Tulipojan ja tytön tarina

Tarina siitä, miten kaikki alkoi...

Kesällä 2015 etsin itselleni hoitohevosta. Löysin Duplon, ihanan lusitanoruunan, joka toimi maasta kuin ajatus, mutta inhosi ratsastusta. Myöhemmin Duplon kotitallilta leikittäjää kaipasi myös Tulipoika, ja jonkin aikaa toimin molempien poikien hoitotätinä. 

Tämä ei nyt todellakaan ole edustavin kuva Duplosta (mutapaakku harjattiin kuvan ottamisen jälkeen), mutta ainoa, joka minulla on molemmista pojista!

Tulin kanssa puuhailtiin pitkään samoja juttuja mitä Duplonkin kanssa, eli pääosin maasta. Duplo lähti ylläpitoon aivan toiselle puolelle Suomea ja minulle jäi vain Tulipoika. Ensinhän se harmitti, ja edelleen on ikävä portille höristen vastaan juoksevaa Dups-Hupsia, mutta uhmakkaasti laitumen keskeltä katsova Tulipoikakin on kyllä melkoisen ihana. Kyllä hänkin usein tulee sen kolme askelta vastaan kunhan on varmistanut, että minä kävelin hänen vuokseen. Tuli tietää, että hän joutuu myöhemmin kävelemään minun vuokseni ja reiluuden nimissä antaa hakea itsensä laitumen perältä.

Alkaessani Tulin leikittäjäksi kävin ensimmäisellä kerralla vain vähän rapsuttelemassa häntä laitumella. Hämmentynyt Duplo hörisi ja pyöri vieressä ja ihmetteli, etten tullutkaan hakemaan häntä. Tulipoika katsoi minua varsin epäillen, ehkä ympärilläni kipittävän kaverin takia, tai koska olin hurjan pelottava!

25. lokakuuta osallistun ratsujousikurssille ja kävin ensimmäisen kerran Tulin selässä. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun ammuin jousella Tulin, tai ylipäätään minkään hevosen, selästä. Olemme kummatkin kehittyneet siitä hetkestä melko lailla! Tulin omistaja Kata toimi tässä turvakaverina hyvin lähellä; joko seisoi rinnalla tai talutti, sillä Tuli ei ollut aivan luotettava jouskarikamu. (Kuva © Katariina)

Samaisella kertaa sain kuulla Tulin taipumuksesta poistua säikähtäessään paikalta isolla pukkilaukalla ja on varmaa, että jos alan Tulin kanssa enemmänkin ratsastelemaan, tulen lentämään sieltä jonakin päivänä. Uskon kyllä tämän, aivan varmasti se tapahtuu jonakin päivänä, mutta vielä niin ei ole käynyt! Minun kanssani Tuli on pelästynyt kahdesti niin, että on lähtenyt vauhdikkaammin karkuun, mutta kummallakin kerralla hän on ollut minulle ritarillinen ja antanut minunkin paeta vaaraa hänen selässään. Tuli tosiaan pelkää enimmäkseen isoja autoja, mutta pusikot, sähkölangat ja maastopolutkin ovat toisinaan kovin kamalia!

En ole pudonnut Tulin selästä, mutta aivan mutkaton matkamme ei ole ollut. 28. joulukuuta ratsastin Tulin kanssa ensimmäistä kertaa yksin. Ratsastin tarhan pellolla, sillä siellä pohja oli jäätynyttä ratsastuskenttää parempi. Pellolta oli kuitenkin kulku tarhan metsään, jonne Tuli kyllästyttyään kiikutti minut selässään – alkoihan jo olla ruoka-aika ja ruoka tulee metsään! Jäin puuhun jumiin ja jouduin tulemaan selästä alas. Tämän jälkeen meni hyvin kauan, että sain Tulin suostuteltua takaisin pellolle, edes vain hetkeksi. Tulipoika ei poloinen arvannut, että minä olin se ruoanjakaja, ja niin kauan kuin olen suostuttelemassa häntä takaisin pellolle, ei ruokaakaan ole tulossa.

Pääsimme lopulta  yhteisymmäryykseen ja Tuli sai ruokansa. Hän ei ottanut minulta vastaan neuvoja mukavammasta ruokailuasennosta. Tämä oli kuulemma ihan hyvä.

Kuukautta myöhemmin, 28. helmikuuta Kata piti meille tunnin. Tämä auttoi meitä hurjasti eteenpäin. Opin erottamaan Tulin oikkuilut ja omat mokani toisistaan. Toisin sanoen sain siis lisää itsevarmuutta. Kuvassa on ihan ensimmäiset laukkamme. Aiemmin olin vain kävellyt ja ravaillut Tulin kanssa. Kuulemma laukka on hänelle myös hieman vaikeaa, joten emme tälläkään kertaa laukanneet kovin paljoa. (Kuva © Katariina)

Talvi ja kevät jatkui rennoissa tunnelmissa niin maasta kuin selästäkin. Molemminpuolista luottamusta on varmasti kehittänyt etenkin positiivisella vahvisteella opetettu palloleikki, joka on Tulin mielestä niin kivaa, ettei hän aina ehdi ottaa namiakaan vaikka tarjottaisiin. Hän haluaa vielä näyttää pari osaamaansa juttua, ja ottaa namin vasta sitten!

Ratsujousiammunnan kautta ratkaisevia hetkiä oli 8. toukokuuta ollut kurssi. Toinen ratsujousikurssi, jolle osallistuin Tulin kanssa.

Tällä kertaa ammuin Tulin selästä käynnissä ja ravissa, ja kuten kuvasta näkyy, turvakaveri ei kulkenut vierelläni. Kata, Tulin omistaja, oli kovin ylpeä jo siitä, että Tulilta pystyi ampumaan ravista ilman paniikkipyllykohtausta, tai oikeastaan ihan ilman pienintäkään säpsähdystä. Kurssin myötä sain myös "siunauksen" ampua Tulin selästä itseksenikin. Kaveri toki oli tarpeen, jos ei aivan ambulanssia soittamaan, niin ainakin keräämään nuolia. (Kuva © Kata).

17. toukokuuta ammuin sitten Tulilta itsekseni, turvakaverinani oli Mira. Tarkoitushan oli ampua Tulilta vain käynnissä ja ravissa. Olihan minulle kerrottu, että laukassa se ei tule onnistumaan. Tulin kanssa ei kuulemma voi laukata ilman ohjastuntumaa, sillä silloin alkaa hepalla pylly nousta. En pelkää putoamista, mutta en halua aivan tieten tahtoen sitä aiheuttaakaan. Niinpä, kun Tuli itse nosti laukan nokitettuani nuolen, pyysin Tulin heti takaisin raviin, enkä ampunut sillä kierroksella. Olin kuitenkin ylpeä Tulista. Se, että hän nosti laukan pyytämättä tilanteessa, jossa periaatteessa kuuluisi laukata, oli suuri edistysaskel hevoselta, joka on aiemmin pelännyt ampumista, jolle laukka on vaikeaa ja jolta edelliset laukasta ampumista yrittäneet ovat pudonneet. (Kuvat © Mira)

Ennen seuraavaa ampumiskertaa pidin Tulin kanssa jousitreenin ilman jousta. Tarkoituksenani oli varmistaa sekä Tulille että itselleni, että ohjastuntumatta laukkaaminen on ihan mahdollista. Laukkailin kentällä pitäen ohjia kädessä, mutta hyvin löysällä. Samalla tein vasemmalla kädellä suuria liikkeitä varmistaakseni, että huitovat kädetkin ovat Tulille ok. Hienosta laukkapätkästä Tuli sai tietysti namin, ja hepasta alkoi löytyä virtaakin. Innoissani unohdin kertoa Tulille yhdestä saapuvasta autosta (joita Tuli pelkää), ja sain esimerkin Tulin pelästymiskäyttäytymisestä. Hän lähti vain erittäin ripeästi eteenpäin ja pieni pukkikin sieltä tuli, mutta vain niin pieni, että pysyin mainiosti kyydissä ja ehdin kerätä ohjat. Tämän jälkeen hengähdimme hetken ja jatkoimme treenausta. 

 29. toukokuuta sitten mursimme myytin, jonka mukaan Tulin kyydistä ei voi ampua laukassa. Tälläkin kertaa aloitimme käynnistä ja ravista. Sitten laukassa niin, että huidoin jousella ja kädellä omiani ampumatta, ja lopulta ampuen. Tuli oli mitä urhein! Ei häntä pelottanut lainkaan. Meillä oli käytössä satulaan kiinnitettävä "kauhukahva", eli hihna johon sain ohjat kiinni. Se ei häiritse Tulia tai minua millään lailla, mutta jos Tuli sattuu pelästymään jotain, ohjat eivät ainakaan joudu hänen jalkoihinsa enkä minä joudu etsimään niitä kovin kaukaa. Käytämme turvahihnaa edelleen, mutta tarvetta sille ei kyllä ole ollut, sillä läheltä-piti-tilanteita ei ole tullut. Toivottavasti ei tulekaan! Koputtakaamme puuta!

Nyttemmin olen ampunut Tulilta laukasta jo useasti. Se fiilis, mikä ratsastusjousiammunnasta tulee, on edelleen aina ihmeellinen, vaikka se, että Tulilta voi ampua laukassa alkaa aiheena jo pikkuhiljaa vanheta. Kuitenkin olen edelleen ainut, joka siinä on onnistunut. Minun jälkeeni ei tosin ole ollut yrittäjiäkään. Omistaja Kata uskoo, että olen ainut, joka tähän pystyy. Itse en usko tehneeni mitään enemmän enkä vähemmän oikein tai väärin kuin kukaan muukaan. En ehkä silti laittaisi ketä tahansa Tulin selkään tätä yrittämään, mutta jos minä pystyn, miksei joku muukin? Uskoisin, että tässä tärkeintä on ollut hevosen ehdoilla meneminen. Me yritimme laukasta vasta, kun Tuli ilmoitti olevansa siihen valmis. Mutta onko hän siihen valmis vain minun kanssani, vai olisiko aika jo kypsä muillekin yrittäjille?

Seuraavia goaleja meille olisikin Tulin maastovarmistaminen. Tuli ei ole maasto- tai peltovarma ratsu. Tähän opettaminen vaan on huomattavasti ikävämpää kuin jousiammuntaan. Osaan pudota rentona loukkaamatta itseäni, mutta jos hevonen pääsee karkuun ja juoksee tiehensä, en voi varmistaa sen hyvinvointia ja turvallisuutta. Pitäisi harjoitella aidatussa maastossa, mutta sellaista ei taida olla. Laitumella toki olemme ratsastaneet, mutta se on eri asia. Ehkä tämä maastovarmistaminen saa kuitenkin odottaa. 

Tuli on tosiaan tällä hetkellä hoitohevoseni, mutta haaveenani on saada hänet ylläpitoon omistajan muuttaessa ainakin joksikin aikaa muualle. Mikään ei ole vielä varmaa, ainakaan muu kuin se, että olisi kurjaa jos Tulikin lähtisi toiselle puolelle Suomea. Me olemme kuitenkin melkoisen hyvä kaksikko! Otan mieluusti vastaan taloudellista avustusta tai mukavan, osa-aikaisen työpaikan, joka sopii opiskelun ja hevostelun rinnalle. 

Perustin tämän blogin, koska Facebookini alkoi täyttyä Tuli-spämmistä. Tästä lähin spämmään tänne. En odota suurta lukijaryntäystä, sillä jos ihmisiä ei kiinnosta spämmini Facebookissa, tuskin se kiinnostaa täälläkään. Näin porukalla on kuitenkin vaihtoehto. En tunge Tuli-spämmiä väkisin naamalle, vaan sitä voi täältä itse halutessaan käydä lukemassa. Kirjoitan tänne Tulista ja jousiammunnasta, yhdessä ja erikseen.