No ei mennyt kuten harjoittelin, mutta onkos se sitten hyvä vai huono?
Veetin kanssa pitää aina muistaa tietoisesti suoristaa – aina ja koko ajan. Herra Hevoinen haluaisi aina asettua oikealle. Pitikin sitten mennä tällainen asia unohtamaan!
Sain pidettyä kisajännityksen hyvin pitkään poissa keskittymällä muiden kilpailijoiden valokuvaamiseen. Lämmittelyissä keskityin erityisesti pysähdyksiin ja hitaampaan askellajiin siirtymisiin, sillä Veetillä saattaa jarrut joskus vähän hukkua. Ja kyllähän ne siellä lämmitellessä sujui. Saatiin hyviä pysähdyksiä ihan ravistakin! Sitten kuitenkin hetkeä ennen kisasuoritusta jalkani ilmoittivat, että eivät aio toimia lainkaan. Tai oikeastaan ne eivät edes ilmoittaneet mitään. Ne vain lakkasivat toimimasta. Ne siis puutuivat ja tuntuivat kuin kipsatuilta. Tiedättekös, mikä tahansa ravi tuntuu pompottavalta, jos jalat ovat jäykät! Keskity siinä sitten johonkin taivutuksiin, kun koitat koko radan ajan muistella, että miten ihmeessä jalkoja käytetään ja miten satulassa istutaan!
 |
| Hei! Me saatiin pysähdys! Ei nyt ihan tasajaloin, mutta kuitenkin! |
Laukoissa pylly alkoi pysyä oikealla paikallaan, mutta muuten en ole aivotoiminnastani ihan varma. Tähän päätyyn laukkaympyrästä tuli liian pieni (aivan kuten jo Tulin kanssa harjoittelin, tosin nyt jätimme sen putoamisen pois).
 |
| Laukatkin vedettiin oikealle taipuneena. Tai no, oikeastaan koko rata. |
 |
| Kuvien perusteella minulla alkoi olla hauskaa vasta lopputervehdyksessä. |
En tehnyt huolella treenaamaani putoamista enää kisasuorituksessa, mutta muuten olisi kyllä pitänyt vetää tämä rata Veetin kanssa kuten Tulin kanssa harjoiteltiin. Stressasin niin paljon pysähdyksiä ja siirtymisiä, että ratsastin reippaan Veetin jopa laiskaksi. Olisi sitä tietysti voinut niiden pysähtymisien välissä ratsastaa hevosen kunnolla ryhtiin... Ravilisäystä emme saaneet lainkaan. Lisääpä siinä sitten, kun perä pomppii jo tavallisessakin ravissa.
Lopputulemana pääsemme lauseeseen, jonka olen ennenkin suustani päästänyt ja sormillani kirjoittanut: Minä en ole kouluratsastaja, eikä minusta sellaista tule. Tai hyvä on, ikinä ei pidä sanoa "ei ikinä". Ehkä minusta tulee kouluratsastaja sitten, kun alan olla vanha ja raihnainen ja pelkään kaikkia vauhdikkaampia lajeja. Toivottavasti niin tosin ei käy.
En edes lähtenyt kilpailuihin menestyäkseni kouluratsastajana, ehei en todellakaan. Miksi ihmeessä sitten pitikin jännittää NIIN paljon? Olen kisoissa aina melko toivoton alisuoriutuja, ja juuri se oli syyni lähteä näihin ratsastusseurani harjoituskilpailuihin. Jos saisin kilpailemisesta lajista riippumatta vähän arkipäiväisempää, en ehkä joutuisi niin kipsiin ja alisuoriutuisi jännityksen takia. En ole kouluratsastaja. Olen ratsastusjousiampuja ja sivutoiminen esteratsastaja, mutta hermojen ja paineensietokyvyn treenaaminen onnistuu kisoissa kuin kisoissa. Sitä paitsi, jonkunhan täytyy aina olla se viimeinen! Jätetään ne paremmat sijat niille kouluratsastajille!
Kuvista kiitos Sallalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti