Welcome to Sweden -kilpailu 18.-19.8.2018

Welcome to Sweden -kilpailu 18.-19.8.2018

Norrtälje, Ruotsi 

Tämän kilpailun bongasin IHAA:n kalenterista jo alkukeväästä. Kilpailu löysi tiensä sieltä myös omaan kalenteriini ja järjestin kesäsuunnitelmani hyvissä ajoin niin, että tänne minä lähden – ja olipa hyvä, että lähdin! Alkukeväästä ja vielä alkukesästäkin näytti siltä, että meitä olisi tulossa Suomesta sankka joukko, mutta lopulta matkaan lähti vain neljä suomalaista. Loput kilpailijoista olivat ruotsalaisia, vaikka kisa oli avoin myös muille kansalaisuuksille.

Ratsukseni valikoitui ihanaakin ihanampi Glöd-tamma, joka oli ratsuvaihtoehtonani heinäkuussakin, mutta jota en silloin valinnut. Myönnän, että jäin heinäkuun kisan jälkeen hieman jossittelemaan, että mitäpä jos olisin kuitenkin valinnut silloin Glödin, ja olin enemmän kuin onnellinen siitä, että sain toisen tilaisuuden. Glöd oli täydellinen kisaratsu. Se osasi ottaa lunkisti odottaessaan vuoroaan, mutta radalla se kulki reippaasti tai oikein reippaasti – riippuen mitä siltä pyysi! 

Korealainen rata

Lauantaina kilpailtiin korealainen rata. Molemmilla harjoituslaukoilla missasin front shotin, mutta osuin backshotiin ihan hyville pisteille. Sitten alkoivat kisalaukat. Glödin vauhti oli hieman epätasaista. Rataa mentiin pitkän matkaa suoraan ennen aikaportteja, ja Glöd lähti radan alusta hyvin liikkeelle, mutta hidasti porttien kohdalla. Kun sitä pyysi eteenpäin, se otti muutaman askeleen lujempaa ja hidasti sitten taas. Missä vika? Muuttuvan rytmin takia minun oli hankalaa ajoittaa ampumistani ja aloitinkin sitten kisan komeasti kahdella nollakierroksella – kylläpä harmitti! Pian ymmärsin, että vaihteleva vauhti johtui Glödin hevoskaveri Freyan sijainnista. Jos Glöd lähti radalle tietämättä missä Freya oli, hidasti se vauhtiaan Freyan kohdalla. Asia korjaantui kun pyysin Riikkaa, joka Freyalla ratsasti, tulemaan kanssani radan alkuun niin, että lähdimme aina Freyan luota. Glöd tiesi tällöin missä Freya oli ja vauhti pysyi tasaisena. Ampumiseni ei kuitenkaan parantunut juurikaan. 

Triple shotilla osuin molemmilla kierroksilla ensimmäiseen ja viimeiseen tauluun ja vain hyvin pienille pisteille. Onneksi sentään osuin kahteen tauluun, joten sain molemmilta kierroksilta pikkuisten osumapisteiden lisäksi vauhtibonukset. Sain pakan kasaan vasta serial shotia varten. Maltoin odottaa, että olin mennyt aavistuksen taulun ohi ja ammuin vasta sitten. Osuin kolmeen ensimmäiseen tauluun – sain jopa yhden tiikerin! Neljäs taulu meni ohi, mutta korjasin ja osuin vielä viidenteen tauluun! Jäin ilman viiden taulun taulubonusta (jos osuu kaikkiin viiteen, saa viisi lisäpistettä), mutta sentään sain bonuksen kolmesta peräkkäisestä taulusta ja vielä yhden osuman siihen lisäksi, jee! Viimeisellä kierroksella aloitin jälleen vahvasti osumalla kolmeen ensimmäiseen tauluun. Sitten muistin ampuneeni edellisellä kierroksella neljännen taulun ohi, ja menin typeränä ajattelemaan kesken radan, että "tämä meni äsken ohi", ja sehän meni taas ohi! Toisin kuin edellisellä kierroksella, nyt en tsempannut enää viimeiselle taululle vaan osuma jäi viimeiseltäkin taululta saamatta. 

Harmittaa vähän. Koko kesän olen ollut tuomittu hitaisiin kisaratsuihin ja nyt kerrankin, kun poni oli TÄYDELLINEN, olin itse aivan surkea. Analysoin suoritustani videoilta ja huomasin jousikäteni vispailevan milloin ylös, milloin alas ja milloin sivulle. Onko ihmekään, jos en osu? Treenasimme torstaina maasta käsin unkarilaista ja pitkän matkan back shotia ampuessani osuin pari kertaa todella kipeästi jänteellä kyynärpäähäni. Lopetin treenin, kun huomasin varovani kättäni ja sen aiheuttavan virheliikkeitä. Luulin unohtaneeni tämän kipuvirheilyn jo lauantaina, mutta ehkä sillä kuitenkin oli vielä osuutta asiaan? Käteni ei muutenkaan ole niin vakaa kuin sen pitäisi olla, mutta yleensä osun silti edes välttävästi. Ampumiseni oli myös melko hutaistua ja osaksi syytän siitä pinttyneen tapani lisäksi satulaa. Satula oli ponin omistajan itse tekemä "jousiammuntasatula" ja minulla kesti aikani oppia pitämään siitä. Oloni tuntui melko huteralta, sillä se ohjasi jalkani melko taakse, mutta yläkroppani melko eteen. Jos poni olisi tehnyt yhdenkin äkkijarrutuksen tai -käännöksen, olisin luultavasti laskeutunut naamalleni. En tuntenut oloani ampuessa kovin tasapainoiseksi. Samasta syystä jätin lauantaina puolalaisen radan kilpailematta. Puolalaisen radan sai kilpailla halutessaan eikä se vaikuttanut kokonaiskilpailun tulokseen. Halusin säästää kisaratsuni energiaa enkä halunnut kupsahtaa satulasta nurin vauhdikkaassa kaarteessa – kokeilin sitä jo Ranskassa. Surkeasta alusta ja pienistä osumapisteistä huolimatta tulokseni oli tältä korealaiselta ratatyypiltä tämän kesän paras. Vauhti on todella merkittävä asia, sillä hitaammilla hevosilla olen ampunut paremmin ja ollut silti hyvin samankaltaisissa pistelukemissa.

Pisteet: 45,220

Grading: HA1 

Sijoitus: 9/12

Unkarilainen rata 

Ennen Ruotsiin lähtöä olin Mihai Cozmein valmennuksessa. Lainasin valmennukseen Carla-ponia, sillä Tulin kanssa valmennus olisi ollut enemmän eloonjäämistaistoa kuin minkään oppimista. Carla oli vauhdikas noin 11-sekuntinen ratsu ja antoi sopivasti itseluottamusta nopealla ratsulla kisaamiseen. Heinäkuussahan valitsin Geiserin Glödin sijaan, sillä takaraivossa oli kuitenkin pieni pelko siitä, että minun käy kuten toukokuun postalissa enkä osu nopean ratsun kanssa mihinkään. Treeni Carlan kanssa antoi itseluottamusta paitsi nopealle hevoselle myös unkarilaiseen rataan. Mihain opit unkarilaista ajatellen olivat hyvin pitkälti samanlaisia kuin olen itsenäisestikin treenatessani pähkäillyt, joten opit oli helppo sisäistää ja sain tukea ja itseluottamusta omiin ajatuksiini ja jo luomiini strategioihin. Kuitenkin unkarilaista pääsee treenaamaan verrattain melko harvoin (vaikka Sunny-hepan kotiradalla on nykyään unkarilainen, sen ampumista rytmittää enemmän puut kuin ampujan oma suunnitelma, ja Tulin kotiradalla on nykyään unkarilainen, mutta sen ampumista rytmittää Tulin balettiliikkeet) ja tämänhetkinen strategiani toimii hyvin nimenomaan keskinopeilla hevosilla. Hitaampien kanssa tulisi vain ampua enemmän, mutta tällä hetkellä oikea ampumiskohta on minulle vielä melko tarkka – pystyn joko ampumaan muutaman nuolen hyvin tai monta osuen vain taulujen väleihin. Mihai laski valmennuksesta minulle arvioidun pistetuloksen ja sain 107,32 pistettä! Vieläpä yksi kierroksista oli sellainen, etten ampunut kolmea nuolta, joten aikapisteet jäivät saamatta. Jos olisin ampunut sillä kierroksella sen kolmannenkin nuolen, olisin saanut 116,42 pistettä! Vau! Odotin nyt unkarilaisen kisasuoritusta varovaisen innostuneena. 

Suomalaiset pärjäsivät kisassa tosi hyvin. Maria vei korealaisen radan voiton ja Riikka puolalaisen. Kyllähän unkarilaisen radan voitto pitäisi sitten sekin mennä suomalaiselle? Mieleeni hiipi pieni ajatus, että kyllähän sen pitäisi olla mahdollista. Voisinko minä voittaa unkarilaisen radan? Pidin kuitenkin mieleni kurissa ja päätin suhtautua unkarilaiseen rataan ilman tällaisia paineistavia odotuksia. On aika raskas ajatus lähteä kisaan tavoitteenaan voittaa se, joten otin tavoiteekseni pärjätä suunnilleen yhtä hyvin kuin valmennuksessa. Tiesin tämän realistiseksi tavoitteeksi, sillä olinhan jo kerran sen saavuttanut!

Unkarilaisella radalla moni nuoli löysi tiensä tauluihin. Näistä valitettavasti läheskään kaikki eivät olleet pistealueilla. Ammuin paljon taulujen kulmia ja alareunoja. Lisäksi ammuin kauimmaisen front shotin kahdesti ensimmäisen taulun yli suoraan viimeisen taulun takapuolelle – tämä on kyllä jo sellainen temppu, että siitä pitäisi kyllä saada ainakin 10 pistettä! Taktiikkani oli ampua jokaisella kierroksella 4-5 nuolta. Ensimmäisen ammuin vähän lähtöporttien jälkeen, sitten yhden jokaiseen tauluun sopivassa rytmissä ja lopuksi vielä yhden luckyshotin läheltä maaliportteja. Viimeisen nuolen jätin ampumatta niillä kierroksilla, joilla sain osuman kolmeen tauluun ja pyysin vain Glödiä menemään loppumatkan hieman lujempaa. 

Unkarilaisella radalla opin arvostamaan Glödin satulaa. Sain pidettyä itseni melko pystyssä ja unkarilaiseen tauluun oli siksi helppo tähdätä. Satulassa pääsi myös hyvin kääntymään front ja back shoteja ajatellen. Vähän ehkä sittenkin harmittaa, etten kisannut puolalaista rataa – satulaanhan piti vain tottua! 

Sopiva suhde osuma- ja aikapisteitä kerrytti pistesaldoni yli sadan pisteen! Saavutin siis tavoitteeni – ammuin suunnilleen samoin kuin valmennuksessa! Valmennuksessa tosin ammuin sen kriittiset 6 pistettä enemmän, että valmennuksen grading-taso olisi ollut HA4, mutta kisasuorituksen oli "vain" HA3. Valmennuksesta en saanut virallista grading-tasoa, sillä taulujen osumat oli taulupaperien puuttuessa vain Mihain arvioita. Sen sijaan kisan gradind on ihan oikea, ja minä todella sain yhden koko kesän tavoitteistani täytettyä – sain HA3-gradingin! Voittoa radalta ei tullut, mutta eipä tuo hopeakaan ole häpeä. Kultaa meni Glödin omistajalle, jota en kuulemma olisi muutenkaan saanut päihittää, sillä ei olisi reilua voittaa häntä hänen hevosellaan. Hopea oli siis oikein hyvä! 

Unkarilaisen TOP-3!

Muut suomalaiset seurasivat pistetilannetta IHAA:n nettijärjestelmästä ja heti viimeisen kierrokseni jälkeen sain tietää sijoittuneeni toiseksi. Samalla hetkellä tunsin pientä kutinaa vasemmassa korvassani ja huitaisin sitä. Sormieni väliin jäi ampiainen, joka ehti raapaista minua piikillään korvaan – kiitti hei! Universumi halusi sanoa, että vaikka nyt voitatkin hopeaa, älä anna sen nousta hattuun. 

Pisteet: 101,190

Grading: HA3

Sijoitus 2/12 

 

Voittoisa Suomi-tiimi!

Kokonaiskisassa taistelin itseni sijalle 6/12. Korealaisen huono sijoitus ja unkarilaisen hyvä sijoitus saivat minut ansaittuun puoliväliin. Kisa oli todella mukava kokemus, ruotsalaiset olivat jälleen oikein vieraanvaraisia. Kisa oli pieni, yhteishenki lämmin ja illanvietot äänekkäit. Erityistä kiitosta täytyy antaa ratajärjestelyistä. Nuolet kerättiin jokaisen kierroksen jälkeen putkitelineeseen, josta ne oli helppo ottaa itse. En joutunut suoritukseni aikana pyytämään mitään keneltäkään. Halutessani saatoin jutella jollekin tai heittää läppää taulun taakse osuneista nuolistani, mutta kaikki "perustarpeet" oli tyydytetty – huomasin tämän olevan aika suuri tekijä oman kisafiilikseni, hyväntuulisuuteni ja keskittymiseni kannalta. En joutunut stressaamaan siitä saanko nuolia lisää tai onko niitä vielä tarpeeksi tallella. 

Sunnuntai-illalla lähdimme vielä järjestävän perheen tyttären, Saijan ja ponien kanssa maastoon. Ratsukseni sain tämän 185-senttisen Chapplin-ponin. 

ESRAJA:n seuramestaruuskilpailut 29.7.2018

Tulosspoileri jo heti alkuun!

ESRAJA:n seuramestaruudet järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Kisa syntyi omasta aloitteestani ja sai heti kannatusta ESRAJA:n hallituksen taholla. Päävastuu järjestämisestä oli minulla itselläni, mutta onnekseni taustajoukoissa oli muitakin. Kilpailu oli mahdollista suorittaa heinäkuun ajan itsenäisesti ns. etäsuorituksena, tai suorituksen saattoi tulla tekemään viralliseen kisaviikonloppuun 28.-29.7. Hersby Stallgårdeniin. Itse tein paitsi olosuhteiden pakosta myös käytännön syistä suoritukseni kisaviikonloppuna. Minun kun olisi todennäköisesti pitänyt olla paikalla joka tapauksessa. Kilpailu oli järjestetty niin, että Hertsbyn hevosella kilpailevien tuli olla paikalla koko viikonloppu, vaikka omat suoritukset sijoittuivat samalle päivälle. Tämä mahdollisti sen, että saimme toimitsijoita kilpailua varten, mutta kilpailijat saisivat silti keskittyä rauhassa myös omaan suoritukseensa. Lauantaina juoksin siis itse toimitsijana. Hyvästä suunnitelmasta huolimatta toimitsijoita oli alimiehitys ja jouduin itse juoksemaan kirjurin ja nuolenkerääjän toimen välillä. Lauantain jälkeen oli todella sellainen olo, että urheilua oli harrastettu. Muutamat kyykyt tuli tehtyä rata-aitojen ali.

Korealainen rata

Oma kilpailuvuoroni oli sunnuntaina ja kilpailu alkoi korealaisella radalla. Kilpailtava rata oli korean 123, eli kahdella laukalla ammuttiin yhteen tauluun, seuraavat kaksi kahteen tauluun ja lopuksi kaksi kierrosta kolmeen tauluun. 

Kuva © Fanni Snellman

Minulla oli vaikeuksia päästä kilpailufiilikseen, sillä järjestäjän paineet eivät tahtoneet väistyä. Onneksi sain itselleni sunnuntaiksi aivan loistavan sijaisen, joka hoiti kunnialla kirjurin hommat ja muut järjestelyt, ja pyöritti kisaa onnistuneesti (kiitos Enni!). Parin kierroksen jälkeen uskalsin jo suunnata keskittymiseni kisaan, mutta havahduttuani siihen, etten ole suorittanut kahta ensimmäistä kierrosta kovin vahvasti, sain hirveän taulupaniikin. Aloin siis hosua ja räiskiä nuolia niin lyhyin ja kauhein vedoin, että en usko ampuneeni yhtä huonosti sitten vuoden 2016 SM-kisojen... Kolmas ja neljäs kierros, eli double shotit, menivät siis todella surkeasti. Sain vain yhden osuman ja yksi back shotiin ampumani nuoli kimposi pois, sillä ammuin sen liian lerpusti ja liian aikaisin (nuoli saapui taululle niin viistosti, ettei jaksanut lävistää taulua).

Kuva © Fanni Snellman

Viidennelle kierrokselle Romina-ratsuni ei olisi halunnut lähteä lainkaan. Kiersimme ratsastuskentän (jonka kulmasta rata lähtee) muutaman kerran ravissa, teimme parit äkilliset suunnanvaihdot juuri ennen radalle menoa ja lopulta lähdimme parin perkeleen saattamana radalle. Sopivasti sisuuntuessani unohdin taulupaniikkini ja sain osuman jokaiseen kolmeen tauluun. Viimeisellä kierroksella jouduin taas taistelemaan Rominan kanssa radalle menemisestä, mutta saatuani sen radalle se toimi moitteetta. Ensimmäinen nuoleni kuitenkin kimposi taulusta pois ja pieni taulupaniikki iski jälleen. Seuraavista tauluista sain yhden pisteen kummastakin. Voi jo arvata, että kokonaispisteet jäivät tällä suorituksella hyvin vähäisiksi. 

Pisteet: 23,14 (ei gradingia) 

Sijoitus: 6/23

Unkarilainen rata

Iltapäivällä vuorossa oli unkarilainen rata, josta olen alkanut pitää korealaista enemmän. Taulupaniikilta on helppo välttyä, sillä vaikka joku nuoli ei osuisikaan, voi aina yrittää uudelleen! Pääsin jo paremmin kisafiiliksiin, mutta jouduin jo toiselle harjoituslaukalle pyytämään itselleni TALUTTAJAN, jotta pääsimme Rominan kanssa radalle. Radalla Romina toimi tasaisen täydellisesti, mutta tyttöjä nyt vain joskus kiukuttaa, ja Romina oli tällä kertaa päättänyt, että radalle meno ei todellakaan huvita. Korealaisen suorituksellani sain sen sentään radalle parilla perkeleellä ja päättäväisyydellä, mutta nyt nekään eivät auttaneet. Kun sain apulaisen saattamaan meidät radan alkuun, laukka nousi joka kerta ja vauhti oli melko tasainen 14 sekuntia. 

Unkarilaista suoritin huomattavasti paremmalla fiiliksellä kuin korealaista. Sain kahdella kierroksella kolme nuolta tauluun! Laskeskelin päässäni pisteitä suorituksen aikana (tätä ei todellakaan saisi tehdä) ja tajusin olevani melko lähellä HA3-gradingia. Viimeisellä kierroksella taulupaniikki palasi. Ensimmäinen nuoli ei osunut – hätäännyin eikä seuraavakaan osunut. Pelkkä back shot ei nyt riittäisi, enkä saanut sitäkään tauluun! Viimeisestä kierroksestani tuli siis nollakierros – enpä ole niitäkään ampunut unkarilaisella radalla sitten viime kesän... Jäin yhdeksän pisteen päähän HA3-gradingista. Ne yhdeksän pistettä olisin hyvinkin voinut saada sillä viimeisellä kierroksella, jos olisin keskittynyt ampumiseen panikoimisen sijaan. Harmittaa! 

Pisteet: 48,03 (HA2) 

Sijoitus 4/23  

Kokonaiskisa

Korean 123 -rata tuntui olevan vaikea monelle. Vaikka en ole tyytyväinen tuloksiini (olisihan sitä nyt pitänyt yltää edes gradingeille!), sijoituin hyvin kuudenneksi. Pisteeni ja sijoitukseni unkarilaisella nosti minua vahvemmin kokonaiskisassa ja lopulta sijoituin viidenneksi! Täytyy sanoa, että huonon korealaisen jälkeen en osannut aavistaa tätä, vaikka toki kuskatessani laatikollista palkintoja (kiitos niiden hankkimisesta Annille!) Turusta Sipooseen, toivoin niistä edes jonkun palaavan kanssani Turkuun.

Toivottavasti seuramestaruuksista saadaan jokavuotinen perinne! Kisoja ei ole ilman järjestäjiä, ja järjestäjät usein kisaavat itsekin. Itse en ainakaan lähtisi järjestämään tällaista tapahtumaa, ellen saisi siitä itselleni sen, että saan itsekin kilpailla. Toisaalta järjestäjän ja kilpailijan asemassa oleminen on hankalaa. Onneksi olen tänä vuonna kiertänyt jo useammat kilpailut, joihin olen saanut vain saapua kilpailijana ilman järjestäjän paineita. Tässä huomasi hyvin sen, että järjestäjyys on hieman pois suorituksesta. Samalla ehkä kilpailijuus on hieman pois järjestäjyydestä. Pitäisi tehdä reiluja ratkaisuja ja päätöksiä. Aikatauluissa, lähtölistoissa, lähtöryhmissä, ongelmatilanteissa, kaikessa tulisi ajatella reiluutta ja tasavertaisuutta, mutta samalla on jatkuvasti kyseenalaistettava itseään. Olenhan päättänyt tämän nyt näin, koska se on kaikille reiluinta, enkä koska se hyödyttää minua itseäni? Itsensä jatkuva kyseenalaistaminen on rankkaa! Koen kuitenkin, että onnistuin tekemään aikataulut  ja lähtölistat kaikkien toiveita noudattaen. Päätin välillä myös omaa etuani vastaan, jos tilanne sen vaati (esimerkiksi en suostunut ottamaan pistettä korealaisella pois kimmonneesta nuolesta, vaikka ajanottaja uskoikin nähneensä mihin se osui). Yksi minusta riippumaton ongelmatilannekin tuli, kun FITA80-tauluja ei ollutkaan tallilla kolmea, vaan ainoastaan kaksi! Asetimme pienemmän taulun hieman lähemmäs rataa, jolloin pienempään tauluun ampuvat saivat tasoitusta taulun etäisyydellä. Toisaalta opin tästä sen, että jatkossa otan taulupaperit kotoa mukaan, vaikka niitä pitäisikin olla tallilla valmiina. 

Kaiken kaikkiaan kisan järjestäminen oli aikaa vievä ja rankka projekti, mutta toisaalta fiilis on positiivinen. Voin kyllä järjestää jotain toistekin. Suuremmaksi onnistumisekseni koen sen, että kisat menivät kunnialla läpi ja saivat positiivista palautetta, kuin sijoittumiseni viidenneksi. En lopulta ole täysin tyytyväinen tuloksiini (tai unkarilaiseen voisin olla, ellen olisi ampunut sitä typerää nollakierrosta) ja vaikka olen iloinen viidennestä sijasta, en koe saavuttaneeni sillä mitään kovin suurta. Suurempi saavutus oli järjestää nämä kilpailut.

Kils Träffen -kilpailu, Ruotsi 21.-22.7.2018

Pienessä Kilin kaupungissa sijaitsi kiva kotitalli, jonka yllättävänkin hulppeissa tiloissa järjestettiin Kils Träffen -kilpailu. Kilpailuun oli ruotsalaisten lisäksi kutsuttu kolme suomalaista, ja ruotsalaisistakin Ruotsin joukkuetta edusti kolme kilpailijaa. Tarkoituksena oli siis kilpailla Suomi vs. Ruotsi -maaottelu. 

Kansainvälisiin kilpailuihin tuntuu aina olevan tunkua. Suomalaiset ovat pääasiassa todella aktiivisia ja innokkaita lähtemään ulkomaan kisoihin, mutta jostain syystä tähän kisaan halukkaita osallistujia oli melko vähän. Niinpä itsekin päädyin lähtemään reissuun, vaikka aluksi ajattelin jalosti antavani kisapaikan jollekin, jolta kansainvälinen kisakokemus vielä puuttuu. Saimme kasaan kivan kolmen naisen porukan ja matkustimme yhdessä laivalla Tukholmaan ja ajoimme kohti Kiliä.

Saavuttuamme meille näytettiin majoituspaikkamme, hevoset ja saimme hetken hengähtää, nukkua päiväunet ja käydä syömässä keskustassa (joka koostui lähinnä yhdestä jopa niin leveästä kadusta, että kaksi autoa saattoi ajaa toisiaan vastaan ilman ongelmaa, sekä pienemmistä kaduista, jotka olivat poikkeuksetta "syrjäkatuja"). Illemmalla testasimme tulevia kisaratsujamme. Saimme valita kahdesta issikasta, Glöd-tammasta ja Geiser-ruunasta. Glöd oli jo parikymppinen vanha konkari ja Geiser vasta kuusivuotias. Kilpailun järjestäjä osoitti suurenmoista vieraanvaraisuutta antamalla meidän valita ratsumme ensin, ja hän kisaisi sitten sillä joka jää meiltä yli. Hevosiahan siis oli kaksi, meitä kolme, ja molemmille hevosille otettiin kaksi ratsastajaa. 

Geiser, minä ja unkarilainen rata

Testasin Geiser-ruunaa ja rakastuin siihen heti. Ruuna oli herkkä ja kuuliainen, eikä nuoresta iästään huolimatta pelännyt mitään. Testilaukoilla se meni 99 metriä noin 15 sekuntiin ja ajattelin sen olevan todella hyvä, sillä en joutunut pyytämään ruunaa lainkaan. Kisalaukoilla se varmasti menisi lujempaa, jos vähän hoputtaisin sitä. Pidin Geiseristä niin kovasti, etten halunnut edes testata Glöd-tammaa, joka meni hieman lujempaa, mutta joka kuulemma muuttuu kärsimättömäksi alussa. Minulle on melko tärkeää, että hevonen malttaa odottaa radalle menoa ja saan itse rauhoituttua ja keskityttyä ennen jokaista kisalaukkaa. Geiser vaikutti siltä, etten joudu tappelemaan sen kanssa. 

Unkarilainen rata

Lauantaina kilpailtiin unkarilainen rata. Ensimmäinen kisalaukkamme oli 16 sekuntia, mutta sen jälkeen vauhti yllättäen hyytyi ja hyytyi. Omistajakin sanoi, ettei Geiser ole koskaan mennyt yhtä hitaasti. Liekö sitten helle ja paarmat hänet uuvuttanut. Suuri osa kisalaukoista mentiin 17-18 sekuntiin, mikä on unkarilaiselle ihan sallittu vauhti, mutta nuolia pitäisi kyllä sitten saada tauluun enemmän kuin yksi tai kaksi. Olin luonut itselleni taktiikan ajatellen noin 15 sekuntista hevosta ja yhtäkkiä olinkin hieman hukassa. Yritin laukoillani vähän vuorotellen ampua joko mahdollisimman monta nuolta tai mahdollisimman hyvin. Kumpikaan ei oikein sujunut. Mahdollisimman monesta nuolesta ei ole mitään hyötyä, jos niistä mikään ei osu, ja hyvin ammutut kolmekaan (+ lucky shotit radan alussa ja lopussa) ei oikein riitä, jos vauhti on hidas. Hevosen hidas vauhti olisi vielä ollut totuteltavissa, mutta ongelmia tuotti piirre, johon ei useinkaan törmää muiden kuin issikoiden kanssa: laukka meinasi tipahtaa töltille aivan minä hetkenä hyvänsä! Välissä otimmekin yksittäisiä tölttiaskeleita, ja hevosen komentelu takaisin laukkaan vei hieman keskittymistä ampumiselta. Onneksi poni oli herkkä ja usein pieni kevyt pohje riitti nostamaan laukan uudelleen. Jouduin kuitenkin olemaan melko tarkkana ja keskittymään poniin todella paljon ampumista enemmän. Harmi! 

Taistelin itseni unkarilaisella kuitenkin sijalle 12/23 pistein 61,36. Grading-tasolla suoritukseni oli HA1 ja tunnustan, etten ole valtavan tyytyväinen. Kuitenkin olosuhteisiin nähden suoriuduin ihan hyvin. Ranskankin kisassa minulla oli hidas poni, jota jouduin hoputtamaan, mutta sen laukkaamisesta en joutunut olemaan huolissani. Tulokseni on melko samanmoinen nyt kuin silloin, vaikka jouduin keskittymään poniin nyt vielä enemmän kuin Ranskassa. 

Korealainen rata 

Korealainen rata kilpailtiin sunnuntaina. Olin ensimmäisessä ryhmässä ja toivoin ponini aamun viileydessä ja muutenkin lauantaita pilvisemmässä säässä keräävän vähän energiaa. Lisäksi pyysin Glödin ratsastajaa odottamaan meitä radan päässä, josko odottava tuttu kaveri saisi Geiseriinkin hieman vauhtia. Omistajan ohjeilla ratsastin ponin myös hieman lyhyemmäksi ja ennen rataa kokosin sen askelluksen hieman ompelukonemaiseksi tikitikiksi, josta se lähti laukkaan hyvällä energialla. Vieläkään se ei mennyt lujaa, mutta en joutunut olemaan huolissani laukan vaihtumisesta töltiksi (paitsi aivan radan lopussa, sillä poni tiesi tarkalleen missä 90 m rata loppui, mutta halusin alusta asti ratsastaa sitä 150 m radan porteille asti saadakseni sen sinne myös viimeisillä kierroksilla). Pysyimme ponin kanssa muutaman desimaalin heitoilla aikarajan molemmin puolin. Ammuin hienosti pelkkä nelosia, tai no pari kertaa myös ohi, mutta lähinnä nelosia. Olin todella tyytyväinen paitsi itseeni myös poniin. Triple shotit meiltä meni todella hyvin. Rata vaihdettiin viiden taulun multiple shotia varten, ja sitten huomattin, että triple shotilla taulujen etäisyys oli väärä! Double shotista oli epähuomiossa siirrytty triple shotiin vain laittamalla uusi taulu kahden taulun väliin, vaikka taulujen etäisyyttä tulisi myös muuttaa. Kisaryhmälleni tarjottiin mahdollisuutta uusia rata. Monella oli (sattuneesta syystä) ollut ongelmia nokittaa keskimmäiseen tauluun ja suoritukset olivat menneet huonommin, joten he ilomielin tarttuivat uusintamahdollisuuteen. Minä puolestani olin hitaalla ponillani saanut juuri itselleni sopivan ammuntarytmin, kun taulut olivat liian lähekkäin. En halunnut uusia omia ratojani, sillä vaikka teoriassa olisi mahdollista saada vieläkin paremmat pisteet, en alkanut leikkiä upporikasta ja rutiköyhää, vaan pidin ilomielin jo saamani pisteet. 

Ryhmän viiden muun ratsastaessa triple shotia uudelleen jouduin odottamaan ponini kanssa noin vartin. Olin nähnyt kovan vaivan ratsastaessani ponin hieman "tikitikiksi" ja saadakseni siihen hieman vauhtia. En voinut pitää samaa menoa yllä varttia, kun radalle ei ollut sillä välin mitään asiaa. Niinpä poni vähän uuvahti, ja luuli meidän jo lopettaneen. Multiple shot jatkui heti, kun muut olivat saaneet triple shotinsa uusittua. Tuntui samalta kuin olisi aloittanut kokonaan uuden suorituksen kylmiltään, ja niinhän se käytännössä olikin. Oma draivini oli jo täysin hukassa, poni ei enää kokenut suurta halua mennä radalle tai radalla, ja olin jo unohtanut miten niitä nelosia ammutaankaan. Kisaa ennen mennään aina harjoituslaukat, mutta nyt jouduin käytännössä aloittamaan uuden suorituksen täysin kylmiltään. Ensimmäisellä multiple shotilla osuin sentään kolmeen ensimmäiseen tauluun. Tämän jälkeen tajusin, että poni menee todella hiljaa ja yritin hieman patistella sitä sillä seurauksella, että sohlasin neljännen taulun. Viidennelle taululle oli jo täysi työ pitää ponia laukassa, sillä ponin mielestä rata loppui jo 40 metriä sitten. Ei siis tullut osumaa viidenteenkään tauluun. Tässä kohtaa viimeistään oma mielentilani romahti ja hyvä kisafiilis muttui turhautumiseksi, suruksi ja pettymykseksi. Viimeiselle kierrokselle lähdin jo vähän valmiiksi luovuttaneena. Yritin potkia poniin vauhtia, mutta oikeastaan en enää edes välittänyt kulkeeko se vai ei, olin joka tapauksessa jo menettänyt HA2-graden, jota olin lähtenyt tavoittelemaan. Osuin viimeisellä kierroksella vain kahteen tauluun, joista yllätyksekseni toinen oli viimeiseen tauluun, jonka luulin olevan meiltä täysin poissa pelistä, koska en ehtisi ampua sitä hyvin huolehtiessani laukasta. Tosin nytkin se osui vain tuurilla ja olen varma, että vetoni näytti hirveältä... 

Olin korealaisen jälkeen todella pettynyt. Toki virheet ovat inhimillisiä ja niitä sattuu, eikä virhe ollut varsinaisesti se, että taulut jäivät liian lähelle toisiaan, vaan virhe oli se, miten sen jälkeen toimittiin. Toki on ymmärrettävää, että kun virhe tapahtuu ja huomataan, on vaikea ajatella pikaisesti kaikille sopivin suunnitelma ja ensimmäisenä tulee mieleen vain, että annetaan kisaajille mahdollisuus uusia – ja se on oikein! Kuitenkin ehkäpä paras ratkaisu olisi ollut kilpailla multiple shot normaalisti triplen jälkeen (taulutkin oli jo ehditty siirtää multiplea varten!) ja uusijat olisivat sitten voineet lopuksi uusia triple shotinsa. Näin se, joka ei halua uusia, ei joutuisi odottamaan kohtuuttoman kauan. Tietysti tämä järjestely tuli itsellenikin mieleen vasta suorituksen jälkeen, enkä siis osannut ehdottaa sitä itsekään siinä tilanteessa. Uusintamahdollisuuden antaminen vääränlaisen kisaradan kilpailleille on ehdottomasti reilua, mutta ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun kaikki eivät haluakaan. Mitään ylimääräistä ongelmallista taukoahan ei olisi tullut, jos minäkin olisin halunnut uusia triple shotini. Nyt minua tavallaan rankaistiin (en sano, että kisajärjestäjä rankaisi, mutta jokin jousiammuntakarma) siitä, että osasin sopeutua poikkeavaan taulujen etäisyyteen ja suoriuduin siitä hyvin. Toinen mahdollinen reilu ratkaisu olisi ehkä ollut antaa minulle yksi harjoituslaukka vielä ennen multiple shotia niin, etten joutuisi aivan kylmiltään takaisin kisasuoritukseen, mutta tällainen ylimääräinen harjoituslaukka taitaa olla IHAA:n sääntöjen vastainen. 

Sain korealaiselta 44,86 pistettä ja sijoituin sijalle 12/23. Grade-taso oli tässäkin HA1. Tämä toki on tältä vuodelta paras korealaisen tulokseni, mutta erityisesti minua harmittaa se, että jos olisin voinut jatkaa multiple shotille samalla draivilla kuin aiemmat kierrokset, olisin hyvin todennäköisesti voinut saada HA2-graden, joka minulta vielä korealaiselta radalta puuttuu saadakseni virallisen tasoluokituksen. 

Kokonaiskilpailussa olin 13/23. Lienee turhaa sanoa, mutta sanon kuitenkin, että Ruotsi voitti. 

Pientä mittausvirhettä ja siitä aiheutunutta surua lukuunottamatta kisat olivat todella onnistuneet. Kukaan ei pudonnut ja kaikki meni muutenkin hyvin. Aikataulu sujui, ruokaa oli riittävästi tarjolla ja majoituskin oli erittäin hyvin järjestetty. Nukuimme asuntoautossa, joka oli sijoitettu katoksen alle varjoon ja viileni yöksi juuri sopivasti. Käytössämme oli asuntoautossa jopa oma suihku ja vessa! Kisajärjestäjät ja muukin porukka oli erittäin vieraanvaraista ja ystävällistä, ja vaikka ymmärränkin ruotsia melko hyvin, kenellekään ei ollut ongelmaa puhua kanssani myös englanniksi. Kisojen juonto vaihdettiin heti englanniksi, jos yksikään meistä suomalaisista oli katsomassa tai kilpailevassa ryhmässä, vaikka "varsågod och rid" sekä pisteet (eli numerot), olisivat olleet helposti ymmärrettävissä ruotsiksikin. Parhaimpina hetkinä kielitaidot yhdistyivät ja sönkötimme kaikki yhdessä ruotsia ja englantia sekaisin. 

Tehotreeniviikko – tai ainakin melkein

Tämän viikon oli tarkoitus olla tehotreeniviikko. Ajatus siitä syntyi oikeastaan ihan vahingossa, kun olin haalinut kalenteriini useita treenimahdollisuuksia ja päätin sitten tästä innostuneena varata treeniaikaa myös kaikkiin jäljelle jääneisiin päiviin. Suunnitelmani ei sitten aivan toteutunutkaan, mutta on tässä onneksi silti jonkin verran saatu treenattua. 

Treenit Sunnyn kanssa 

Maanantaina kävin treenaamassa Sunnyn kanssa. Treenasin korealaista angled tripleä ja perus-tripleä. Treeni sujui hyvin, nuolet menivät pääasiassa tauluun, vaikka taulun keskikohta olikin hukassa. Yritin keskittyä erityisesti siihen, että ampuisin vasta hieman taulun jälkeen enkä liian aikaisin, mikä minulla on tällä kaudella ollut suurena paheena. Osumat olivat parempia, kun maltoin odottaa. Tästä treenistä ei valitettavasti ole video- tai kuvamateriaalia.

Tiistaina kävin treenaamassa Tulipojan kanssa, ja Sunnyn kanssa treenit jatkuivat keskiviikkona. 

Laskin tässä treenissä myös pisteeni. Menin kolme kertaa korealaisen angled triplen ja kolme kertaa unkarilaisen. Korealaisen radan suoritus ei ole suoraan verrannollinen mihinkään IHAA:n korealaiseen rataan, mutta joko K23 tai K233 rataan verraten suoritukseni olisi jo pelkästään kolmella laukalla HA1-gradingin tasoa, ja normaalistihan laukkoja on suorituksessa kuusi, mutta taulujen määrä vaihtelee. Sain kolmelta laukalta 33 pistettä – vielä kolme laukkaa lisää ja suoritukseni olisi todennäköisesti HA2-tasoa. 

Unkarilaisen treenisuoritus on paremmin verrattavissa IHAA:n pistetaulukkoon, sillä unkarilainen laukataan kuusi kertaa ja taulu pysyy samassa kohtaa. Minä menin kolme laukkaa, joten kertomalla pisteeni kahdella pääsen keskimääräiseen kuuden laukan tulokseen. Tulos olisi HA1-tasoa. Toki se voisi olla korkeampi, jos olisin sattumalta niillä tekemättä jääneillä laukoillani tykittänyt nuolia tauluun enemmän kuin yhden joka kierroksella. Sunny meni rataa noin 14 sekuntiin ja olisin hyvin voinut ampua esimerkiksi viisi nuolta. Kuitenkaan rata ei ole aivan täydellinen unkarilainen, sillä ensimmäistä nuolta on mahdotonta saada tauluun (paitsi etäisyyden myös) puun takia, ja vaikka taulun takana onkin nuoliverkko, vetää takana oleva ryteikkö tehokkaasti nuolia puoleensa, eikä minulla ole juuri nyt varaa hukata ainoatakaan nuolta. Päätin siis ampua radalla vain kolmesti välttääkseni hukkuvat nuolet. Kisasuorituksissa olen saanut keskimäärin kaksi nuolta tauluun, nyt sain aina vain yhden...

Pisteidenlaskutreenin ajatuksena oli mitata tämänhetkistä tasoa. Samalla tuli todettua, että olen tähän asti ampunut kisoissa suunnilleen samaa tasoa kuin treeneissäkin. Olen siis melko hyvin saanut jännitykseni kasaan enkä ole kisoissa merkittävästi alisuoriutunut treeneihin nähden. Toki joskus on parempia ja joskus huonompia tuloksia kaikesta huolimatta. 

Tehotreeniviikkoni lepopäivä oli torstai, mutta silloinkin tein pyörälenkin toiselle puolen Turkua hakemaan ostamiani nokkeja ja kärkiä. Perjantaina oli tarkoitus lähteä Hertsbyhyn, mutta treeni jouduttiin perumaan. Lauantaina treenasin Tulin kanssa – en tosin ampunut sillä en saanut ketään apukädeksi. Ammuin sitten kuitenkin maasta. 

Sunnuntaina treeni Sunnyn kanssa jatkui. Paarmat saivat Sunnyn hieman hermostuneeksi ja vauhti oli keskiviikon treeniä riehakkaampi. Unkarilaisella tuli jo hieman kiire ampua hyviksi havaitsemistani kohdista ja hutaisu näkyi tuloksissa. Taulu ehkä napsui, mutta ei juurikaan pistelueelle. Toisaalta sentään viimeisellä kierroksellani sain kaksi nuolta ihan pistealueelle asti, "vau".

Kun ei tämän nyt aivan tältä pitäisi näyttää...

Kuvassa unkarilainen taulu kahden kierroksen jälkeen. Punaisella merkatut ovat auttamatta poissa pistealueelta, oranssit saattaisivat nippa nappa osua kahden pisteen alueelle, jos taulussa olisi unkarilaisen radan pistesektori FITA-paperin sijaan... Mutta ei se jossittelu paljoa lohduta... Lopuksi menin vielä kierroksen korealaista ja osuin jälleen kaikkiin, jopa ihan hyville pisteille.

Treenit Tulipojan kanssa

Tulin eli Pömmelin kanssa puuhailen edelleen, mutta kuva- ja videomateriaali on ollut täällä blogin puolella vähäistä. Minulla on harvemmin ketään mukana videoimassa ja kameran asentaminen kentänlaidalle on oma vaivansa, eikä useinkaan sen vaivan arvoista. 

Kesäkuun lopulla kävimme Tulin kanssa peltoradalla. Emme ole käyneet pellolla talven jälkeen. Mihai Cozmei piti meille tunnin, ja mukaan tuli tällä kertaa kaksi melko ripeää tammaa: Carla ja Netta. Ajattelin, että on hyväkin mennä pellolle heppaseurassa, sillä Tuli on usein rohkeampi porukassa. Tällä kertaa ongelma ei ollutkaan pelkopyllyilevässä ruunassa, vaan siinä että ripeät tammat sai Tulinkin vähän sekaisin. Radalla se toimi pääasiassa nätisti, mutta ampuessa se ampaisi aina lujempaa ja radan loppuessa se yritti ryöstää kotiin. Lopputulos olikin, etten saanut juuri ammuttua ja yksi laukoistamme päättyi pieneen pellolla suoritettuun rodeoonkin. Tuli teki yllättävän uukkarin oikealle rata-aidan loppuessa. Pysyin kyydissä vielä käännöksen verran, mutta meno jatkui suurina loikkina pitkin pitkää heinikkoa. Lopulta tajusin, että vaikka kuinka yritin saada jalkojani eteenpäin, ne vain vähitellen valuivat taaemmas ja taaemmas ja lopuksi lepatin Tulin selässä mahallani pitäen harjasta kiinni. Sitten mätkähdinkin alas. Harmillisesti tästä ei ole videota. Nousin takaisin kyytiin (etsittyäni irronneen jalustimen pellosta) ja treeni siirtyi muutaman ratayrityksen jälkeen kentälle, jossa Tuli jo käyttäytyikin oikein hyvin, pääsin ampumaankin ja osumiakin tuli.

Tämän viikon tiistaina sain Veran avukseni ja ammuin Tulin kanssa kentällä. Ammuin kentän sivulla kaksi nuolta – frontin ja siden, mutta en osunut frontiin silloin kertaakaan. Keskittymiseni oli liikaa Tulissa, kaarteessa, seuraavassa taulussa ja kiireessä. Kun lopuksi päätin ampua pelkän frontin, osuin. Pitäisi kyllä pystyä keskittymään yhteen tauluun kerrallaan ja silti ampua useampia... Mihain tunnilla onnistuin kyllä useammalla kierroksella ampumaan molemmat nuolet tauluun, vaikka pääni humisi putoamisen jäljiltä...

Lauantaina treenasin Tulin kanssa ratsastushuovalla. Se on vähän kuin menisi ilman satulaa, mutta jalustimilla. Jalustimille ei kuitenkaan voi laskea painoa kovin paljoa. Treeni oli hyvä vatsalihas- ja tasapainotreeni ja Tuli liikkui hienosti. Yritin virittää puhelimeni kuvaamaan meitä kentän aidan päältä, mutta lopputulos oli melko huono. 

Lauantaina ammuin vielä maasta ja pyrin kitkemään virheitäni. Etenkin tämän uuden jouseni kanssa (tai ehken vain huomannut samaa virhettä vanhan kanssa) jousikäteni on alkanut heilahtamaan päästön yhteydessä rankasti vasemmalle (tai osumista päätellen oikean kautta vasemmalle) ja se tietysti heittää nuolenikin mihin sattuu. Jos todella keskityn pitämään käteni paikallaan, saan ihan kelvollisia osumia kunhan vetokäden päästö on puhdas. Vetokäteni puolestaan edelleen hakeutuu etsimään seuraavaa nuolta ennen kuin edellinenkään on lähtenyt. Tuntuu mahdottomalta saada nämä molemmat kädet kuriin – se on joko tai! Hevosen selässä nämä virheet tietysti vain korostuvat. Molemmat kädet toteuttavat ongelmiaan ja veto on vielä lyhytkin... 

Ensi viikonloppuna olen kilpailemassa Ruotsissa ihanilla issikoilla. Haaveenani oli vielä maanantaina käydä Lohjalla issikkatallilla treenaamassa, mutta sekin treeni peruuntui helteen vuoksi. Suomi on kyllä hankala maa harrastaa – aina on joko liikaa mutaa, liian kova maa, liian märkä maa, liian kylmä tai LIIAN KUUMA. Argh.

GP-kilpailut Ranskassa

Euroopan GP-kilpailut Ranskassa 14.–16.6.2018

Kisakauden tärkeimmät kisat tulivat ja menivät. Kisamatkalla kärsittiin muutamat vastoinkäymiset kuten junalakko, muta, liukas satula ja nuoliviinestä katkennut tukikeppi, mutta hauskaakin sentään oli. 

Olen useampaan kertaan todennut nämä GP-kilpailut kisakauteni tärkeimmiksi kisoiksi, mutta oman rakkaan jouseni katkettua kaksi päivää ennen lähtöä minun tuli asennoitua tähän kisaan hieman uudelleen. Olin edelleen lähdössä edustamaan Suomea ja oma tulokseni vaikuttaisi siihen, kuinka Suomi tulisi maakohtaisessa rankingissa pärjäämään, mutta jousen vaihtaminen lennosta juuri ennen tärkeitä kilpailuita on jotakin, jota kenenkään ei tulisi joutua kokemaan. 

Rakkaan punaisen jouseni (jonka traagisesta kuolemasta kerroin ihmisille myös kisapaikalla, ja josta huomasin vahingossa käyttäväni pronominia "she") korvaajaksi mukaani kisaan lähti jo loppusyksystä ostamani Living Arrow -jousi, joka on kyllä todella hyvä jousi, mutta joka on jäänyt punaisen jouseni varjoon omaan käteeni sopimattoman kahvan takia. Täysin nollilta minun ei siis tarvinnut kisaan lähteä – olin sentään ampunut kyseisellä jousella joskus, mutta en voi sanoa treenanneeni sillä. 

Hevoset oli esivalittu ja saimme Miran kanssa ratsuksemme Passion-nimisen rauhallisen ponitamman. Siinä, ettei ole koskaan kasvanut kovin suureksi on hyvät ja huonot puolensa. Hyvä puoli on se, että voin ratsastaa poneilla, mutta huono puoli on täsmälleen sama! Jotta lyhytjalkainen poni pääsisi lujaa, sen tulisi vispata jalkojaan huomattavasti nopeammin kuin suuren hevosen. Ponimme oli jo treeneissä hitaanlainen, mutta muuten vaikutti pomminvarmalta. Se hyppäsi pieniä esteitä (joita puolalaisella radalla oli luvassa) ja laukkasi tasaisesti ja varmasti – mutta hitaasti. Uskoimme kuitenkin vakaasti, että pienellä patistamisella saisimme sen pysymään aikarajoissa, vaikka aikapisteistä joutuisimmekin luopumaan. Poni ei ollut varsinaisesti laiska. Sen laukka oli hyvää ja pyörivää  – se vaan ei lyhytjalkaisella ponilla vielä riitä!

Korealainen rata

Kisapaikka oli valtava – korealaiselle ja unkarilaiselle radalle oli omat peltonsa, ja lisäksi löytyi vielä harjoitusrata, ratsastuskenttä ja maastoesterata, jolle puolalainen rata rakennettiin. Kaikki 60 kilpailijaa pystyttiin hajauttamaan radoille siten, että torstaina ja perjantaina osa porukasta kilpaili unkarilaisella ja toinen osa korealaisella. Minulle osui torstaille korealainen rata. 

Korealainen rata oli Event-säännöistä tuttu K235, jossa siis oli ensin kaksi taulua, sitten kolme taulua ja lopuksi viisi taulua. Jokaista taulumäärää ammuttiin kahdesti, joten kisa koostui kuudesta laukasta. Rata myös piteni taulujen lisääntyessä ja aikaraja oli ensin 14 sekuntia, sitten 18 sekuntia ja lopuksi 23 sekuntia. Pienellä ponilla oli täysi työ pysyä näissä rajoissa, eikä ainoastaan siksi, että se oli jo lähtökohtaisesti hidas. 

Vaikka kilpailusää oli pääsääntöisesti hyvä, en voi silti sanoa säiden suosineen meitä. Nuolet saatiin ammuttua poutataivaan alla, mutta ennen kilpailuja ja öisin satoi rankasti. Korealainen rata oli pellolla, joka muuttui nopeasti mudaksi. Kisajärjestäjä yritti huomioida tämän ja rataa siirrettiin joidenkin ryhmien välissä metri suuntaan tai toiseen, mutta suoritusten loppuun mennessä rata oli silti aina mutainen. Oma ryhmäni starttasi suoraan toisen ryhmän perään, eikä rataa siirretty välissä. Rata oli siis meille alusta asti mutainen. Olin ryhmäni ensimmäinen ratsukko ja ensimmäiset kolme laukkaa Passion-poni pinkoi lyhyillä jaloillaan niin lujaa kuin pääsi ja risteili radan reunalta toiselle etsien aitojen vierestä kohtaa, jossa maa vielä pitäisi kavioiden alla – ja pysyimme aikarajoissa (ainakin melkein). Suorituksen loppuun mennessä reunatkin olivat jo kuluneet, pieni poni alkoi olla mudassa rämpimisestä todella loppu, ja hitaasta ajasta saattoi tulla miinusta yli viisikin pistettä. Tunsin, kuinka poni olisi kyllä mennyt lujempaa, mutta kannustuksestani huolimatta se ei vain enää päässyt. 

Jotta poniin sai vauhtia, tuli pitää oma energiataso todella korkealla. Toteutin tätä huutelemalla "jiihaa, wuhuu, hoppa hoppa" suoritusteni aikana ja pidin samalla yleisöä hyvin viihdytettynä. Ponille ei niinkään ollut väliä huusinko vai en, mutta mennäkseen lujaa se vaati korkeaa energiatasoa ja koin itse, että se oli helpoin ylläpitää huutamalla. Olisin kyllä huomattavasti mieluummin pysynyt hiljaa ja keskittynyt ampumiseen, mutta aina ei voi valita... Ensimmäinen laukkamme jäi aikarajan alle. Toinen meni sekunnilla yli, mutta sentään vain sekunnilla! Kolmannelle laukalle lähtiessäni sain lähtöportin liputtajalta lähtöluvan (hän sen aina minulle antoi), mutta nostaessani laukkaa radan alussa minulle huudettiinkin, etten saa vielä tulla. Pysäytin ponin ja tein ahtaan uukkarin juuri ennen aikaporttia. Kun sain lähtöluvan uudelleen, olin edelleen vähän hämmentynyt ja epävarma, ja se näkyi ampumisessani. Osuin kolmesta taulusta vain yhteen. Neljännelle laukalle pääsin lähtemään taas hieman päättäväisemmällä otteella, mutta tässä kohtaa muta voitti Passionin ja vaikka sain kaksi neljän pisteen arvoista osumaa, lähti hitaasta ajasta yli neljä pistettä miinusta. Sitten rata muuttui taas ja ammuttavana oli viisi taulua. Jostain syytä jouduin odottamaan todella kauan ennen kuin sain lähtöluvan. Tarkistin myöhemmin kypäräkamerani videosta, että odotin yli kolme minuuttia radan alussa nuoli valmiina jänteellä, mutta lähtölupaa ei kuulunut. Odotus tuntui todella pitkältä, sillä mitään selkeää syytä sille ei ollut. Tässä kohtaa petti myös oma korkea energiatasoni. Muta voitti Passionin ja odottelu voitti energiatasoni. Odotellessani ehdin jo löllääntymään niin, että kun lähtölupa vihdoin myönnettiin, suoritukseni oli löysä. Aikamiinusta tuli taas runsaasti, enkä edes osunut juuri mihinkään! Viimeiselle laukalle sain vielä hieman tsempattua, mutta aikamiinukset ja pari ohi ammuttua taulua jättivät senkin kierroksen pisteet vähiin. Täytyy kuitenkin sanoa, että olen todella onnellinen siitä että kisasin korealaisen torstaina. Torstain ja perjantain välisenä yönä satoi rankasti ja rata oli perjantaina vielä hirveämpi!

Unkarilainen rata

 

Unkarilainen rata kilpailtiin perjantaina harjoitusradalla, sillä varsinainen unkarilainen kisarata kärsi sekin suurista mutavahingoista. Harjoitusrataakin äyskäröitiin ennen kilpailun alkua, mutta tämän jälkeen käytössämme oli oikein hyväpohjainen rata – tosin hieman ahtaalla lähtö- ja lopetusmatkalla. Radalla tuli myös lähes poikkeuksetta oikea laukka, sillä rata alkoi kaarteesta. Onneksi minua ei ole koskaan pahemmin kiinnostanut ammunko vasemmasta vai oikeasta laukasta, vaikka vasen mielletään helpommaksi. Laukan johtava jalka on minun ongelmistani vähäisin.

Unkarilaisella radalla minun ei tarvinnut olla aikarajasta aivan yhtä huolissani kuin korealaisella. Toisaalta korealaisella radalla yliajasta saa vain miinusta, mutta jos unkarilaisella radalla ylittää ajan, menee koko kierros nollille osumista huolimatta. Aikaraja on onneksi hitaallekin hevoselle inhimillinen 20 sekuntia. Toki kaikista aikarajan alittavista sekunneista saa pisteitä, joita olisin mielelläni vastaanottanut. 

Ammuin oman tasoni mukaisesti. Sain pääsääntöisesti kaksi nuolta tauluihin, mutta kahdella laukalla sain tauluun jopa kolme nuolta. Toisaalta myös kahdella laukalla sain vain yhden nuolen tauluun, joten keskiarvoksi jäi kaksi nuolta taulussa jokaisella kierroksella. Samanmoisia tuloksia olen ampunut nyt muutenkin. Se mikä jäi nyt puuttumaan, oli ne aikapisteet.

IHAA:n uusi nettijärjestelmä on ihana! Sieltä näkee virallisten kisojen tulokset, omat pisteensä ja taulupisteensä, jolloin oman kehittymisensä seuraaminen on tehty todella helpoksi. Sain Puolassa mielestäni hitaalla Granda-tammalla 79 pistettä, ja ylsin HA2-gradeen. Nyt ammuin vain pisteen huonommin, mutta Passion-poni oli huomattavasti hitaampi, sillä kokonaispisteet jäivät vain 66 pisteeseen ja grade HA1-tasolle. Viime syksynä kisaamassani Puolan GP-kisan unkarilaisessa olen saanut 65 pistettä, mutta ampunut paljon huonommin! Niin sitä vaan on nopeudella merkitystä... 

Myös korealaisen taulupisteitä on kiinnostavaa verrata. Syksyllä Lagunan kanssa olen ampunut todella hyvin, mutta Lagunakin oli hitaanlainen ja kokonaispisteet ovatkin lähinnä taulupisteitä ja -bonuksia. Kuvittelin ampuneeni Grandan kanssa Puolassa huonosti, mutta ylsin silti HA1-gradeen. Nyt Passionin kanssa olen ampunut paremmin, mutta kokonaispisteet ovat silti huomattavasti huonommat. 

Tykkäsin Passion-ponista todella paljon, ja tuntuu todella pahalta sälyttää huono menestys sen lyhyiden jalkojen ja runsaan mudan syyksi. Toki olisin voinut itse tykittää unkarilaisella viisi nuolta tauluun (aikaa olisi ollut) ja korealaisella olisin voinut ampua pelkkiä vitosia. Aina voi jossitella. Mutta oikeastaan jossittelu on aika turhaa. Taitoni eivät vielä riitä siihen, että saisin unkarilaisella ensimmäiset ja viimeiset nuolet ammuttua tauluun todella kaukaa, eikä niitä korealaisen tiikereitäkään metsästetä vieraalla jousella ja vähäisellä korealaisen rutiinilla (kun on nyt tullut treenattua vain sitä unkarilaista). Ehkä, vaikka kuinka tykkäisi ratsustaan, pitäisi rohkeammin vaatia tai ainakin kysyä nopeampaa vaihtoehtoa... 

Puolalainen rata 

Puolalainen rata on aina suurta hauskuutta! Suomen joukkuetta ajatellen paineet menestymisestä oli olemassa, mutta koska puolalaiselta radalta ei saa gradingeja eikä sitä erilaisten ratojen takia pysty kovin pätevästi vertaamaan aiempiin suorituksiin, paineita ei juuri ole, ellei niitä itse itselleen luo. Normaalisti yritän aina parantaa omaa tulostani ja verrata kehittymistäni vanhoihin tuloksiin, mutta koska puolalaisella radalla ei voi tätä tehdä, olen yrittänyt päättää itselleni pari mukavaa tavoitetta aina ennen puolalaiselle radalle menoa. Tällä kertaa, koska puolalainenkin rata oli todella mutainen, tavoitteeni oli pysyä hengissä ja saada osuma ainakin yhteen 3D-eläimeen. Täytin tavoitteeni! Mutta täytyy kyllä ensi kerralle lisätä tavoitteisiin myös ponin kyydissä pysyminen...

Kuva © Katariina Cozmei

Puolalainen rata alkoi todella lupaavasti. Osuin hyvin, hyppäsin maastoesteen ja ponissa tuntui olevan mukavasti vauhtia. Rata siirtyi pellolta metsään, joka oli todella mutainen. Päätin eloonjäämistavoitetta noudattaakseni ottaa metsässä suosiolla ravia ja nostaa laukan taulujen kohdalla tai turvallisissa paikoissa. Poni oli varmajalkainen ja loiskutteli läpi mudan, mutta metsässä en juurikaan päässyt ampumaan. Metsästä päästyäni ammuin osuman 3D-hirveen. Sitten suuntasin kohti toista maastoestettä, joka sekin sujui ongelmitta. Esteen jälkeen unohdin sekunniksi mihin rata jatkui, ja se sekunti oli suurin virheeni koko kilpailun aikana. Poni tiesi, että vasemmalta pääsee kotiin. Meidän kuitenkin tulisi jatkaa oikealle. Poni alkoi viedä minua vasemmalle, ja kun sain taas yhteyden päänsisäiseen karttaani ja aloin ohjata ponia oikealle, oli jo hieman liian myöhäistä. Ajauduimme kohti tötteröin rajattua maastoestehautaa, ja poni totesi ettei varmasti aio mennä tötteröistä läpi – poni meni vasemmalle ja minä oikealle. Puolalainen rata loppui siihen. Pettymystäni niellen vastaanotin ponin toimitsijalta, joka oli napannut sen kiinni, ja talutin ponin pois radalta nuoliviineni läpsyessä typerästi reittäni vasten – toisaalta olin tyytyväinen, että pudotessani kuulunut rutina tuli nuoliviinen tukikepistä eikä kaikista niistä nuolista, joita vielä siinä vaiheessa kannoin mukanani. Tulipojan kanssa on tullut harjoiteltua tuota putoamista, joten pahiten loukkaantui minun nuoliviineni. Itselleni ei tullut edes mustelmaa, mutta henkinen kolaus oli aika kova. Rata oli sujunut niin hyvin!

Kotimatkalla henkiseen kolahdukseeni puhallettiin, kun sain IHAA:lta viestin, että uudistuneiden sääntöjen mukaan voin putoamisestani huolimatta saada pisteet radan ensimmäiseltä puoliskolta. En tarkalleen tiedä, missä kohtaa oli radan puoliväli, mutta sain kuin sainkin lopulta puolalaiselta radalta 20 pistettä! Aikaani ei voitu mitata, mutta jäipähän aikamiinukset saamatta! Toki tässä kohtaa jossittelu taas alkaa – montako pistettä olisin voinut saada JOS olisin päässyt radan loppuun asti? Täytyy kuitenkin olla onnellinen siitä, ettei putoamiseni jättänytkään suoritustani täysin nollille. Sitä paitsi, jos katsoo kilpailuiden tuloslistoja, näistä kolmesta radasta sijoituin puolalaisella parhaiten (K 55/60, U 49/60, ja P 45/60). 

Yleistä pohdintaa

Rakkaan jouseni katkeaminen surettaa minua edelleen. Living arrow -jousi alkoi kuitenkin kilpailuiden edetessä tuntua tutummalta ja tutummalta, enkä esimerkiksi kärsinyt juurikaan nokitusvaikeuksista (joita voisi olla odotettavissa, kun uusi jousi on täysin eri mittasuhteissa kuin vanha) ja osumiakin tuli melko samalla tavalla kuin ennen. Videoita ja kuvia katsellessani minun on kuitenkin tehnyt muutamaan kertaan mieli lyödä itseäni otsaan aivan järkyttävän näköisen tekniikan takia. 

Vetoni on ollut lähes poikkeuksetta aivan liian lyhyt. Vetokäteni kyynärpää jäi usein liian alas ja koko käsi laskee alas nappaamaan seuraavaa nuolta jo ennen kuin on päästänyt edellisestäkään irti. 

Tässä vetokäden kyynärpää on hyvässä linjassa, mutta tämä ei todellakaan ole tarpeeksi pitkä veto. Ei todellakaan. Silti tämä nuoli osui.

 

Tällä radalla ammuttiin vain yksi nuoli, eikä lisää ole viinessäkään. Silti käteni on laskeutunut valmiiksi ottamaan seuraavaa. Tämä nuoli ei osunut, eikä ihme.

Toivon todella, että osa näistä jättimäisistä tekniikkavirheistä johtuu epävarmuudesta uuden jousen kanssa. Punaisellakin jousellani vetoni on joskus lyhyt ja ruma, mutta ei sentään kai aivan näin ruma? Lisää harjoitusta sitten vaan... ja jotta kisakausi ei loppuisi tähän, lähden heinäkuussa Ruotsiin. Tarkoitus oli alunperin jättää heinäkuun Ruotsin kisa väliin ja antaa kansainvälinen kisakokemus jollekin, jolla ei sellaista vielä ole, mutta yhtäkkiä valtaosa kiinnostuneista katosivat ja minut valittiin joukkueeseen. No, Ruotsiin on onneksi lyhyt ja edullinen matka.

ESRAJA:n kesäleiri ja Postal Match

ESRAJA:n kesäleiriä vietettiin 9.–10.6.2018 Hertsby Stallgårdissa Sipoossa. Leiriratsukseni sain jo luottoystäväksi muodostuneen Rominan, jonka kanssa treenaaminen on aina ollut mukavaa. Nyt saisin leirin huipennukseksi kokeilla myös kisaonneani Rominan kanssa.

Saavuimme Miran kanssa Sipooseen jo perjantai-iltana ja autoimme kunnostamaan myrskysäissä kärsineen unkarilaisen taulun telineen. Lauantaina loputkin leiriläiset saapuivat paikalle ja aloitimme treenit maasta ampuen. Sitten siirryimme hevosten selkään treenaamaan unkarilaista rataa, joka oli edessä myös sunnuntain kisassa. Lauantain treenit menivät vaihtelevalla menestyksellä. Taulu napsui useinkin, mutta itse huomasin nuolten olevan aina pistealueen ulkopuolella. Vähän tarkemmalla keskittymisellä osumia alkoi tulla pistealueellekin. Treeneissä ammuin vain 3–4 nuolta jokaisella laukalla. Leikin ampuvani ensimmäisen nuolen lähtöportilta ja nokitin vasta sen jälkeen. Testailin kuinka aikaisin ensimmäinen nuoli tulee ampua, jotta ehtii nokittaa ja silti ampua front shotin myös lähempää. En ampunut pitkää matkaa oikeasti, sillä en halunnut hukata nuoliani ennen kisaa (ruohikko taulun edustalla oli melko pitkää). Tällä asenteella en ehkä koskaan tule oppimaankaan pitkä matkan osumaa? Treenin jälkeen minulla oli kuitenkin ihan hyvä olo tulevista kisoista. Poni toimi täydellisesti ja vauhti oli sopiva. Minun huolekseni jäisi vain osuminen. 

Sunnuntain kisa-aamu koitti. Ensimmäisen ryhmän ajan merkitsin pisteitä ja aikoja pistelomakkeille. Annoin pestini eteenpäin ja lähdin valmistautumaan kisaan. Laitoin jouseni valmiiksi jänteelle, testasin nokituksen sujuvuuden ja jätin tavarani tallin seinän reunustalle puomikasan päälle – paikkaan, jossa ne eivät vahingossakaan joutuisi tallotuiksi. Lähdin valmistelemaan ratsuani. Palattuani jouseni luo, huomasin ettei se ollutkaan enää jänteellä. Ehkä otin sen sittenkin pois jänteeltä? No, pitää vain laittaa se uudelleen. Tartuin jouseeni, joka olikin kahtena kappaleena. En kerennyt ajatella juuri mitään. Lähdin kappaleet kädessäni etsimään muita. Minulle tarjottiin lainajousia paitsi ESRAJA:n varastoista myös ihmisten omista jousista. Testasin 35-paunaista Kayaa, mutta sen jänne oli liian paksu nokeilleni. Tulisin sohlaamaan nokituksessa pahasti, jos lainaisin sitä. Mira tarjosi lainaksi Living Arrow -joustaan, jollainen minullakin on kotona, mutta jolla en ole juurikaan ampunut. Jänne oli sopivan ohut nokeilleni ja paunamäärä suunnilleen sama kuin omassa jousessani. Sitä, kuinka ampuminen sujuisi en ehtisi testata ennen kisaa.

Nousin Rominan selkään ja yritin tulla tutuiksi jousen kanssa. Se oli suurempi kuin omani, enkä tiennyt miten sijoittaisin sen selässä niin, ettei se haittaa minua tai hevosta silloin kun en ammu. Omani ripustan yleensä olkapäälle, mutta tämä yksilö ei siinä pysynyt. Olimme leiriporukan kanssa sopineet, että harjoituslaukkoja otetaan vain yksi, jotta hevoset jaksaisivat kaikki kisakierrokset. Harjoituslaukkani aika tuli ja ammuin ensimmäiset nuoleni. Ammuin kolme nuolta ja sain ne kaikki tauluun. Kuulin vitsailua siitä, että minun tulisi vaihtaa joustani useammin. Itsekin olin vähän yllättynyt. 

Ensimmäisellä kisakierroksella luotin jouseen vähän liikaa. Ei se aivan itsekseen niitä nuolia tauluun asti saanutkaan, vaan minunkin piti tehdä jotakin. Vain yksi nuoli osui. Sittemmin ryhdistäydyin ja ammuin keskimäärin kaksi nuolta tauluun joka kierroksella. Kerran jopa kolme! Toisin kuin lauantain treeneissä, nyt yritin ampua taulua myös kauempaa, mutta tuloksetta. Kokonaispisteeni ylsivät HA2-gradeen, jonka toivoinkin saavani. Ihan hyvin lainajousella! Kokonaispisteeni olivat 53,74 ja HA3-graden raja olisi 57 pistettä. Tämä on lähimpänä HA3-gradea kuin mihin olen vielä koskaan päässyt! Ehkä minun todella pitäisi rikkoa tai vaihtaa jousta lennosta useammin? Vähän kalliiksi tulisi...

Sijoitus leirikisassa: 3/16
Sijoitus kansainvälisesti: ??

Yöllä lähdetään Ranskaan... Ilman rakasta tuttua joustani. Saa nähdä mitä siitä tulee....