GP-kilpailut Ranskassa

Euroopan GP-kilpailut Ranskassa 14.–16.6.2018

Kisakauden tärkeimmät kisat tulivat ja menivät. Kisamatkalla kärsittiin muutamat vastoinkäymiset kuten junalakko, muta, liukas satula ja nuoliviinestä katkennut tukikeppi, mutta hauskaakin sentään oli. 

Olen useampaan kertaan todennut nämä GP-kilpailut kisakauteni tärkeimmiksi kisoiksi, mutta oman rakkaan jouseni katkettua kaksi päivää ennen lähtöä minun tuli asennoitua tähän kisaan hieman uudelleen. Olin edelleen lähdössä edustamaan Suomea ja oma tulokseni vaikuttaisi siihen, kuinka Suomi tulisi maakohtaisessa rankingissa pärjäämään, mutta jousen vaihtaminen lennosta juuri ennen tärkeitä kilpailuita on jotakin, jota kenenkään ei tulisi joutua kokemaan. 

Rakkaan punaisen jouseni (jonka traagisesta kuolemasta kerroin ihmisille myös kisapaikalla, ja josta huomasin vahingossa käyttäväni pronominia "she") korvaajaksi mukaani kisaan lähti jo loppusyksystä ostamani Living Arrow -jousi, joka on kyllä todella hyvä jousi, mutta joka on jäänyt punaisen jouseni varjoon omaan käteeni sopimattoman kahvan takia. Täysin nollilta minun ei siis tarvinnut kisaan lähteä – olin sentään ampunut kyseisellä jousella joskus, mutta en voi sanoa treenanneeni sillä. 

Hevoset oli esivalittu ja saimme Miran kanssa ratsuksemme Passion-nimisen rauhallisen ponitamman. Siinä, ettei ole koskaan kasvanut kovin suureksi on hyvät ja huonot puolensa. Hyvä puoli on se, että voin ratsastaa poneilla, mutta huono puoli on täsmälleen sama! Jotta lyhytjalkainen poni pääsisi lujaa, sen tulisi vispata jalkojaan huomattavasti nopeammin kuin suuren hevosen. Ponimme oli jo treeneissä hitaanlainen, mutta muuten vaikutti pomminvarmalta. Se hyppäsi pieniä esteitä (joita puolalaisella radalla oli luvassa) ja laukkasi tasaisesti ja varmasti – mutta hitaasti. Uskoimme kuitenkin vakaasti, että pienellä patistamisella saisimme sen pysymään aikarajoissa, vaikka aikapisteistä joutuisimmekin luopumaan. Poni ei ollut varsinaisesti laiska. Sen laukka oli hyvää ja pyörivää  – se vaan ei lyhytjalkaisella ponilla vielä riitä!

Korealainen rata

Kisapaikka oli valtava – korealaiselle ja unkarilaiselle radalle oli omat peltonsa, ja lisäksi löytyi vielä harjoitusrata, ratsastuskenttä ja maastoesterata, jolle puolalainen rata rakennettiin. Kaikki 60 kilpailijaa pystyttiin hajauttamaan radoille siten, että torstaina ja perjantaina osa porukasta kilpaili unkarilaisella ja toinen osa korealaisella. Minulle osui torstaille korealainen rata. 

Korealainen rata oli Event-säännöistä tuttu K235, jossa siis oli ensin kaksi taulua, sitten kolme taulua ja lopuksi viisi taulua. Jokaista taulumäärää ammuttiin kahdesti, joten kisa koostui kuudesta laukasta. Rata myös piteni taulujen lisääntyessä ja aikaraja oli ensin 14 sekuntia, sitten 18 sekuntia ja lopuksi 23 sekuntia. Pienellä ponilla oli täysi työ pysyä näissä rajoissa, eikä ainoastaan siksi, että se oli jo lähtökohtaisesti hidas. 

Vaikka kilpailusää oli pääsääntöisesti hyvä, en voi silti sanoa säiden suosineen meitä. Nuolet saatiin ammuttua poutataivaan alla, mutta ennen kilpailuja ja öisin satoi rankasti. Korealainen rata oli pellolla, joka muuttui nopeasti mudaksi. Kisajärjestäjä yritti huomioida tämän ja rataa siirrettiin joidenkin ryhmien välissä metri suuntaan tai toiseen, mutta suoritusten loppuun mennessä rata oli silti aina mutainen. Oma ryhmäni starttasi suoraan toisen ryhmän perään, eikä rataa siirretty välissä. Rata oli siis meille alusta asti mutainen. Olin ryhmäni ensimmäinen ratsukko ja ensimmäiset kolme laukkaa Passion-poni pinkoi lyhyillä jaloillaan niin lujaa kuin pääsi ja risteili radan reunalta toiselle etsien aitojen vierestä kohtaa, jossa maa vielä pitäisi kavioiden alla – ja pysyimme aikarajoissa (ainakin melkein). Suorituksen loppuun mennessä reunatkin olivat jo kuluneet, pieni poni alkoi olla mudassa rämpimisestä todella loppu, ja hitaasta ajasta saattoi tulla miinusta yli viisikin pistettä. Tunsin, kuinka poni olisi kyllä mennyt lujempaa, mutta kannustuksestani huolimatta se ei vain enää päässyt. 

Jotta poniin sai vauhtia, tuli pitää oma energiataso todella korkealla. Toteutin tätä huutelemalla "jiihaa, wuhuu, hoppa hoppa" suoritusteni aikana ja pidin samalla yleisöä hyvin viihdytettynä. Ponille ei niinkään ollut väliä huusinko vai en, mutta mennäkseen lujaa se vaati korkeaa energiatasoa ja koin itse, että se oli helpoin ylläpitää huutamalla. Olisin kyllä huomattavasti mieluummin pysynyt hiljaa ja keskittynyt ampumiseen, mutta aina ei voi valita... Ensimmäinen laukkamme jäi aikarajan alle. Toinen meni sekunnilla yli, mutta sentään vain sekunnilla! Kolmannelle laukalle lähtiessäni sain lähtöportin liputtajalta lähtöluvan (hän sen aina minulle antoi), mutta nostaessani laukkaa radan alussa minulle huudettiinkin, etten saa vielä tulla. Pysäytin ponin ja tein ahtaan uukkarin juuri ennen aikaporttia. Kun sain lähtöluvan uudelleen, olin edelleen vähän hämmentynyt ja epävarma, ja se näkyi ampumisessani. Osuin kolmesta taulusta vain yhteen. Neljännelle laukalle pääsin lähtemään taas hieman päättäväisemmällä otteella, mutta tässä kohtaa muta voitti Passionin ja vaikka sain kaksi neljän pisteen arvoista osumaa, lähti hitaasta ajasta yli neljä pistettä miinusta. Sitten rata muuttui taas ja ammuttavana oli viisi taulua. Jostain syytä jouduin odottamaan todella kauan ennen kuin sain lähtöluvan. Tarkistin myöhemmin kypäräkamerani videosta, että odotin yli kolme minuuttia radan alussa nuoli valmiina jänteellä, mutta lähtölupaa ei kuulunut. Odotus tuntui todella pitkältä, sillä mitään selkeää syytä sille ei ollut. Tässä kohtaa petti myös oma korkea energiatasoni. Muta voitti Passionin ja odottelu voitti energiatasoni. Odotellessani ehdin jo löllääntymään niin, että kun lähtölupa vihdoin myönnettiin, suoritukseni oli löysä. Aikamiinusta tuli taas runsaasti, enkä edes osunut juuri mihinkään! Viimeiselle laukalle sain vielä hieman tsempattua, mutta aikamiinukset ja pari ohi ammuttua taulua jättivät senkin kierroksen pisteet vähiin. Täytyy kuitenkin sanoa, että olen todella onnellinen siitä että kisasin korealaisen torstaina. Torstain ja perjantain välisenä yönä satoi rankasti ja rata oli perjantaina vielä hirveämpi!

Unkarilainen rata

 

Unkarilainen rata kilpailtiin perjantaina harjoitusradalla, sillä varsinainen unkarilainen kisarata kärsi sekin suurista mutavahingoista. Harjoitusrataakin äyskäröitiin ennen kilpailun alkua, mutta tämän jälkeen käytössämme oli oikein hyväpohjainen rata – tosin hieman ahtaalla lähtö- ja lopetusmatkalla. Radalla tuli myös lähes poikkeuksetta oikea laukka, sillä rata alkoi kaarteesta. Onneksi minua ei ole koskaan pahemmin kiinnostanut ammunko vasemmasta vai oikeasta laukasta, vaikka vasen mielletään helpommaksi. Laukan johtava jalka on minun ongelmistani vähäisin.

Unkarilaisella radalla minun ei tarvinnut olla aikarajasta aivan yhtä huolissani kuin korealaisella. Toisaalta korealaisella radalla yliajasta saa vain miinusta, mutta jos unkarilaisella radalla ylittää ajan, menee koko kierros nollille osumista huolimatta. Aikaraja on onneksi hitaallekin hevoselle inhimillinen 20 sekuntia. Toki kaikista aikarajan alittavista sekunneista saa pisteitä, joita olisin mielelläni vastaanottanut. 

Ammuin oman tasoni mukaisesti. Sain pääsääntöisesti kaksi nuolta tauluihin, mutta kahdella laukalla sain tauluun jopa kolme nuolta. Toisaalta myös kahdella laukalla sain vain yhden nuolen tauluun, joten keskiarvoksi jäi kaksi nuolta taulussa jokaisella kierroksella. Samanmoisia tuloksia olen ampunut nyt muutenkin. Se mikä jäi nyt puuttumaan, oli ne aikapisteet.

IHAA:n uusi nettijärjestelmä on ihana! Sieltä näkee virallisten kisojen tulokset, omat pisteensä ja taulupisteensä, jolloin oman kehittymisensä seuraaminen on tehty todella helpoksi. Sain Puolassa mielestäni hitaalla Granda-tammalla 79 pistettä, ja ylsin HA2-gradeen. Nyt ammuin vain pisteen huonommin, mutta Passion-poni oli huomattavasti hitaampi, sillä kokonaispisteet jäivät vain 66 pisteeseen ja grade HA1-tasolle. Viime syksynä kisaamassani Puolan GP-kisan unkarilaisessa olen saanut 65 pistettä, mutta ampunut paljon huonommin! Niin sitä vaan on nopeudella merkitystä... 

Myös korealaisen taulupisteitä on kiinnostavaa verrata. Syksyllä Lagunan kanssa olen ampunut todella hyvin, mutta Lagunakin oli hitaanlainen ja kokonaispisteet ovatkin lähinnä taulupisteitä ja -bonuksia. Kuvittelin ampuneeni Grandan kanssa Puolassa huonosti, mutta ylsin silti HA1-gradeen. Nyt Passionin kanssa olen ampunut paremmin, mutta kokonaispisteet ovat silti huomattavasti huonommat. 

Tykkäsin Passion-ponista todella paljon, ja tuntuu todella pahalta sälyttää huono menestys sen lyhyiden jalkojen ja runsaan mudan syyksi. Toki olisin voinut itse tykittää unkarilaisella viisi nuolta tauluun (aikaa olisi ollut) ja korealaisella olisin voinut ampua pelkkiä vitosia. Aina voi jossitella. Mutta oikeastaan jossittelu on aika turhaa. Taitoni eivät vielä riitä siihen, että saisin unkarilaisella ensimmäiset ja viimeiset nuolet ammuttua tauluun todella kaukaa, eikä niitä korealaisen tiikereitäkään metsästetä vieraalla jousella ja vähäisellä korealaisen rutiinilla (kun on nyt tullut treenattua vain sitä unkarilaista). Ehkä, vaikka kuinka tykkäisi ratsustaan, pitäisi rohkeammin vaatia tai ainakin kysyä nopeampaa vaihtoehtoa... 

Puolalainen rata 

Puolalainen rata on aina suurta hauskuutta! Suomen joukkuetta ajatellen paineet menestymisestä oli olemassa, mutta koska puolalaiselta radalta ei saa gradingeja eikä sitä erilaisten ratojen takia pysty kovin pätevästi vertaamaan aiempiin suorituksiin, paineita ei juuri ole, ellei niitä itse itselleen luo. Normaalisti yritän aina parantaa omaa tulostani ja verrata kehittymistäni vanhoihin tuloksiin, mutta koska puolalaisella radalla ei voi tätä tehdä, olen yrittänyt päättää itselleni pari mukavaa tavoitetta aina ennen puolalaiselle radalle menoa. Tällä kertaa, koska puolalainenkin rata oli todella mutainen, tavoitteeni oli pysyä hengissä ja saada osuma ainakin yhteen 3D-eläimeen. Täytin tavoitteeni! Mutta täytyy kyllä ensi kerralle lisätä tavoitteisiin myös ponin kyydissä pysyminen...

Kuva © Katariina Cozmei

Puolalainen rata alkoi todella lupaavasti. Osuin hyvin, hyppäsin maastoesteen ja ponissa tuntui olevan mukavasti vauhtia. Rata siirtyi pellolta metsään, joka oli todella mutainen. Päätin eloonjäämistavoitetta noudattaakseni ottaa metsässä suosiolla ravia ja nostaa laukan taulujen kohdalla tai turvallisissa paikoissa. Poni oli varmajalkainen ja loiskutteli läpi mudan, mutta metsässä en juurikaan päässyt ampumaan. Metsästä päästyäni ammuin osuman 3D-hirveen. Sitten suuntasin kohti toista maastoestettä, joka sekin sujui ongelmitta. Esteen jälkeen unohdin sekunniksi mihin rata jatkui, ja se sekunti oli suurin virheeni koko kilpailun aikana. Poni tiesi, että vasemmalta pääsee kotiin. Meidän kuitenkin tulisi jatkaa oikealle. Poni alkoi viedä minua vasemmalle, ja kun sain taas yhteyden päänsisäiseen karttaani ja aloin ohjata ponia oikealle, oli jo hieman liian myöhäistä. Ajauduimme kohti tötteröin rajattua maastoestehautaa, ja poni totesi ettei varmasti aio mennä tötteröistä läpi – poni meni vasemmalle ja minä oikealle. Puolalainen rata loppui siihen. Pettymystäni niellen vastaanotin ponin toimitsijalta, joka oli napannut sen kiinni, ja talutin ponin pois radalta nuoliviineni läpsyessä typerästi reittäni vasten – toisaalta olin tyytyväinen, että pudotessani kuulunut rutina tuli nuoliviinen tukikepistä eikä kaikista niistä nuolista, joita vielä siinä vaiheessa kannoin mukanani. Tulipojan kanssa on tullut harjoiteltua tuota putoamista, joten pahiten loukkaantui minun nuoliviineni. Itselleni ei tullut edes mustelmaa, mutta henkinen kolaus oli aika kova. Rata oli sujunut niin hyvin!

Kotimatkalla henkiseen kolahdukseeni puhallettiin, kun sain IHAA:lta viestin, että uudistuneiden sääntöjen mukaan voin putoamisestani huolimatta saada pisteet radan ensimmäiseltä puoliskolta. En tarkalleen tiedä, missä kohtaa oli radan puoliväli, mutta sain kuin sainkin lopulta puolalaiselta radalta 20 pistettä! Aikaani ei voitu mitata, mutta jäipähän aikamiinukset saamatta! Toki tässä kohtaa jossittelu taas alkaa – montako pistettä olisin voinut saada JOS olisin päässyt radan loppuun asti? Täytyy kuitenkin olla onnellinen siitä, ettei putoamiseni jättänytkään suoritustani täysin nollille. Sitä paitsi, jos katsoo kilpailuiden tuloslistoja, näistä kolmesta radasta sijoituin puolalaisella parhaiten (K 55/60, U 49/60, ja P 45/60). 

Yleistä pohdintaa

Rakkaan jouseni katkeaminen surettaa minua edelleen. Living arrow -jousi alkoi kuitenkin kilpailuiden edetessä tuntua tutummalta ja tutummalta, enkä esimerkiksi kärsinyt juurikaan nokitusvaikeuksista (joita voisi olla odotettavissa, kun uusi jousi on täysin eri mittasuhteissa kuin vanha) ja osumiakin tuli melko samalla tavalla kuin ennen. Videoita ja kuvia katsellessani minun on kuitenkin tehnyt muutamaan kertaan mieli lyödä itseäni otsaan aivan järkyttävän näköisen tekniikan takia. 

Vetoni on ollut lähes poikkeuksetta aivan liian lyhyt. Vetokäteni kyynärpää jäi usein liian alas ja koko käsi laskee alas nappaamaan seuraavaa nuolta jo ennen kuin on päästänyt edellisestäkään irti. 

Tässä vetokäden kyynärpää on hyvässä linjassa, mutta tämä ei todellakaan ole tarpeeksi pitkä veto. Ei todellakaan. Silti tämä nuoli osui.

 

Tällä radalla ammuttiin vain yksi nuoli, eikä lisää ole viinessäkään. Silti käteni on laskeutunut valmiiksi ottamaan seuraavaa. Tämä nuoli ei osunut, eikä ihme.

Toivon todella, että osa näistä jättimäisistä tekniikkavirheistä johtuu epävarmuudesta uuden jousen kanssa. Punaisellakin jousellani vetoni on joskus lyhyt ja ruma, mutta ei sentään kai aivan näin ruma? Lisää harjoitusta sitten vaan... ja jotta kisakausi ei loppuisi tähän, lähden heinäkuussa Ruotsiin. Tarkoitus oli alunperin jättää heinäkuun Ruotsin kisa väliin ja antaa kansainvälinen kisakokemus jollekin, jolla ei sellaista vielä ole, mutta yhtäkkiä valtaosa kiinnostuneista katosivat ja minut valittiin joukkueeseen. No, Ruotsiin on onneksi lyhyt ja edullinen matka.