentään loikkiva nainen. Se on melkein yhtä hauskaa kuin loikkiva ja jousiampuva nainen. Kyseessä on siis "Aina ei oo heppaa" -treenisarjan kolmas osa. Toisena osana näimme pulkkailujousiammuntaa ja ensimmäinen osa on kesältä ennen blogiajanlaskun alkua, laitanpa senkin nyt tähän. 

Keväällä, kun asfaltti ei ole täynnä lehtiä ja muita roskia, treenaus käy rullaluistimilta. Tässä tekniikkani toki on kovin huono, eikä tämä extremeurheilu lainkaan paranna sitä. Osumia sentään tulee. 

Ratsastusjousiammunta on hauska laji, sillä hepattomaankin treenaukseen vain oma luovuus on rajana. Tällaisten pölöilytreenien jälkeen toki kannattaa ampua maasta myös ihan normaalisti ja keskittyä nimenomaan tekniikkaan. Rullaluistelu, pulkkailu ja ihmislaukkailu toki kehittävät ampumisajoitusta ja liikkeestä ampumista, mutta pelkästään sitä treenaamalla saa kyllä äkkiä ampumisestaan hutaistua, joka etenkin minulla näkyy vetopituuden lyhenemisenä. 

Nyt saimmekin tällä viikolla taas hivenen lunta. Harjoittelimme viime tiistaina tavalliseen tapaamme kerrostalon pihalla. Videon perusteella olen edelleen aavistuksen huolissani vetopituudestani, mutta myös kathrastani. Kathra on siis tuo liike, jonka teen jousella päästettyäni jänteestä. Se on veltto heilautus, sen pitäisi olla tarkempi. Osumia sentään tulee, joten en usko kathrani olevan haitaksi, mutta tuollaisena siitä ei kyllä ole mitään hyötyäkään.

Otimme myös meidän molempien ajat. Ammuimme kahdeksan nuolta. Tässä oma tulokseni. Tähdätkäämme parempaan, mutta ei hosutumpaan!

Huomenna suuntaan Jatilan tallin pikkujoulukisoihin! SM-kisoihin tavoitteeni oli, etten olisi aivan viimeinen ja että osuisin tauluun edes kerran. Sama tavoite lienee nyt ihan hyvä. Tosin, Iranin-matkan ja muun treenailun jälkeen tavoitetta voisi nostaakin. Mitäpä jos tavoitteeni olisikin, etten ole aivan viimeinen ja osuisin jokaisella laukalla edes kerran? Tavoitteisiin voisi ehkä lisätä myös SM-kisoissa ja Iranissa olleen tavoitteen pysyä hevosen selässä.