Tulinuolia

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Suuri seikkailu kaukaisessa maassa

Lauantaina iltapäivällä saavuimme Helsinki-Vantaan lentokentälle kuullaksemme, että lentokone, jonka oli määrä viedä meidät Lontooseen, ei ollut tuntia ennen lähtöaikaansa lähtenyt vielä Lontoostakaan. Meidät reititettiin uudelleen ja matkustimmekin Teheraniin Istanbulin kautta. Järkevämpi lentoreitti toki muutenkin: Lontooseen lentäminen olisi tarkoittanut muutamaa tuntia väärään suuntaan. Lennot lyhenivätkin siis kolmen ja viiden tunnin lennoista kolmen sekä kahden ja puolen tunnin lennoiksi. Vähemmän koneessa istumista, enemmän lentokentillä! Saapumisaikamme oli silti suunnilleen sama. Sunnuntaiaamulla saavuimme Tehranin lentokentälle noin viideltä aamulla. Jonotimme viisumit, haimme matkalaukut, etsimme Ali Ghoorchianin, hyppäsimme taksiin ja kauhistelimme liikennettä. Kaistoja oli kolme yhteen suuntaan, mutta jotenkin hassusti viisikin autoa saattoi ajaa rinnakkain. Ohi pääsi pienestäkin kolosta, vilkkua ei tarvinnut käyttää ja jos sattui vahingossa kopsahtamaan viereiseen autoon, ei sekään niin vakavaa ollut! Itse en kuitenkaan jaksanut tätä liikennettä alkushokin jälkeen pahemmin seurata vaan otin automatkan hyvänä torkkuaikana. Lentokoneessa kun olisi pitänyt nukkua kaikki ne tunnit mitä koki jaksamiseensa tarvitsevansa, mutta eihän siitä mitään tullut. Taksissa oli tilaa! Heräsinkin sitten teetarjoiluun. Iranissa juodaan teetä kokoajan, myös taksissa, enkä ollenkaan valita! Tee oli hyvää.

Automatkalla haalittiin mukaan myös tuoretta leipää ja tallille saavuttuamme saimme onneksi kunnon aamupalatarjoilun! Molemmilla lennoillakin oli ruokatarjoilu, mutta jälkimmäinen minulta jäi väliin: Olin jotenkin onnistunut nukahtamaan tuolilleni kaksinkerroin juuri siksi ajaksi kun ruokaa jaettiin, vaikka muun aikaa olinkin puoliksi hereillä ja tuskaisena siitä, että jokin asento olisi muulle osalle kroppaa hyvä, mutta sattuu jotakin raajaa kohtuuttoman paljon.

Lennolla ja taksimatkalla haalituilla vähillä unilla mutta hyvällä aamupalalla tankattuna menimme kentälle ampumaan maasta. Huh, ei tarvinnut samoilla silmillä kiivetä vielä hevosen selkään! Ali kiinnitti huomiota ampumistekniikkaan, neuvoi ja opasti välillä niinkin, että lihakset huusivat jo apua. On muuten raskasta pitää jousta jännitettynä ja löytää oikeaa asentoa hartiolle ja kädelle ja vielä saada vetopituuskin kuntoon! Sai tietysti välillä levätä, tarkoitus ei ollut saada ensimmäisenä päivänä kättä toimintakyvyttömäksi.

Maasta ampumisen jälkeen saimme ottaa odotetut päivätorkut! Päivätorkkujen jälkeen siirryimme kentälle ratsastamaan yksi kerrallaan. Heppa oli Bojhan tai Bujhan tai Boshan. Kaksi ensimmäistä kirjoitusasua olen nähnyt käytettävän, mutta päätän nyt olla riittävän suomijuntti ja käytän kirjoitusasua Boshan, sillä siten suomalainen saa sen suomalaisittain lukemalla kuulostamaan suunnilleen siltä, millä nimellä hevosta kutsuttiin.

Ali juoksutti Boshania liinassa ja meidän tuli ampua maassa olevaa taulua. Tammalla ei ollut juurikaan motivaatiota mennä kentällä ympyrää narun päässä, mutta vuorilla neiti on kuulemma nopea. Kentällä se vaikutti ihan tavalliselta hevoselta, mikä oli hyvä, sillä syyllistyin ehkä hieman itseni pelotteluun hevosista, joita en pystyisikään hallitsemaan. Laiska Boshan rauhoitti, tämähän on hevonen eikä mörkö!

Maanantaina menimme aamusta kahden hevosen (Boshan & Gisoom) voimin vuorille jousiammuntaradalle vielä ilman jousia. Tarkoitus oli kuitenkin laukata rataa ilman käsiä. Ratsastajia vaihdettiin välillä. Menin Boshanilla, eikä se mennyt mitenkään liian lujaa! Toki se on fiksu tamma ja tietää milloin pitää mennä lujaa ja milloin voi vähän säästellä. Minun kanssani sai vähän säästellä. Eikä minua niinkään se lujaa meneminen hirvitä vaan se mitä tapahtuu ennen ja jälkeen: Jos hevonen ryöstää toisen perään ennen aikojaan tai en saa sitä pysähtymään. Boshan ei ryöstänyt ja pysähtyi. Vähän oli tasapainossa hakemista pysähtyessä. Paristi meinasi käydä niin, että heppa pysähtyi mutta minä jatkoin vielä matkaa, mutta pysyin selässä ja parin kerran jälkeen alkoi oikea jarrutusasento löytymään. Tiesin, että se löytyy kun on pakko!

Päivätorkkujen jälkeen menimme vuorille isolla porukalla ja kaikki hepan kera. Sain jälleen Boshanin. Menin jonon viimeisenä ja suurin hirvitykseni oli että Boshan haluaakin laukata lujempaa kuin muut ja viilettää ohi. Ohi kun ei parane mennä, hevosten kilpailuvietti herää ja se on menoa sitten! Kaikki meni kuitenkin hyvin. Jouset otettiin mukaan valokuvien ja harjoittelun vuoksi. Itse en ottanut edes nuolia, sillä pointti oli vain nostaa jousta kuvia varten ja oppia ratsastamaan sujuvasti se kädessä. Näimme hevosen luurangon vuorilla! Hui!

Tiistai aamulla menin taas Boshanin kanssa kentällä. Ali piti meille lappureeniä, jossa tuli pitää pahvinpalat jalustimissa jalan alla sekä polvien ja satulan välissä. Jos jokin lappu putosi, piti tulla alas selästä noukkimaan laput ja asetella ne uudelleen. Tai no, selästä ei ollut pakko tulla alas jos oli riittävän ketterä ja venyväinen noukkimaan lapun maasta selästä käsin. Minulla oli 10 cm liian lyhyt käsi. Sen sijaan Anni noukki lappuja maasta kuin vanha tekijä! Melko pian sitä kuitenkin oppi pitämään laput paikallaan, sillä alas tuleminen ja taas selkään kiipeäminen oli melko turhauttavaa. Jalustimissa olevat laput pysyivät paremmin, mutta polvet olivat vaikeat. Koulu- ja esteratsastuksessa kun ei tule puristaa hevosta polvillaan, joten kroppani oli viimeiseen asti eri mieltä polvien puristamisesta. Kuitenkin, jos meinaa ratsastaa kiitolaukkaa vuorilla ilman ohjastuntumaa ja jousella ampuen, tuki polvista on melko olennaista.

Iltapäivällä menimme vuorille jousiammuntaradalle ja sain kokeilla toista hevosta, arabiori Giviä. En ole ennen ratsastanut orilla, mutta Givistä oli hyvä aloittaa. Se oli kiltti ja ruunamainen ja vitsailimmekin sen olevan kiinnostunut pojista, sillä sitä ei yhtään kiinnostanut ympärillä menevät tammat.

Teenjuontikulttuurista kertoo jotain ehkä sekin, että koko talliporukka tuli mukanamme vuorille seuraamaan harjoitteluamme. He ottivat termarit mukaan ja tarjoilivat teetä meille hevosen selkäänkin. Tässä kohtaa kieltäydyin. Olen aina valmis teekupposelle, mutta en silloin kun tulisi riittää käsiä jousiammunnalle.

Sain lainata Alin punaista kaftaania kuvia varten. Aluksi oli vähän sellainen olo, että on lähtenyt liikkeelle kylpytakissa, mutta pian vaatetus jo unohtuikin ja näyttäähän se ratsastushousuja ja mekkoa paremmalta. Selästä alas tullessani vyönä toiminut huivi jäi jumiin satulaan ja solmu kiristyi niin tiukaksi, että käytin varmasti yli vartin riisuuntumiseen. Ammuntatekniikkani alkoi maasta olla jo melko hyvä, mutta selässä se kärsi. Veto jäi vähän lyhyeksi ja hutaistuksi. Tähän ei sopinut sanonta "ei pidä kiirehtiä, eihän tässä hevosen selässä olla", sillä nyt ei pitänyt kiirehtiä vaikka oltiinkin hevosen selässä. Nyt kun mietin, niin sanonta saattaakin olla kamelin selässä. Ja viimeinen pisara katkaisee aasin selän, vai kamelin? Miten nämä sanontaelukat menevät? Ammunta oli hutiloitua siksikin, että laukkaan sai lähteä valmiiksi nokitetulla nuolella ja pidin varmuuden vuoksi Givin harjasta kiinni kunnes maalitaulu lähestyi, jolloin irrotin, ammuin ja tarrasin taas harjaan. Ei hyvä tekniikka ollenkaan! Päätin seuraavalla kerralla nokittaa nuolen vasta laukasta, sillä siten saan käsilleni tekemistä. Giv oli niin kiltti, että pidin harjasta lähinnä tavan, en tarpeen vuoksi ja minun piti saada käsilleni muuta puuhaa.

Jousiammuntareenin päätteeksi käytiin laukkailemassa vielä ihan laukkailun ilosta.

Keskiviikkona menimme jousiradalle aamupäivällä puolet ja iltapäivällä puolet porukasta. Pidin tästä tyylistä, sillä Ali ehti keskittyä jokaiseen erikseen ja oma vuorokin tuli aina uudelleen nopeammin kuin isossa ryhmässä. Minä ja Kata olimme iltapäivän ryhmässä ja Anni ja Nina tulivat kuvaamaan meitä.

Yksi parhaista matkan antimista oli oikean ampumiskohdan löytäminen. SM-kisoissa vetoni oli liian lyhyt ja sen lisäksi ammuin aivan liian aikaisin. Paras paikka on ampua hieman taulun jälkeen.

Tässä ampumiskohta on melko hyvä!

Tässä taas ammun liian aikaisin, vaikka valkoinen taulu on estämässä liian aikaista ampumista. Tarkoitus oli siis ampua vasta, kun värillinen taulu tulee näkyviin valkoisen takaa, mutta tässä hosun.

Keskiviikon jälkeen nokitin jokaisen nuoleni (lauantain qabaq-nuolta lukuunottamatta) vasta laukassa. Tässä video siitä kuinka nokitan ja ammun. Videolla en osu, mutta tekniikka on jo melko oikein. On hivenen turhauttavaa, että muuttaessa tekniikkaansa, vaikka muuttaisikin oikeaan suuntaan, osumatarkkuus kärsii aluksi! Mikään nuoli ei kuitenkaan mennyt kaukaa ohi. Kyse oli aina muutamasta sentistä! Taulut oli myös hieman normaalia pienempiä. Seliseli.

Reenin jälkeen aurinko alkoi laskea ja saimme taiteellisia otoksia! Minä ja Giv keskimmäisenä!

Torstain ohjelma oli sama kuin keskiviikon ja en itseasiassa ole aivan varma, josko osa äsköisistä kuvista olikin torstailta. Torstai-iltana meidät kutsuttiin myös juhliin. Kukaan meistä ei tainnut olla varautunut juhliin. Minä en ainakaan. Siisteimmät vaatteeni olivat ne joissa lensin ja lähes kaikki loput vaatteista oli tässä vaiheessa viikkoa jo hevostettu. Juhlat olivat meille melko lyhyet, en tiedä josko muu juhlaväki jatkoi myöhäänkin, mutta meillä oli perjantaina aikainen herätys. Lähdimme siis pian sen jälkeen kun olimme syöneet. Juhlaväen talo oli kovin hieno. Ilmeisesti Iranissa jos rakennuksessa on käytetty puuta, se tuodaan ylpeydellä esille hyvin sievästi. Suomessa puuta on niin paljon, että se tavataan rakennuksissa peittää.

Perjantaina suuntasimme perjantaibasaariin shoppailemaan. Tallilla vaatetuksen suhteen ei tarvinnut olla kovin tarkka, mutta kaupunkiin mentäessä paidan tuli olla niin pitkä, että se peitti pyllyn ja päässä piti olla huivi. Paikallisetkin naiset kulki pitkälti huivi vain puoleen väliin päälakea. Minä puin huivini korkeammalle, mutta huivini oli hivenen läpikuultava. Teheranissa tämä ei ilmeisesti ollut muihin kaupunkeihin nähden aivan yhtä tarkkaa ja turisteille oltiin vieläkin armeliaampia.

Kävimme seuraamassa myös laukkakilpailuja! Iranissa uhkapelaaminen on kiellettyä, mutta nopeimman hevosen puolesta vedonlyöminen ei ilmeisesti ole uhkapelaamista, sillä se oli sallittua. Emme kuitenkaan lyöneet vetoa. Lähtölistakin oli farsiksi arabialaisin kirjaimin. Ali toki olisi osannut kääntää sen meille, mutta koimme kuitenkin tarpeettomaksi arpoa sormella vedonlyöntikohdetta. Toisaalta jos olisimme voittaneet, olisin voinut ottaa Givin kotiin. Kuljetus Suomeenhan maksaisi vain 10 000 euroa. Eihän se ole summa eikä mikään, jos voittaa ensin pari miljoonaa. Ei tuolla tosin tainnut ihan miljoonat olla pelissä, mutta kymppitonnit kuitenkin.

Lauantai aamupäivällä menimme taas koko porukalla jousiammuntaradalle vuorille. Tekniikkani oli kehittynyt ja alkoi jo olla melko hyvä. Vielä siinä toki on hiottavaa. Se pitäisi saada automatiositua maasta niin, ettei sitä tarvitsisi hevosenkaan selästä kovasti miettiä. Osuin aina joko aivan keskelle tai pari senttiä ohi taulun. Kaikki tai ei mitään siis?


© Ali Ghoorcian

Lauantaina ammuimme myös samalla pätkällä jo kahta maalia. Aiemmin vain yhtä. Ensimmäinen oli ihan tavallinen maali ja jälkimmäinen piti ampua taaksepäin. Ammuin ensimmäisellä laukallani taaksepäin ammuttavan taulun superhienosti keskelle, enkä osunutkaan siihen enää sen jälkeen. Sen sijaan normaaliin tauluun tuli osumia aina silloin tällöin.

Lopuksi saimme kokeilla qabaq-tauluun ampumista. Kilpailutilanteessa tästä saa osuttuaan pisteitä sen mukaan, millaisesta asennosta itse ampui. Parhaimmat pisteet saa kumartumalla melko alas ja ampumalla ylöspäin. Kuten kuvastakin näkyy, nuoleni ei osunut. En myöskään kumartunut aivan niin alas kuin olisi ollut suositeltavaa. Tämä peltihäkkyrä ammutaan tylpällä kuminuolella jotta se ei alastullessaan lävistä ketään. Kuitenkin olin vähän huolissani siitä, että joko hukkaan nuolen tai osun sillä johonkuhun. Siksikin ammuin melko varovasti. Ei tuo nyt kuitenkaan ensimmäiseksi qabaq-kokeiluksi aivan onneton ole.

Iltapäivällä menimme vielä pienryhminä laukkailemaan parit pätkät. Nyt kaikki pelko oli tiessään, luotin Giviin täysin ja karautimme menemään. Giv on entinen laukkakilpailuvoittaja mutta on nyttemmin eläköitynyt. Nyt se pääsi verestämään vanhoja muistoja ja menemään lujaa. Lujempaa kuin jousiammuntaradalla!

Giv oli kuitenkin hyvin kiltti poika. Katariinan Boshan-ratsu lähti kuin tykinkuula ja oletin Givin lähtevän perään. Giv jäi kuitenkin paikalleen koska "et sä sanonut et saan mennä!". Giv tottelikin paremmin kuin uskoinkaan! Annoin siis hänelle luvan lähteä hitusen myöhässä ja jäimme Katasta jälkeen. Mukavaa oli kuitenkin!

Seuraavalla laukalla olin hereillä ja kehotin Giviä lähtemään Boshanin kanssa yhdessä! Viimeisistä laukoista jäi todella hyvä fiilis! Tasapaino-ongelmat olivat tiessään, luottamus hevoseen ja minuun itseeni oli löytynyt ja menimme lujaa! Ja se oli enemmän kivaa kuin pelottavaa! Alkuviikosta en vielä ollut varma olinko enemmän kauhuissani vai iloissani. On sekin kyllä kokemisen arvoinen tunne: pelottaa, mutta nautit siitä! Lauantaina minua ei pelottanut enää lainkaan!

Sunnuntai oli pitkä matkustuspäivä, tällä kertaa alkuperäisen suunnitelman mukaan ja Lontoon kautta. Maanantai oli kotona löhöilyä varten. Tiistaina kävin moikkaamassa Tulipoikaa ja kysyin, onko minua hauska nähdä pitkästä aikaa. Vastaus oli tällainen:

Tänään puolestani hyppäsin ratsastustunnilla esteitä Rauni-ponilla ja ne vaivalla kiinniopetetut polvet piti saada irti satulasta. On se kuulkaas hankalaa harrastaa montaa lajia!

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Jousiammuntaa pellolla

Aloitetaan hienolla syksyisellä kuvalla. Olen syksyihminen, mutta surullista syksystä tekee kesän loppuminen. Liian lyhyestä kesästä kielii ratsastajan vitivalkoinen, jo kaukaa ylivalottuva naama. Toisaalta olen aina pitänyt kalpeudestani. Rajansa kuitenkin kaikella.

Tuli pääsi jousiratsuksi peltoradalle. Aluksi otin Tulin suoraan laitumelta ennen varustamista käymään pellolla maasta käsin. (Tuli tuli minua vastaan laitumelta kun kutsuin!) Jousiammunnassa pellolla on kaksi ongelmaa: maalitaulut ovat kentällä olevaa patjaa kovaäänisempiä ja Tuli pukittelee kiitolaukassa, johon hän on taipuvaisempi pellolla kuin kentällä. Halusin näistä ongelmista edes toisen eliminoida, sillä se oli helppoa. Kävelimme maalitaulujen ohi pari kertaa, naputtelin ja tutkin niitä Tulin kulkiessa mukana. Tulia ei pahemmin kiinnostanut. Sitten otin Tulin ammuntauralle seisomaan vierelleni Miran pitelemänä, kun ammuin maasta muutaman nuolen tauluun. Tulia ei kiinnostanut vieläkään, ja hyvä niin. Pellolle päästyäni ammun ensimmäiset nuolet paikaltani ja Miran seistessä lähellä.

Radalta ei valitettavasti ole tämänparempia kuvia. Kameran putki on liian lyhyt, aurinko oli laskemassa ja tumma hevonen tummaa metsää vasten on näillä spekseillä vaikeaa kuvattavaa. Lämmittelimme siis vähäsen laukassa. Tuli laukkasi ensimmäisen lämmittelypätkän urhoollisesti kokonaan, mutta hyvin hitaasti. Myöhemmin neuvottelimme vähän siitä, meneekö ravi laukasta vai voitaisiinko laukata uudelleen ihan koko pätkä. Ampumista tässä ei pahemmin saanut treenattua, sillä pääfokus oli siinä, että Tulilla on kivaa, mutta ei liian kivaa, ja että laukataan, eikä pikaravi käy laukasta, vaikka mentäisiinkin laukkaa lujempaa.

En saanut laukkapätkää, jossa olisin voinut ampua molempiin maaleihin (maaleja oli siis radalla kaksi). Sillä joko ensimmäisen maalin aikana vielä neuvoteltiin askellajista tai en hennonnut ampua, sillä Tuli tuntui sittenkin vähän kyttäävän ensimmäistä maalia. Saimme kuitenkin muutaman muuten hyvän pätkän. Vauhti ei tosiaankaan ollut päätähuimaava, mutta itsekin juoksisin ennemmin kavereita kohti kuin kavereista poispäin. Tulin tammakaverit siis laiduntavat videolla näkyvien heinäpakettien takana.

Näin päin laukattiin sitten tasapainon vuoksi treenin loppupuolella, ja tässä oli Tulin mielestä enemmän järkeä. Vauhtia olisi tähän suuntaan ollut enemmänkin, jos olisin antanut mennä. En antanut, sillä haaveilin tällä kertaa pysyväni selässä. Mentiin siis reippahasti, muttei kiitolaukassa.

Tuli käyttäytyi nätisti ja ansaitsi paijaushetken.

Tähän tyytyväisen näköiseen ilmeeseen lopetimme!

Vein Tulin satula selässä kentälle, jotta sain taas satulan kannettua pellolta lähemmäs tallia kantamatta sitä itse. Olen velmu. Tulia ei haitannut, sillä kentällä on mukavaa piehtaroida.

Tuli pääsi takaisin laitumelle ja jatkoimme Miran kanssa jousitreenejä maasta. Turvallisuus ennen kaikkea ja kypärä päähän! No miksei niinkin, mutta oikeasti laitoin kypärän siksi, että SM-kisoissa moni naureskeli sitä, ettei koskaan laita kypärää maasta ampuessa ja selässä kuitenkin käyttää. Se vaikuttaa kuitenkin ampumiseen hieman. Minä päätin nyt kokeilla. Lisäksi kypärä oli hyvä apu viilenevän illan polttiaisia vastaan.

Selästä tultuani ja vietyäni varusteet pois, huomasin Katan laittaneen minulle varoitusviestin lähistöllä kulkevasta hirvestä. Onneksi se ei tullut meitä pellolla vastaan! Olisin ehkä voinut unohtaa haaveeni pysyä tällä kertaa selässä, toisaalta olisin ehkä saanut jousella pyydettyä hirvipaistia!

(Kuvista ja videosta kiitos Miralle!)

maanantai 19. syyskuuta 2016

Kiinni kirimistä ja maastoilua

Oih, olempa ollut laiska kirjoittamaan! Tässä kirjoittamattomassa välissä olen jumppaillut Tulin kanssa maasta ja selästä. Tuli pääsi tekemään temppurataa agilityradan tyyliin, vaikkakin juoksin itse mukana ja hypin esteet ja menin puomit ja pujottelut Tulin kanssa. Sainpahan jumpattua vähän itseänikin.

Onnistuneen treenin huomaa Tulin ryhdistyneestä asennosta. Laitumelta tulee usein haettua löllyvä pallo, mutta treenin jälkeen Tuli sentään yrittää vähän vetää mahaa sisään!

Viime perjantaina teimme Tulin kanssa ensimmäisen yhteisen maastoretken! Tämä maastoretki tehtiin koko lauman voimin. Tuli sai kulkea keskellä, jotta hänellä oli luotto siihen, että jos hirmumörkö iskee edestä tai takaa, on Tulilla aikaa paeta sillä aikaa kun edeltäjää syödään. Ilmeisesti suurin ongelma Tulin kanssa maastoilussa on kiire kotiin: Jos yksikään laumanjäsen hirnuu kotona, eikä Tuli enää näe tätä, tulee kiire! Nyt kuitenkin koko lauma oli mukana, joten tätä ongelmaa ei ollut, ainakaan poispäin mennessä. Kotimatkalla Tuli alkoi olla kiireisempi.

Retki huipentui merenrantaan, mahtavat maastoreitit! Tähän asti Tuli oli oikein nätisti. Rannassa hän uskaltautui tutkimaan vettä siinä missä tammaystävätkin, mutta kyllästyi tammojaan nopeammin vedessä loiskimiseen ja olisi halunnut jo lähteä kotiin. Tulissa oli vähän pitelemistä, mutta onneksi hän aina mukisematta kääntyi pyydettäessä takaisin nenä kohti merta eikä kotimatkaa, kunnes tytötkin olivat valmiita lähtemään kotiin päin.

Kotimatkalla Tuli päätti kerran singahtaa vauhdilla tammojen ohi suoraan kohti autotietä. Onneksi heppanen oli sen verran kuulolla, että sain hänet käännettyä edes laukkaamaan autotien suuntaisesti tien viertä eikä suoraan vauhdilla tien yli! Onneksi autoja ei liikkunut juuri silloin, kyydissä pysymisessä ei ollut ongelmia ja Tuli pysähtyi varsin nopeasti. Vähän ehti toki pulssi nousta!

Tämän jälkeen Tulin hermoja koeteltiin kun tammat kakkivat pyörätielle. Oli tultava alas ja potkittava kikkareet pois asfaltilta. Tällainen pysähtyminen ei ollut Tulin mieleen. Onneksi hän tyytyi vain steppailemaan edestakaisin kärsimättömänä. Sitten saavuimmekin jo lähemmäs kotipeltoja ja ojia! Kotoa poispäin mennessä Tuli nätisti käveli kaikkien ojien yli, mutta kun kotiinpäin mennessä vastaan tuli alaspäin hypättävä oja, jonka jälkeen aukesi idyllinen laukkapelto, Tuli päätti vetää riemuksi, hypätä, jatkaa laukalla ja päästellä parit pukit. Putosin! Taas! Näemmä otan nyt kiinni kaikki ne putoamiset, jotka olen vuoden ajan välttänyt. Pukkikin oli niin pieni, että melkein hävetti tulla sellaisesta alas, mutta onneksi Tuli pysähtyi viereeni, minuun ei sattunut (yhtään!) ja matka jatkui. Oikeasti, en ole ehkä ikinä tullut alas yhtä pehmeästi, tuntui aivan delfiiniltä joka vain sutjakkaasti pulahtaa veteen – tai tässä tapauksessa peltoon! Voisi kuitenkin olla ottamatta tätä lentelemistä tavaksi.

Saavuimme sille tutulle kotipellolle, jossa olemme Tulin kanssa ratsastelleet. Tässä kohtaa puhti loppui ja Tuli käveli vain hiiiitaaasti kaikkein perimmäisenä (ei välittänyt edes siitä, jos takaa hiipii monsteri eikä kukaan ole ruokalistalla ennen Tulia!). Pellolle on nyt rakennettu jousiammuntarata ja Kata ehdotti, että laukkaisimme sen pari kertaa rauhallisella, pukittomalla laukalla. No, nyt kun kotiin oli päästy, Tulilla ei ollut enää kiire mihinkään ja laukka ei noussut. Ei millään! Mutta hienot ravit saatiin.

Huomenna olen taas menossa leikittämään Tulia ja Mira on tulossa mukaan. Suuri suunnitelmani vie meidät pellolle jousiampumaan. Saa nähdä kuinka käy (ja saa nähdä milloin saan aikaiseksi siitä kirjoittaa)! Tuleeko pukkeja vai putoanko taas? Pelkääkö Tuli maalitauluja, jotka pitävät jo tutusta patjamaalista poikkeavaa ääntä? Maalitaulut ajattelin esitellä Tulille perusteellisesti, mutta pukkeihin en pysty vaikuttamaan!

(Maastokuvat © Kata, kenttäkuvat © Minä)

tiistai 6. syyskuuta 2016

Kahden päivän peltoseikkailu

Mainiota suomenhevosen päivää kaikille!

Kävin tässä välissä viikon reissulla Irlannissa, joten Tuli ja minä emme ole tavanneet hetkeen. Kyllä hän osoitti jotenkin etäisesti muistavansa sen punapään, joka hänen laitumensa lähistölle tuli pyörimään. Kävelin ensin kerran laitumen ohi tarkistamassa, että pelto ei ole liian märkä ratsastusta varten. Ei ollut. Kävelin takaisin viemään pellolle pari harjaa, suitset, kaulanarun ja jakkaran. Sitten kävelin hakemaan Tulia. Koko tämän edestakaisen marssimisen ajan Tuli tarkkaili minua ja käveli paristi aidan viertä rinnallakin. Vastaan portille hän ei kuitenkaan tullut.

Eilen kävimme siis Tulin kanssa pellolla kävelemässä ja ravailemassa ilman satulaa ja kaulanarun kanssa. Meillä oli suitsetkin varuilta, koska osasin arvata paksun suomenhevosen pään eksyvän välillä syömään. Kaulanarun kera sitä ei houkutella sieltä ylös aivan yhtä helposti kuin suitsien. Myös Tulin motivaatiopulasta johtuvaa suunnanvaihtoa ja siitä kiistelemistä varten laitoin suitset, sillä niillä ohjaa tarpeen vaatiessa kuitenkin tehokkaammin. En ole itse koskaan aiemmin mennyt kaulanarulla enkä ole itseasiassa varma onko Tulikaan mennyt. Mutta ajattelin, ettei se voi kovin vaikeata olla ja eihän se ollutkaan. Kunhan saadaan Tuli taas kulkemaan tottelevaisemmin toivottuun suuntaan ja saadaan liikenteen kannalta hiljainen päivä, voisi narua kokeilla kentällä ilman suitsiakin.

Tulilla ei ollut motivaation kanssa eilen mitään ongelmaa. Ehkä pikemminkin päin vastoin. Vähän hän oli kanssani eri mieltä kuljettavasta suunnasta, mutta ei siksi ettei häntä olisi huvittanut työskennellä, vaan siksi, että oli oikeasti eri mieltä siitä mihin mennään. Minä olisin mielelläni ratsastanut pellon laitumenpuoleisessa päässä lähellä Tulin tammoja, mutta Tulia kiinnosti kävellä ihan pellon päähän asti! Pidin ihan hyvänä merkkinä sitä, että hän oli minun kanssani valmis kävelemään tammoistaan niinkin kauas (kuvasta näkyy, että pelto jatkuu aika pitkään edessä, ja kuvakin on otettu vähän ennen pellon puoliväliä). Välillä Tuli jäi kaulalihakset pinkeinä tuijottamaan erinäisiin suuntiin, koska tutkimusmatka oli niin jännittävä, mutta hänellä oli silti niin kivaa että halusi mennä pellon päähän asti. Päätyyn päästyään ja siellä hetken tutkittuaan ei ollut pulmaa tulla takaisinpäin. Ihailtavaa Tulissa oli eilen myös se, että vaikka välillä jossain oli jotain jännää, hän otti itse aikaa tilanteen arvioimiseen eikä vain päättänyt poistua äkisti paikalta.

Tänään puolestaan otin Tulin hoitokatokseen satuloitavaksi. Hän sai lipittää suola- ja kivennäiskiviä harjauksen ja satuloinnin ajan. Olin kovin ylpeä Tulista jo tässä vaiheessa, sillä tarpeeksi lipitettyään hän jäi vain paikalleen seisomaan. Joskus hän on nimittäin bongannut myös läheisen ruohotupsun. Sitten talutin Tulin pellolle ja nousin kyytiin. Alkuun Tuli kulki ja kääntyi kuin ajatus, ainakin niin kauan kuin minulla oli jokin ajatus. Saatoin paristi haaveilla ihan omiani! Muutama pienempi kääntämispulma meille tuli, mutta ne meni nopeasti ohi. Yksi isompikin lapa edellä puskeminen tapahtui, mutta sillä päästiin raipan (en yleensä käytä Tulilla raippaa, mutta otin tänään varuiksi juuri tätä varten, on kuitenkin kivampi läiskäistä hellästi siihen missä ongelma on kuin yrittää repiä suusta ja potkia, kun perus istunta-avut eivät riitäkään) ja kevyen kettuilun avulla. Tuli tarjosi lapa edellä möyrimistä takaosakäännöksen tapaan. Käskin hänen sitten mennä siten ympäri niin monta kertaa, että se oli Tulinkin mielestä niin älytöntä, että hän oli kiitollinen minun pyytäessäni jotakin muuta suuntaa. Toimi!

Tänään menimme laukassakin, sillä pelto oli vielä eilistäkin kuivempi ja parempi pohjainen. Ja koska laitoin tänään satulan ja sain (helpommin) nostettua pyllyni ylös vauhtihuimaa varten. Annoin Tulille vähän ohjaa ja kysyin huvittaisiko häntä mennä vielä lujempaa. Huvitti kyllä. Menimme muutaman kerran laukkaa todella lujaa, ainakin Tulin mittakaavassa, ja ehkä muidenkin. Tulikin innostui, ei tainnut jätkä edes itse tietää pääsevänsä niin lujaa. Kentällähän hän ei tällaista vauhtia uskalla mennä, koska aita tulee vastaan! Nyt Tuli oli niin innoissaan, että sanottuani sanan "Nami", joka tarkoittaa naksutuskoulutuksellisesti sitä, että hän on tehnyt jotain oikein ja saa palkkion, Tuli sanoi vain takaisin että "ei nyt kun mä laukkaan!" Normaalisti nami-ilmoitus saa Tulin pysähtymään varsin ripeästi namia odottamaan. Nyt vauhdikas laukka kiinnosti paljon enemmän, ja hyvä niin!

Menimme monta hienoa vauhdikasta laukkapätkää. Yksi laukka päättyi harmillisesti, kun Tuli innostuksissaan unohti, ettei ratsastaja pysy kyydissä jos takapää alkaa loikkia omiaan. Tuli ei koskaan ole ilkeä, mutta pelästyessään voi pukittaa. Minulle hän tekee pelästyessään varsin armollisia poistumisia, mutta innostuminen onkin sitten eri juttu! Mutta ei voi pieni ponipoika muistaa kaikkea kun on niin kivaa! Pyllyltä tuli siis riemuloikka ja sen seurauksena mätkähdin kyljelleni maahan. Tuli jäi vähän hölmistyneenä katsomaan. Hän oli tosin niinkin ritarillinen, että katsoi minun pääsevän ylös eikä alkanut syömään vaikka vieressä oli oikein houkutteleva ruohotupsu. Nousin takaisin kyytiin ja menimme vielä yhden, hieman rauhallisemman laukkapätkän ja aloimme sen jälkeen lopetella. Kävelimme tuokion ja tulin alas (ja huomasin puhelimeni pudonneen jonnekin). Huijasin Tulia kantamaan itse satulansa lähemmäs tallia viemällä hänet pellolta kentälle, jossa päästin hänet irti ja annoin piehtaroida. Vein Tulin takaisin laitumelle ja lähdin etsimään pellolta kännykkääni. En tiedä putosiko se siinä yhteydessä kun putosin itsekin, vaiko jo aiemmin, mutta se löytyi siitä kohtaa peltoa, jota olin tasaisimman pohjan tähden pitänyt laukkasuoran kohtana. Onneksi en ollut ratsastanut puhelimen yli ja se oli ehjä! Tuli katseli laitumeltaan uteliaana, että mitä etsin. Hän yritti korvat kovasti hörössä nähdä mitä minä pusikosta oikein kaivelen, jäikö minulla kenties jalka matkanvarrelle kun putosin. Löydettyäni puhelimen huikkasin Tulille että "löysin ja ehjä on!" ja näytin puhelintani. Tuli sanoi "pörr" ja jatkoi laidunpuuhastelujaan. On se sitten fiksu kaveri!

Polveen taitaa tulla mustelma ja selkä ja niska ovat vähän jumissa. Ne voivat tosin olla jumissa siksikin, että tänään alkoi taas opiskelut ja oli syksyn ensimmäiset luennot. Liian paljon istumista tänään!

Huomennakin olen menossa katsomaan Tulia. Ajattelin palata taas kentälle tutkailemaan, josko motivaatio olisi parantunut. En vain tiedä tehdäkö maasta vai selästä. Tai ehkä sekä että.

maanantai 5. syyskuuta 2016

SM-kisat ja Tulin motivaatiopula

Tulin kanssa päätimme treenit varsin lupaavalta näyttävään maalitauluun. Joskin poikaparka kärsii motivaatiopuutteesta ja suurin osa näistä nuolista, kuten edellisenkin treenin nuolista, tuli ammuttua ravista. Tuli on ollut nyt kolmena viimeisimpänä kertana haluton työskentelemään. Puskenut päinvastaiseen suuntaan kun toivoisin ja laukkaa on joutunut tosissaan patistamaan. Kata epäili, että Tulia kyllästyttää kentällä pyöriminen. Olen menossa katsomaan Tulia taas alkuviikosta kolmena päivänä ja yritän keksiä hänelle vaihteeksi jotain mielekkäämpää. Näillä haluttomilla treenikerroilla Tuli on toiminut parhaiten olemattomalla ohjasotteella. Käytännössä niin, että ohjat ovat roikkuneet vain kaulalla. Epäilin syyksi liian kovaa kättä, mutta kuulin Tulin venkoilleen myös muille ratsastajille. Eikä hän ole ennen ohjasotteestani pahastunut, joten tuskinpa syy on minussa. Alkavalla viikolla ajattelin kuitenkin kokeilla vaihtelun vuoksi ratsastusta kaulanarulla. Laitan kyllä varuiksi vielä suitsetkin päähän. Myös pellolla haluttaisi käydä, mutta en tiedä onko se näiden sateiden jälkeen enää ratsastettavassa kunnossa. Nyt kuitenkin SM-kisoihin:

Kävin ennen SM-kisoja Mihain yksityistunnilla ja tähtäykseni parantui huimasti. Tarkoituksenani oli treenata heti maasta ammutun tunnin jälkeen juttuja selästä, mutta tuuli oli kova ja Tuli hermoheikko. Ei tullut ampumisesta mitään, kun poniini oli kauhuissaan kaikesta. Tämän jälkeen pääsin kahdesti oikeasti ampumaan Tulin kyydistä, mutta kummallakin kerralla Tulilla oli jo mainitsemaani motivaatiopulaa. Maasta osun jo melko hyvin, mutta selästä treenaaminen jäi tosi vähäiselle.

Perjantain treenit

Sain kisoihin ratsukseni issikkaruuna Giimirin. Toivoin keskinopeaa hevosta. Giimir oli jotakin hitaan ja keskinopean väliltä. Useimmiten hidas, mutta koska en lähtenyt kisoihin tavoittelemaan voittoa, minulle sopi vallan hyvin se, että minulla oli selässä aikaa ajatella ampumistani.

Giimir tuntui alkuun vähän tahmealta. Lämmittelimme kentällä ja Giimirillä oli samoja piirteitä kuin motivaatiopulaisella Tulilla. Meinasi iskeä epätoivo; jospa minä olen sittenkin vain kehno ratsastaja?! Tilannetta mutkisti myös vähäinen kokemus issikoista, millä ihmeellä ponilta saa töltin sijaan ravia? Onneksi tämä ratkesi! Giimir kuitenkin yhä pysähteli itsekseen eikä tahtonut liikkeelle. Vaihdoin hetkeksi toiseen poniin Pelleen, joka toimi kentällä kanssani paremmin. Sitten siirryimme raviradalle ratatreeniin, jossa jokainen sai testailla kisaratsuaan. Pelle ryösti kaveriheppansa perään radalle ja kipitti varsin lujaa. Kyydissä pysyin, mutta siinä korvienhuminassa en olisi kyllä saanut ammuttua tauluun päinkään. Vaihdoin siis takaisin Giimiriin, jätetään ne nopeat hevoset sitten myöhempiin kisakertoihin.

Giimir oli haluton menemään laukkakujaan, mutta aina kun sain sen sinne asti, se laukkasi varsin nätisti. Sain varmaan myös parhaat osumani perjantain harjoituslaukoilla. Olisi pitänyt jättää se osuminen kisasuorituksiin!

Poistuessamme radalta Giimir säikähti ruohikosta pilkottavaa mustaa sähkötolppa-asiaa ja veti varsin villin U-käännöksen. Olen itsekin yllättynyt, että pysyin kyydissä. Giimirin luottamus minuun ei muutenkaan ollut aivan korkeimmasta päästä, mutta se parani kyllä kisojen aikana! Tähtäykseni sen sijaan meni päivä päivältä huonommaksi.

Korealainen rata

Tämä rata oli suosikkini. Taulujen välissä oli riittävästi aikaa nokittamiselle ja ampumiselle ja osuinkin muutaman kerran. Saimme tosin jonkin verran aikamiinuksia, sillä menimme turhankin rauhallisesti.

Muutama nuoli meni kyllä myös kaukaa ohi, kuten kuva osoittaa. Lieneeköhän tämä yksi kisan aikana kadonneista nuolista?

Taisin kisata jousiammunnan sijaan ilmeratsastuksen SM-kisoissa. Onneksi paitakin on lajiin sopiva.

Tällä radalla sain pisteitä 5,18 ja olin sijalla 19/22. Olisihan sen toki voinut paremminkin vetää. Mutta pysyin kyydissä ja osuin, enkä ollut viimeinen: Tavoite saavutettu!

Suomalainen rata

Lauantain sää muuttui äkisti kovin hirveäksi. Tuuli oli kova jo aamupäivällä, mutta iltapäivällä alkoi kunnon myräkkä. Pohdittiin, voiko suomalaista rataa ratsastaa lainkaan, sillä tuuli riepotteli maalitauluja ja vettä tuli välillä saavista kaataen. Sääennuste lupasi sateen laantuvan ja suomalainen rata ratsastettiin lyhennettynä versiona: Yksi harjoituslaukka ja yksi kilpailulaukka. Tuuli oli edelleen raivoisa.

Suomalaiseen rataan kuului puolikas ravirataa, jonka matkalla sijaitsi kahdeksan maalia. Harjoituslaukassa Giimir-poni lähti urheasti matkaan, mutta säikähti jo ensimmäistä maalia, joka korealaisen radan vastaisesti makasi maassa ratsastusalueella. Tästä selvisimme kuitenkin vain hetken kyttäyksellä ja pääsimme jatkamaan laukassa. Suomalaisen radan varrella oli "putki" joka oli sama kuin korealaisella radalla käytetty laukkasuora. Tässä Giimir jopa jo hieman kiihdytti vauhtiaan, olihan kyse tutusta jutusta. Maalitaulut olivat kuitenkin eri tavalla ja Giimir hieman hätkähti sitäkin. Radan lopussa oli taas yksi taulu maassa ja maaliviivan liputtaja oli kamalin ikinä. Poni teki totaalisen stopin ennen sitä ja aikaa maaliviivan ylittämiseen kului ehkä enemmän kuin koko rataan. Toinen ratsastaja älysi onneksi tulla meitä Giimirin kaverihepalla Mumrikilla vastaan, joten pääsimme maaliviivan vihdoin ylitettyämme takaisin radan alkuun ja valmistautumaan kilpailulaukkaan.

Kilpailulaukka meni samoin kuin harjoituslaukka, paitsi että nyt poniparkaa ei huvittanut lähteä yksin tälle hurjalle radalle lainkaan. Jouduin käyttämään joustani raippana ja lopulta lähdimme parin pukin saattelemana liikkeelle. Ensimmäinen maalitaulu oli taas kamala. Korealaisen radan putkeen päästyämme Giimir taas vähän kiihdytti ja sain ammuttuakin yhden nuolen, tosin ohi. Sain ammuttua myös toiseksi viimeistä maalia, mutta sekin meni täpärästi ohi. Edessä oli taas viimeinen maali, joka makasi maassa. Ja se kamalan hurja maaliviiva! Vaikka olisinkin osunut tauluun, olisin varmasti jäänyt pistesaldossa nollille siltikin, sillä nyt vietimme maaliviivan edessä kuhnailuun aikaa vielä kauemmin kuin harjoituslaukassamme. Pääsimme sentään siitä yli. Mutta nollat tuli! Samoin tulu hyvin monelle muullekin, sillä Giimir ei ollut ainoa pelokas poniparka. Olisi ollut kiva kävellä rata kerran hepan kanssa läpi, jotta molemmat ehtisi näkemään sen. Suomalaiselta radalta meistä ei ole kuvia, sillä kamerat taisivat olla sateensuojassa.

Unkarilainen rata

Tämän radan minä munasin aivan täysin. Tässä suositusaika oli pidempi kuin korealaisessa, joten Giimirilläkin oli mahdollisuus aikabonuksiin aikamiinusten sijaan. Aikabonukset saadakseen radan aikana oli kuitenkin saatava ammuttua kolme nuolta. Ajattelin hyväksi taktiikaksi suhaista ensimmäisen ja viimeisen nuolen vain sinne päin, sillä niin kaukaa en osu tauluun kuitenkaan. Keskittyisin sitten keskimmäisen nuolen ampumiseen keskimmäiseen tauluun. Ja pöh! Jos päätät hutaista ekan nuolen, niin hutaiset kyllä sen seuraavankin! Huono taktiikka siis. Osuin kerran kahden pisteen sektorille ja sain vähän aikabonuksia, mutta se olikin ainoa osumani koko radalla. Opin sentään tästäkin jotain, uusi taktiikkani on jo hioutumassa! Kerroin majoituskaverilleni suoritukseni jälkeen taktiikkani huonoksi. Hänellä oli oma suoritus vielä tekemättä ja tämä menestyikin minua paremmin päätettyään keskittyä vain yhteen nuoleen per rata. Hän sai pisteitä osumista, mutta ei aikabonuksia. Pisteitä ne on aikabonuksettomatkin pisteet! Jatkossa kokeilen myös tätä. Positiivista oli kuitenkin, ettei minulla ollut juurikaan ongelmia nokittamisessa. Voisinkin ehkä tehdä jatkossa niin, että keskityn ensimmäiseen nuoleen ja ammun sitten keskityttyäni suhaisten kaksi viimeistä. Tällöin se suhaisu ei ehkä jäisi päälle siihen nuoleen, jonka osumiseen pyrkii? Tietysti vielä parempi olisi, jos osuisi jo hyvin hyvin kaukaa tauluun ja voisi ampua ne kaikki kolme lähtevää nuolta onnistuneesti tauluun. Yhdellä laukalla sain laukaistua neljä nuolta, mutta yksikään ei osunut. Kai sekin on kuitenkin saavutus, että saan 90 metrin matkalla ammuttua neljästi. Vielä kun osuisi myös! Jäin sijalle 20/22 pistein 2,77! Mutta pysyin kyydissä, osuin kerran, enkä ollut viimeinen!

SM-kisojen kokonaistuloksissa olin toiseksi viimeinen, tosin johtuen siitä, että yksi kilpailija jätti suomalaisen radan kokonaan ratsastamatta. Olen tosin aina ollut kilpailijana sellainen "vähän sinne päin" -ratsastaja. Vedän paljon paremmin ilman kisatilannetta. Suuntasin näihin kisoihin kuitenkin nimenomaan kokemuksen ja harjoituksen takia. On ehkä hassua mennä SM-kisoihin harjoittelemaan, mutta ensi vuonna olen viisaampi! Sikäli mikäli Tulin ylläpitoon otto onnistuu, muuten minulla ei ole treeniheppaa eikä siten oikein mieltä lähteä kisaamaankaan!

Hauskaa minulla kuitenkin oli, majotuin mukavien ihmisten kanssa ja yhteishenki oli mahtavaa! Kukaan ei myöskään nauranut minulle, vaikken ehkä ollut ihan SM-kisatasoa ja nuoliakin joutui hukkaan vain kaksi!

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Pahat mopopojat ja jousitreeni

Tältä näytti maalitaulu tämänpäiväisen jousitreenin jäljiltä. Osumisprosentti oli jälleen melko hyvä. Treenin loppua kohti aloin vähän hosua ja varmistella, että Tuli pysyi oikealla reitillä, joten muutama nuoli meni kokonaan ohi. Voisivathan nämäkin taasen olla tarkemmin lähempänä keskustaa, mutta toistaiseksi hyvä näinkin!

Turvakaverikseni ja kuvaajaksi tuli tällä kertaa ystäväni Noora. Lähtökohta päivän treenille hippasen muutenkin hysteerisen hevosen kanssa ei ehkä ollut paras mahdollinen: Suosin jousitreeniin rekattomia viikonloppuja, mutta viikonloput eivät estä mopopoikia käyttäytymästä idioottimaisesti – vaan oikeastaan päinvastoin. Tuli pelkää rekkoja, mutta mopot eivät haittaa. Ainakaan niin kauan kuin kuljettajat ovat oikeinpäin kyydissä. Tänään olin vasta hakemassa Tulia laitumelta, kun tieltä meni kolmisen mopopoikaa kovasti päristellen ja SEISTEN mopojensa päällä. Oli heillä sentään kädet tangossa. Paheksuimme yhdessä tätä idiotismia Tuli kovasti puhisten ja minä Tulia rauhoitellen. Ensin Tuli lähti säikähdyksissään karkuun ja kiskoi riimussaan, mutta rauhottui sentään paikalleen nopeasti. Kohti porttia Tuli ei kuitenkaan suostunut enää kävelemään, vaan jäi pää ylhäällä tuijottamaan ja puhisemaan. Lieneekö syynä sitten ollut todella syvä järkytys mopoista, tai portilla seissyt uusi ihminen, Noora, jota Tuli mahdollisesti syytti tästä mopopoikien käyttäytymisestä. Hevoset ovat siitä jänniä elukoita, että niiden pään ollessa ylhäällä niiden elimistöön syntyy adrenaliinia. Pään alhaalla pitäminen puolestaan rauhoittaa. Juttelin Tulille ensin rauhoittavasti ja yritin saada sitä tulemaan kohti porttia. Tuli vain tuijotti pää ylhäällä ja jännittyneenä. Tilanteesta päästiin pienen rapsuttelun ja maantasosta tarjoillun namin voimin. Namia ei tietystikään kannata antaa jokaisen pelästymisen yhteydessä. Hevonen ei opi leikkipelästymään namien toivossa, mutta voi yhdistää namit tilanteeseen, jossa kuuluisi jännittää – ei hyvä! Mutta silloin tällöin viimeisenä oljenkortena ne menevät. Kun pään sai taas alas, Tuli oli jälleen aivan rauhallinen, eikä edes hattu päässä portilla seissyt värikäs Noora pelottanut.

Laukkojen nostaminen oli tänään aluksi kovin vaikeaa. Nuoliviineni on miesten mallia ja sen tulisi pysyä lantiolla ja miehekkään mahani tulisi estää sitä nousemasta. Miehekkäässä mahassani on vain se pulma, ettei sitä ole. Sen sijaan viine nousee aina vyötärön kapeimpaan kohtaan asti ja alkaa sitten pomppia hevosen liikkeiden tahtiin. Laukka ei noussut, sillä ennen nostoa vaihtoehdot oli itseäni häiritsevä pomppiva nuoliviine tai pomppimaton viine, mutta Tulia häiritsevä ratsastajan kiemuramutka-asento. Viine menikin nyt korjaukseen ja tulee varmasti entistä ehompana minulle takaisin!

Lopulta, kun Tuli taas hoksasi mistä on kysymys ja missä laukka nostetaan, homma menikin oikein sujuvasti. Kyynärpääni on maasta harjoittelun tuloksena löytänyt takaisin oikealle korkeudelle, mutta vetopituus voisi olla vielä vähän pidempi. Hosun liikaa, en malta vetää loppuun asti!

Tulia alkoi loppua kohti jälleen ihmetyttämään, että miksi ihmeessä ammun uralta, kun eikös ole paljon helpompaa osua jos menee vähän lähemmäs! Laitoin viime kerrasta viisastuneena muutaman kujatolpan lisää, mutta jätin narun laittamatta ja tolpatkin ovat melkoisen kaukana urasta. Pitänee ehkä ensi kerralla vain suosiolla olla reippaampi ja laittaa kunnon kuja. Sitä vain aina kuvittelee, että ei sitä tänään tarvitse!

Lopuksi treenasin uuden ruoskani, Koston, kanssa. Siitä ei sääli vain tullut otettua yhtään kuvaa. Taisin tosin treenata väärin, sillä sain olkapääni kovin kipeiksi. Ruoska paukkui kyllä, mutta koska kyseessä ei kuitenkaan ole voimalaji, en usko että pauke vaatii olkapäiden uhraamista. Lisää treeniä vain – ehkä joskus vielä kuvienkin kanssa – siis!

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Peltovarmuus saavutettu!

Parin maastakäsittelykerran jälkeen Tuli tuntui olevan täysin valmis pellolla ratsastamiseen. Pyysin jälleen Miran turvakaveriksi ja kuvaajaksi ja toteutimme kokeiluni eilen. Tämähän kävi vähän turhankin helposti! Oikein mukavaa toki, ettei tarvinnut testailla rodeota pellolla, maistella ruohikkoa ja etsiä varustettua heppaa pitkin mantuja, mutta nyt tämä peltotouhuun opettaminen kävi niin helposti, etten oikeastaan koe saavuttaneeni mitään erikoista. Vieläpä kun en ole itse ollut kokemassa tai näkemässä Tulin aiempaa peltokäyttäytymistä, oli nyt vaikeaa uskoa, että siinä olisi mitään ongelmaa koskaan ollutkaan.

Normaalisti varustan Tulin aina tallin hoitokatoksessa, mutta tällä kertaa otin satulan ja suitset pellolle mukaan ja asetin ne jakkaran päälle odottamaan. Hain Tulin laitumelta. Herra ei tullut tippaakaan vastaan, mutta hän meinasi vähän hörähtää minulle, kunnes muisti juuri ennen kunnollista hörinä-ääntä, että on liian miehekäs ja laiska sellaiseen. Satulajakkarahärpäke oli aavistuksen jännittävä, mutta vain aavistuksen. Tuli halusi vain tarkistaa mikä se oli, puhalsi sitä kohti pari kertaa ja totesi sen sitten vaarattomaksi. Kävimme ensin riimun kera maasta käsin pellolla pienen kierroksen kävellen ja ravaten, jotta sain omalla käytökselläni osoitettua peltoa reunustavat pusikot tiikerittömiksi. Pellolla varustamiseen hoitokatoksen sijaan oli ihan käytännön syy. Varustaminenkin on maastakäsittelyä ja tutun, ratsastukseen liittyvän asian tekeminen pellolla valmisti herraa tulevaan koitokseen.

Menimme alkuun melko pitkään käynnissä. Tuli ei ollut alkujaankaan lainkaan jännittyneen oloinen, mutta halusin pitkillä alkukäynneillä varmistaa varmasti rennon hevosen. Suunnitelmani oli vain kävellä ja ravata, ja ottaa laukkaa vain jos Tuli itse tarjoaa sitä. Tuli oli kuitenkin niin rennosti, että päätin kokeilla onneani myös laukasta, vaikkei Tuli sitä itse ehdottanutkaan.

Pellolla laukkaaminenkin sujui mainiosti. Otin varmuuden vuoksi laukat aina kohti laidunta ja siellä odottavaa naisväkeä. Kuten ties monennenko kerran mainitsen, Tuli oli oikein rennosti, mutta kova vauhti poispäin heppaystävistä olisi voinut muuttua jännittäväksi kesken kaiken. Näin päin saimme kuitenkin laukat ihan hyvin nostettua molemmista suunnista, vaikka laukkasimmekin aina kohti laidunta.

Tulin tammat toimivat virallisina valvojina.

Kameran asetus oli vahingossa jäänyt automaatille ilman salamaa, joten kuvien laatu on hyvin vaihteleva. Vauhdikkaammissa kuvissa suljinnopeus ei ole pysynyt mukana, mutta joissain kuvissa on oikeinkin nätti valo, ihan vahingossakin. Tämä tosin on hivenen ylivalottunut, mutta jotenkin silti kovin taiteellinen!

Lopuksi tulimme lähemmäs kameraa poseeraamaan, mutta Tuli ei höristänyt korviaan kameralle edes minun näytettyäni mallia! Sen sijaan tämä päänravistelu kuvaa Tulin rennon nautiskelevaa fiilistä!

Tässä vielä video yhdestä laukkapätkästämme. Mira oli erinomainen multitaskaaja ja sai kuvattua videon ja otettua valokuvia yhtä aikaa! Älkää antako kameran suljinäänen häiritä, vaan ihailkaa Tulia, joka menee oikein hienosti! Ei jälkeäkään siitä pukkilaukasta, josta minua varoiteltiin!

Jos jokin miinus pitää eilisestä keksiä, niin minun ratsastukseni. Jostain syystä minun oli äärimmäisen vaikeaa pysyä kevyessä istunnassa ja tuntui, etten löytänyt taas vatsalihaksiani lainkaan. Paristi yllätin itseni myös "pumppaamasta" lisää vauhtia laukkaan, joka on vanha ja pinttynyt virheeni ratsastaessa hitaammilla hevosilla. Olen oppinut siitä jo hieman pois, mutta aika ajoin se näemmä vielä palaa. Sehän ei hyödytä yhtään mitään, että heilutan itseäni selässä laukan tahtiin. Onneksi huomasin tämän selässä itse ja pystyin vielä korjailemaan tilannetta. Pukeuduin taas tallille paremmin kuin esimerkiksi töihin (olin meikannutkin töihin vain siksi, että menin työpäivän jälkeen tallille), mutta halusin hienoja peltokuvia. Jätin korsetin hyvin löysälle, jotta sain hengitettyä ja käytettyä lihaksiani, mutta voipi olla, että korsetti löysänäkin vaikutti vähän etenkin syvempien vatsalihasten hallintaan.

Tänään alkoi myös syyskausi Kaisan tallilla (Ratsutila Cavalierilla, mutta voi mennä jokunen vuosi ennen kuin opin käyttämään tuota uutta nimeä). Oli pieni kulttuurishokki ratsastaa reippaalla suokilla, jonka kesämaha ei ole läheskään samaa kokoa kuin Tulin. Veeti kuitenkin vaatii jatkuvaa vatsalihasten käyttöä, siis todella, aivan kokoaikaista – ja olin iloisesti yllättynyt, etteivät vatsalihakseni olleetkaan surkastuneet kesän aikana, pitäisi vaan muistaa käyttää niitä!