Viikko sitten torstaina kenttä oli pitkästä aikaa aivan sula. Muutamaa pientä vesilätäkköä lukuunottamatta se oli parhaimmassa kunnossa pitkään aikaan. Päätin siis vihdoin ottaa Tulin kanssa enemmän laukkaa, sitähän hän on viime aikoina toivonutkin... Mutta Tuli olikin nyt toista mieltä. Hän käveli ja ravasi oikein mallikkaasti, ei vaikuttanut hermostuneelta tai kipeältä. Kuitenkin heti ensimmäistä laukkaa ehdottaessani Tuli vain säpsähti, loikkasi vähän sivuun ja jatkoi ravilla. Jos Tuli niskuroi laukannostossa, hän ei vain nosta sitä. Hän tarjoaa isompaa ravia tai osoittaa muuten haluttomuuttaan laukkaan. Tämä pomppiminen oli erilaista, se tuntui aidolta säikähdykseltä, mutta en keksinyt mistä syystä. Ehken valmistellut laukannostoa tarpeeksi ja yllätin Tulin? Sama kuitenkin toistui vielä moneen kertaan. Paristi saimme ehkä kaksi askelta laukkaa, ja sitten pelästyneen sivuloikan. Yhden hyvän, pitkän sivun mittaisen laukkapätkän saimme. Tämän jälkeen pyytäessäni uudelleen laukkaa se kyllä nousi, mutta se oli vauhdikas pakokauhun valtaama pukkilaukka, jipii! En antanut Tulille ohjia, joten pukkien taso oli melko inhimillinen ja pysyin jopa puolen kentän ajan selässä. Vauhti ei kuitenkaan hidastunut eikä kyyti tasaantunut ja taisin vähän luovuttaa selässäpysymisaikeissani ja taidokkaasti lennätin takapuoleni sentään kentän kuivimpaan kohtaan. Noustessani ylös huomasin sormeni vuotavan verta, paljon. Ensin en edes ollut varma mistä sormesta verta tulee. Talutin Tulia yhden kierroksen vain rauhoitellakseni tilannetta meille kummallekin. Tuli ei tunnu pelkäävän juuri mitään, jos olen hänen kanssaan maassa, mutta selässä olessani en ole kyllä nössömpää ratsua tavannut. Tuli kiersi kentän oikein leppoisana. Pyyhin sormeani paidanhelmaan ja kiipesin takaisin selkään. Otimme enää vain käyntiä ja lyhyitä pätkiä ravia, sillä laukka ei selvästikään ollut nyt se juttu. Ratsastaminen oli myös hieman vaikeaa, sillä aristin sormeani ihan kunnolla. Koittakaapa ratsastaa etusormi pystyssä. Ei se sinänsä ole vaikeaa, mutta se että keskittyy pitämään sitä pystyssä vie ajatustilaa kaikelta muulta mitä pitäisi tehdä. Jos taas sormen unohtaa ja laittaa koukkuun, kipu oli melko ikävä.
No, ratsastuksen jälkeen riisuin Tulilta varusteet ja harrastimme yleistä söpöilyä. Tuli puhalsi haavaani kuten on tapana. Fiksu hevonen, vai onko? Ensin hän herrasmiesmäisesti lievitti tuskaani puhaltamalla pipiini, ja sitten hän tarjoutui nuolemaan veren pois. Ensin hän on nössö saaliseläin ja pakenee niin, että sormeni vaurioituu, ja seuraavaksi jokin saalistusvietti onkin herännyt ja hän olisi valmis maistamaan veristä sormeani. Hevosen logiikka on pettämätön!
Kävin tallin keittiössä hieman huuhtelemassa haavaani, mutta se kirveli kovasti eikä oikeastaan tullut sen puhtaammaksi. Omat käteni olivat sen verran likaiset, etten viittinyt niillä hinkata haavaa puhtaaksi. Pyyhin siis haavaa vain uudelleen paidanhelmaan ja poistuin tallilta. Ei minua pieni haava sormessa kaada, vaikka se lieneekin isojen mustelmien jälkeen pahin haaveri, joka minulle on pudotessa sattunut. Kävin kuitenkin kotimatkalla hakemassa Postista paketin ja haavani kauhistutti postin myyjää. Sain pakettini lisäksi paperia ja laastarin, ihan pyytämättä. Ehkä postiin ei ihan joka päivä tulla valuttamaan veriä asiakaspalvelutiskille...
Tämä ei ole Postista saamani laastari, vaan ihan itse hankittu. Vaihdoin tämän kotiinpäästyäni kun olin kirvelystä huolimatta saanut haavani kunnolla puhtaaksi. Puhdistuksen myötä näin myös haavan oikean laajuuden. Noin sentin alueelta puuttuu nahkaa, ja keskellä on vähän kapeampi ja syvempi reikä. Käteni taisi jäädä ohjien solkeen kiinni pudotessa, muuta en ainakaan keksi. Joka tapauksessa laastarissa on Tulin sielunveli: kauhistunut hevonen. Taidan nyt todella ottaa urakalla kiinni nämä putoamiset, tämä on jo ties kuinka mones kerta alle puolessa vuodessa! Viideskö? Mutta ensimmäinen kerta, kun putosin Tulilta kentällä!
Kolme päivää pidin haavassa laastaria, jonka vaihdoin paristi päivässä. Haava ei vuotanut enää verta, mutta sitä sellaista kirkasta nestettä kyllä. Nyt haava on lähinnä hyvin kuiva. Alue, jolta iho lähti, on kova ja kuiva, ja keskellä oleva reikä on jo muodostanut päälleen ruven. Taidan jäädä henkiin.
Maanantaina kenttä oli niin jäinen ja muhkurainen, etten pitänyt sitä soveltuvana edes ravailuun. Päätin puuhailla Tulin kanssa vain maasta. Teimme liikkeellelähtöjä ja pysähtymisiä raippamerkistä. Lisäksi jumppasimme ensin peruuttaen ja siitä suoraan eteenpäin lähtien. Lopuksi treenasimme kumartamista (kuvassa). Tuli tarjoaa tätä usein ihan itsekseen, mutta päätin lähteä jalostamaan sitä vähän syvemmäksi ja ennen kaikkea niin, että Tuli tekisi sen käskystä ja myös pysyisi asennossa jonkin aikaa. Onnistui melko näppärästi. Periaatteessa tämä on ihan turha taito, mutta se venyttää hevosta kyllä mukavasti. Lisäksi pään laskeminen rauhoittaa hevosta jo ihan fysiologisista syistä ja ajattelin Kaisaa konsultoituani opettaa Tulille jonkin päänlaskutempun, jota voin pyytää Tulin tuntuessa hermostuneelta. Tokihan sitä olisi voinut opettaa ihan vain laskemaan pään käskystä, mutta asiat pitää tietysti aina vetää vähän överiksi. Toisaalta tämä temppu toimii rauhoittavana juttuna vain maasta. Selästä käsin tämä olisi vähän ristiriitaista. Ensinäkin uskon, että ratsastajan paino selän päällä häiritsisi tätä temppua ja toisekseen, jos Tulilla on pelästyessään tapana vetää pää etujalkojen väliin ja heittää takajalat todella korkealle ilmaan, en päänlaskemisen rauhoittavasta vaikutuksesta huolimatta halua antaa Tulille selästä käsin näin vapaita ohjia, jos herra vaikuttaa hermostuneelta. Pitänee ehkä opettaa ihan sellainen perus päänlasku kuitenkin sekä maasta että selästä. Riittäähän se kuitenkin, että pää on alhaalla, ei sen tarvitse olla ihan jaloissa asti rauhoittaakseen. Saa nähdä miten tässä käy. Tuskin tästä nössöstä mitään rohkeinta ritaria saadaan, mutta en menetä mitään, jos yritän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti