Pahat mopopojat ja jousitreeni

Tältä näytti maalitaulu tämänpäiväisen jousitreenin jäljiltä. Osumisprosentti oli jälleen melko hyvä. Treenin loppua kohti aloin vähän hosua ja varmistella, että Tuli pysyi oikealla reitillä, joten muutama nuoli meni kokonaan ohi. Voisivathan nämäkin taasen olla tarkemmin lähempänä keskustaa, mutta toistaiseksi hyvä näinkin! 

Turvakaverikseni ja kuvaajaksi tuli tällä kertaa ystäväni Noora. Lähtökohta päivän treenille hippasen muutenkin hysteerisen hevosen kanssa ei ehkä ollut paras mahdollinen: Suosin jousitreeniin rekattomia viikonloppuja, mutta viikonloput eivät estä mopopoikia käyttäytymästä idioottimaisesti – vaan oikeastaan päinvastoin. Tuli pelkää rekkoja, mutta mopot eivät haittaa. Ainakaan niin kauan kuin kuljettajat ovat oikeinpäin kyydissä. Tänään olin vasta hakemassa Tulia laitumelta, kun tieltä meni kolmisen mopopoikaa kovasti päristellen ja SEISTEN mopojensa päällä. Oli heillä sentään kädet tangossa. Paheksuimme yhdessä tätä idiotismia Tuli kovasti puhisten ja minä Tulia rauhoitellen. Ensin Tuli lähti säikähdyksissään karkuun ja kiskoi riimussaan, mutta rauhottui sentään paikalleen nopeasti. Kohti porttia Tuli ei kuitenkaan suostunut enää kävelemään, vaan jäi pää ylhäällä tuijottamaan ja puhisemaan. Lieneekö syynä sitten ollut todella syvä järkytys mopoista, tai portilla seissyt uusi ihminen, Noora, jota Tuli mahdollisesti syytti tästä mopopoikien käyttäytymisestä. Hevoset ovat siitä jänniä elukoita, että niiden pään ollessa ylhäällä niiden elimistöön syntyy adrenaliinia. Pään alhaalla pitäminen puolestaan rauhoittaa. Juttelin Tulille ensin rauhoittavasti ja yritin saada sitä tulemaan kohti porttia. Tuli vain tuijotti pää ylhäällä ja jännittyneenä. Tilanteesta päästiin pienen rapsuttelun ja maantasosta tarjoillun namin voimin. Namia ei tietystikään kannata antaa jokaisen pelästymisen yhteydessä. Hevonen ei opi leikkipelästymään namien toivossa, mutta voi yhdistää namit tilanteeseen, jossa kuuluisi jännittää – ei hyvä! Mutta silloin tällöin viimeisenä oljenkortena ne menevät. Kun pään sai taas alas, Tuli oli jälleen aivan rauhallinen, eikä edes hattu päässä portilla seissyt värikäs Noora pelottanut.

Laukkojen nostaminen oli tänään aluksi kovin vaikeaa. Nuoliviineni on miesten mallia ja sen tulisi pysyä lantiolla ja miehekkään mahani tulisi estää sitä nousemasta. Miehekkäässä mahassani on vain se pulma, ettei sitä ole. Sen sijaan viine nousee aina vyötärön kapeimpaan kohtaan asti ja alkaa sitten pomppia hevosen liikkeiden tahtiin. Laukka ei noussut, sillä ennen nostoa vaihtoehdot oli itseäni häiritsevä pomppiva nuoliviine tai pomppimaton viine, mutta Tulia häiritsevä ratsastajan kiemuramutka-asento. Viine menikin nyt korjaukseen ja tulee varmasti entistä ehompana minulle takaisin! 

Lopulta, kun Tuli taas hoksasi mistä on kysymys ja missä laukka nostetaan, homma menikin oikein sujuvasti. Kyynärpääni on maasta harjoittelun tuloksena löytänyt takaisin oikealle korkeudelle, mutta vetopituus voisi olla vielä vähän pidempi. Hosun liikaa, en malta vetää loppuun asti!

Tulia alkoi loppua kohti jälleen ihmetyttämään, että miksi ihmeessä ammun uralta, kun eikös ole paljon helpompaa osua jos menee vähän lähemmäs! Laitoin viime kerrasta viisastuneena muutaman kujatolpan lisää, mutta jätin narun laittamatta ja tolpatkin ovat melkoisen kaukana urasta. Pitänee ehkä ensi kerralla vain suosiolla olla reippaampi ja laittaa kunnon kuja. Sitä vain aina kuvittelee, että ei sitä tänään tarvitse!

Lopuksi treenasin uuden ruoskani, Koston, kanssa. Siitä ei sääli vain tullut otettua yhtään kuvaa. Taisin tosin treenata väärin, sillä sain olkapääni kovin kipeiksi. Ruoska paukkui kyllä, mutta koska kyseessä ei kuitenkaan ole voimalaji, en usko että pauke vaatii olkapäiden uhraamista. Lisää treeniä vain – ehkä joskus vielä kuvienkin kanssa – siis!

Peltovarmuus saavutettu!

Parin maastakäsittelykerran jälkeen Tuli tuntui olevan täysin valmis pellolla ratsastamiseen. Pyysin jälleen Miran turvakaveriksi ja kuvaajaksi ja toteutimme kokeiluni eilen. Tämähän kävi vähän turhankin helposti! Oikein mukavaa toki, ettei tarvinnut testailla rodeota pellolla, maistella ruohikkoa ja etsiä varustettua heppaa pitkin mantuja, mutta nyt tämä peltotouhuun opettaminen kävi niin helposti, etten oikeastaan koe saavuttaneeni mitään erikoista. Vieläpä kun en ole itse ollut kokemassa tai näkemässä Tulin aiempaa peltokäyttäytymistä, oli nyt vaikeaa uskoa, että siinä olisi mitään ongelmaa koskaan ollutkaan. 

Normaalisti varustan Tulin aina tallin hoitokatoksessa, mutta tällä kertaa otin satulan ja suitset pellolle mukaan ja asetin ne jakkaran päälle odottamaan. Hain Tulin laitumelta. Herra ei tullut tippaakaan vastaan, mutta hän meinasi vähän hörähtää minulle, kunnes muisti juuri ennen kunnollista hörinä-ääntä, että on liian miehekäs ja laiska sellaiseen. Satulajakkarahärpäke oli aavistuksen jännittävä, mutta vain aavistuksen. Tuli halusi vain tarkistaa mikä se oli, puhalsi sitä kohti pari kertaa ja totesi sen sitten vaarattomaksi. Kävimme ensin riimun kera maasta käsin pellolla pienen kierroksen kävellen ja ravaten, jotta sain omalla käytökselläni osoitettua peltoa reunustavat pusikot tiikerittömiksi. Pellolla varustamiseen hoitokatoksen sijaan oli ihan käytännön syy. Varustaminenkin on maastakäsittelyä ja tutun, ratsastukseen liittyvän asian tekeminen pellolla valmisti herraa tulevaan koitokseen. 

Menimme alkuun melko pitkään käynnissä. Tuli ei ollut alkujaankaan lainkaan jännittyneen oloinen, mutta halusin pitkillä alkukäynneillä varmistaa varmasti rennon hevosen. Suunnitelmani oli vain kävellä ja ravata, ja ottaa laukkaa vain jos Tuli itse tarjoaa sitä. Tuli oli kuitenkin niin rennosti, että päätin kokeilla onneani myös laukasta, vaikkei Tuli sitä itse ehdottanutkaan. 

Pellolla laukkaaminenkin sujui mainiosti. Otin varmuuden vuoksi laukat aina kohti laidunta ja siellä odottavaa naisväkeä. Kuten ties monennenko kerran mainitsen, Tuli oli oikein rennosti, mutta kova vauhti poispäin heppaystävistä olisi voinut muuttua jännittäväksi kesken kaiken. Näin päin saimme kuitenkin laukat ihan hyvin nostettua molemmista suunnista, vaikka laukkasimmekin aina kohti laidunta. 

Tulin tammat toimivat virallisina valvojina. 

Kameran asetus oli vahingossa jäänyt automaatille ilman salamaa, joten kuvien laatu on hyvin vaihteleva. Vauhdikkaammissa kuvissa suljinnopeus ei ole pysynyt mukana, mutta joissain kuvissa on oikeinkin nätti valo, ihan vahingossakin. Tämä tosin on hivenen ylivalottunut, mutta jotenkin silti kovin taiteellinen! 

Lopuksi tulimme lähemmäs kameraa poseeraamaan, mutta Tuli ei höristänyt korviaan kameralle edes minun näytettyäni mallia! Sen sijaan tämä päänravistelu kuvaa Tulin rennon nautiskelevaa fiilistä! 

Tässä vielä video yhdestä laukkapätkästämme. Mira oli erinomainen multitaskaaja ja sai kuvattua videon ja otettua valokuvia yhtä aikaa! Älkää antako kameran suljinäänen häiritä, vaan ihailkaa Tulia, joka menee oikein hienosti! Ei jälkeäkään siitä pukkilaukasta, josta minua varoiteltiin!

Jos jokin miinus pitää eilisestä keksiä, niin minun ratsastukseni. Jostain syystä minun oli äärimmäisen vaikeaa pysyä kevyessä istunnassa ja tuntui, etten löytänyt taas vatsalihaksiani lainkaan. Paristi yllätin itseni myös "pumppaamasta" lisää vauhtia laukkaan, joka on vanha ja pinttynyt virheeni ratsastaessa hitaammilla hevosilla. Olen oppinut siitä jo hieman pois, mutta aika ajoin se näemmä vielä palaa. Sehän ei hyödytä yhtään mitään, että heilutan itseäni selässä laukan tahtiin. Onneksi huomasin tämän selässä itse ja pystyin vielä korjailemaan tilannetta. Pukeuduin taas tallille paremmin kuin esimerkiksi töihin (olin meikannutkin töihin vain siksi, että menin työpäivän jälkeen tallille), mutta halusin hienoja peltokuvia. Jätin korsetin hyvin löysälle, jotta sain hengitettyä ja käytettyä lihaksiani, mutta voipi olla, että korsetti löysänäkin vaikutti vähän etenkin syvempien vatsalihasten hallintaan.

Tänään alkoi myös syyskausi Kaisan tallilla (Ratsutila Cavalierilla, mutta voi mennä jokunen vuosi ennen kuin opin käyttämään tuota uutta nimeä). Oli pieni kulttuurishokki ratsastaa reippaalla suokilla, jonka kesämaha ei ole läheskään samaa kokoa kuin Tulin. Veeti kuitenkin vaatii jatkuvaa vatsalihasten käyttöä, siis todella, aivan kokoaikaista – ja olin iloisesti yllättynyt, etteivät vatsalihakseni olleetkaan surkastuneet kesän aikana, pitäisi vaan muistaa käyttää niitä!

Tulin uusi pallo

Olen siinä mielessä erikoinen heppatyttö, että omistan vain kahdet ratsastushousut: yhdet ehjät ja yhdet rikkinäiset. Toisaalta olen tunnollisesti käyttänyt niitä rikkinäisiäkin, sillä kaiken varalta käytän eri talleilla eri vaatteita. Molemmat omistamistani – myös ne reikäiset ja oletettavasti hyvin ilmastoidut – vain ovat kesällä aivan järkyttävän kuumat. Niinpä ostoslistalle päätyi uudet ratsastushousut. Voin ehkä vihdoin heittää ne reikäiset pois. Nettikaupoissa ja niiden hyvissä alennuksissa on kuitenkin se ongelma, että samoihin postikuluihin tahtoo ostaa jotakin ekstraa ja siinä kuvittelee jotenkin säästävänsä. Niinpä ostin vahingossa vielä Tulille isojen poikien pallon. Pallo sopii muuten hienosti Tulin riimuun, ihan sattumalta! 

Tulin vanha pallo on niin pieni, että Tulin on helpompi potkia sitä taakse kuin eteen. Tuli osaa tosin oikein hienosti potkaista palloa taakse, peruuttaa sen luo ja potkaista uudelleen, ja hyvää jumppaa se on sekin. Emme vain oikein pääse treeneissämme enää eteenpäin kun pallon hallinta on ollut niin vaikeaa. Uusi pallo on eri kokoinen, eri materiaalia ja eri värinen, mutta silti Tuli tiesi heti sillä olevan jotain tekemistä jo vanhan pallon kanssa opittujen temppujen kanssa, eikä pallo ollut lainkaan pelottava (vanha pallo oli aivan ensimmäisellä treenikerralla noin viisi minuuttia vähän hurja). Ensin Tulilla kesti ymmärtää, että tätä ei tarvitse koukata jalalla taakse, vaan pieni tönäisy eteenpäin on se mitä haetaan. Tämän ymmärtämiseen ei kehuilla ja nameilla kuitenkaan mennyt kovin kauaa. 

 Tässä Tulin vanha pallo.
(Kuva © Mira)

Tulilla oli tänään hieman laiskempi päivä. Sää oli taas lämmin, mutta lisäksi minä unhodin namit kotiin! Onneksi kesäisin voi poimia voikukanlehtiä taskuun, mutta Tuli tuntui olevan hetken sitä mieltä, että sitä samaa vihreää saa kentän aidan alta noukkimallakin. Sitten tajusin tuoda Tulin keskemmälle kenttää, jossa reunojen vihreät eivät ole niin houkuttelevan lähellä. Treenasimme pallolla ensin maasta ja sitten kävin ilman satulaa vielä selässä. Jouduin pyytämään Tulin aina pysähtymään pallon eteen ja sitten potkaisemaan. Suoraan liikkeestä tämä ei vielä suju. Kentän portin alle pitänee vielä kehittää jokin naru tai puomi pallotreenejä varten, sillä tämä pallo mahtui oikein näppärästi karkaamaan portin alta kahdesti, vaikka yritin olla ohjaamatta sitä sinne.

Tällä pallolla onnistuimme vihdoin jopa syöttelemään palloa toisillemme, joka ei vanhalla pallolla juurikin koon ja vaikean hallittavuuden vuoksi ole onnistunut. Nytkin välimatkaa oli vain puolitoista metriä, mutta saimme jo monta toistoa niin, että Tuli potkaisi ja minä lähetin pallon takaisin potkaistavaksi uudelleen. Tulin tyttöystävä Carla alkoi ikävöidä Tulia kesken treenin ja Tulin piti vastata tälle, että "täällä ollaan ja kaikki on hyvin"! Lopuksi kävimme taas pellolla. Otin pallon sinnekin mukaan, mutta muutaman potkaisun jälkeen päädyin juoksuttamaan Tulia juosten itse vierellä. Palkintona hän sai aina minun väsähdettyäni pysähtyä hetkeksi syömään. Nyt pellolle oli jo kasvanutkin jotakin syömäkelpoista! Tuli oli jälleen oikein rennosti ja ravasi kanssani oikein nätisti, välillä lujaakin, vaikka syöminen toki kiinnosti enemmän. Jarrut ainakin olivat kunnossa, sillä syöntiluvan saatuaan Tuli pysähtyi ravista aivan kuin seinään!

Maasta ampumista, valokuvia ja tuotteistamista

Nyt on ollut kamalan pitkä tauko treenauksesta.. Tai, ainakin viikko! Aikatauluongelmat ovat ikäviä. Tänään annoimme taas ystäväni Miran kanssa naapureilleni hämmästeltävää. Toisaalta osa on jo nähnyt minut ampumassa kerrostalon pihalla rullaluistimilta, joten tämä fiinisti pukeutuminen ja ampuminen ihan vain kengät jalassa maassa ei ehkä ollut enää jännittävää. Tosin tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku uteliaista naapureista pysähtyi juttelemaan ja utelemaan puuhistamme tarkemmin.

Juttelemaan jäänyt naapuri totesi harrastuksemme hauskaksi ja kysyi heti seuraavassa lauseessa, että kilpailemmeko me oikein. Menin siinä sitten myöntämään, että suuntaan SM-kisoihin. Hän kysyi, että missä sarjassa kilpailen ja kerroin tarkemmin kyseessä olevan ratsastusjousiammuntakilpailut. Naapuri kertoi hänen 17-vuotiaan sukulaispoikansa kilpailevan MM-tasolla ihan "normaalissa" jousiammunnassa. Hurjaa!

"Näitä valokuvia ottaessa ei vahingoitettu valokuvaajaa."

Kehotin oppilastani Miraa pukeutumaan myös fiinisti valokuvausta varten. En todellakaan ole paras mahdollinen opettaja tässä lajissa, mutta toisen neuvominen on yllättävän paljon avuksi myös itselle. Tulee todella mietittyä mitä tekee ja miksi. Saimme tänään molemmat myös jänteestä ranteellemme, lujaa. Meillä on kummallakin ollut harjoituksista taukoa ja se näkyi tekniikkavirheinä. Toisaalta virhestä oppii. En halua käyttää mitään suojaa vasemmassa kädessäni. Jos ampuminen sattuu niin tekniikka on väärä, eikä se korjaannu suojaamalla käsivartta vaan välttämällä siihen osumista korjaamalla tekniikkaa. Vasen käteni on tässä se kompastuskivi. Oikea alkaa toimia suunnilleen kuten pitäisi, mutta niveleni ovat ylitaipuvat ja tästä syystä vasemman käden kyynärpää tunkee välillä väärään asentoon.

Lopuksi pyysin Miraa valokuvaamaan joustivermeiden kuljettamiseen valmistamiani "tuotteita". Tässä kuvassa jousipussi edestä ja takaa. Sen saa näppärästi olalle eikä sen kantaminen ole lainkaan vaivalloista. Olen monesti myös pyöräillyt jousi selässä. Kummassakin päässä on koristetupsut, joiden virka on paitsi olla koristeena, myös heilua merkkinä "leveästä kuljetuksesta".

Toinen tuote on tämä nuolipussi, jonka pääasiallinen käyttötarkoitus on vain säilyttää ja kuljettaa nuolia, mutta joka on mahdollista kiinnittää myös vyölle ja jalkaan nuoliviineksi. Hevosen selkään tämä tosin ei sovi, nuolet eivät vauhdissa pysy mukana. Sivussa on pieni tasku, jossa voi kuljettaa jousen irrotettavaa jännettä tai muuta pientä.

Joskus, jos en osaa poseerata kuvissa, vedän homman täysin läpäksi ja toivon parasta. Viimeisenä kuljetusvälineenä on maalitaulukassi. Isoa pyöreää maalitaulua on melko inhottava kantaa ilman kunnon kantokahvaa. Kassi on siihen suuri apu. Lisäksi kassiin mahtuu nuolipussi ja nahkainen Mihai Cozmein valmistama nuoliviine (jota suosittelen käytettäväksi viinenä ennemmin kuin tuota minun kantopussukkaani). Näin ollen treeniin lähtiessä ei tarvitse kantaa kuin kahta pussia: jousipussi ja taulupussi. Kyllä on kätevää! Olen harkinnut, että tekisin vastaavia pussukoita myös myyntiin. Sillä rahalla ei vielä ihan elätetä Tulipoikaa, mutta kaikki raha on kotiinpäin, eikö? Pitäisi vain ehkä selvittää ensin vähän veroasioita. Toisaalta tämä olisi niin pienimuotoista, etten usko sen olevan ongelma.

Kouluvääntöä ja peltosiedätystä

Tänään ratsastin Tulin kanssa vaihteeksi ihan perinteistä kouluvääntöä. Ohjelmassa oli pohkeenväistöjä ja siirtymisiä. Oli todella lämmin, joten odotukseni Tulin reippaudesta ei ollut kovin korkealla. Tarhasta hakiessa hän vilkaisi minua kerran huudellessani portilla ja kääntyi sitten mielenosoituksellisesti katsomaan muualle, mutta tuli sitten kuitenkin muutaman askeleen vastaan. Pitihän sitä periaatteen vuoksi ensin näyttää siltä, ettei jaksaisi lähteä mukaan, vaikka pohjimmiltaan vähän huvittikin. 

Lennokasta ravia sai tänään vähän hakea, ehkäpä siksi, että viimeaikoina olen pyytänyt häneltä mummoravimaisempaa ravia; siitä on helpompi ampua. Kunhan löysin omat vatsalihakseni niin alkoi ravikin liitää. Siitä palkitsin sitten namilla ja liitoravi alkoi tulla taas helpommin. Laukat nostettiin tänään muutaman kerran useammin oikeaan kierrokseen, sillä jouskatessa tulee treenattua vasenta. Lopulta Tuli innostui taas ja saimme ihan mielettömän hienoja nostoja käynnistä ja paristi pysähdyksistäkin. Ravista nostaessa itselläni on vielä vatsalihasongelma, Tuli nostaa kyllä hienosti, mutta itse keikun kyydissä alkuun ihan miten sattuu. Pitäisi treenata tätä ilman satulaa niin olisi pakko löytää ne vatsalihakset käyttöön ja se ehkä jäisi paremmin tavaksi sitten satulankin kanssa. Siirtymisten lisäksi teimme pohkeenväistöä. Nämä sujuivat alkuun oikein hyvin, mutta ensimmäisten laukkojen jälkeen Tulilla alkoi olla vauhti sitä luokkaa, ettei väistölle tuntunut olevan aikaa. Pidättäessä mentiinkin sitten etenkin vasempaan suuntaan vähän mutkalle. Oikealle onnistui paremmin ja suorempana. Saatiin kuitenkin tämä vinous korjattua, mutta virheen analysoimiseen meni hetki. 

Tulia hämmästytti hieman pellolle ilmestyneet lohikäärmeen munat. Eivät pelottaneet, mutta kiinnostivat (no, ovathan ne täynnä ruokaa). Paristi hän pysähtyi tähyilemään kentältä pellolle. Suunnitelmani oli muutenkin viedä Tuli pellolle ratsastuksen jälkeen, mutta ehkäpä kiinnostus lohikäärmeen munia kohtaan oli hyväksi siksikin, että nyt pellolle meno oli myös ikäänkuin palkkio: niitä pääsi katsomaan lähempää. 

Tulin kanssa ei kuulemma voi ratsastaa pellolla: Hän tulee pukkilaukalla sieltä takaisin. Itse en kuitenkaan ole ollut tätä kokemassa tai näkemässä ja minua kiinnostaisi testata asiaa itse. Päätin kuitenkin kuulemastani johtuen käydä tutustumassa pellolla ensin maasta käsin. Ajattelin vain talutella Tulia pellolla ja antaa sen syödä sen verran mitä nyt juuri kaadetulta pellolta syömistä löytyy. Tämä vain ei onnistunut kovin hyvin, mutta ihan positiivisessa mielessä. Tuli pysähtyi välillä syömään, mutta pääasiassa hän käveli uteliaasti vierellä. Tuli ei ollut hermostunut, vaan touhukas ja utelias. 

Touhukkuuden huomasi siitäkin, että annoin Tulille hieman enemmän narua ottaakseni kuvan. Tuli alkoi tarjota liinassa kävelyä. Hän kulki nätisti muutamaan kertaan minun ympäri, vaikken mielestäni pyytänyt tätä. Otin kuitenkin tarjouksen vastaan ja lähdin leikkiin mukaan. On parempikin, jos Tuli mieltää pellon kivaksi työskentelypaikaksi eikä ruokapaikaksi, sillä tavoitteena on saada Tulista peltoratsastuskelpoinen, ei peltosyöntikelpoinen.

Kun SM-kisat alkavat jännittää

Harjoittelimme sunnuntaina treeniryhmäni kanssa maasta ampuen. Keskittymiskykyni, sihtini, tekniikkani ja kaikki muu oli töiden jälkeisen väsymyksen myötä hukassa. Tämä heijastui sunnuntain ja maanantain välisen yön uneen:

Hengailin koko perjantain treeniryhmäni kanssa, enkä näin ollen ollut ajoissa Ylistarolla SM-kisapaikalla. Jollain kumman keinolla Anni oli ehtinyt kisapaikalle kuitenkin siitä huolimatta, että hengasi hänkin treeniryhmässä. Lähdin siis ajamaan Ylistarolle vasta lauantaina, ja vasta klo 9 aamulla. Olin siis auttamatta myöhässä, mutta soitin Annille ja pyysin häntä kisapaikalla sopimaan niin, että saan suorittaa omat ratani saapuessani. 

Lähdin kiireessä ajamaan ensimmäiseen mieleeni tulleeseen suuntaan. Sittemmin keksin kysyä Google Mapsin navigaattoriappsilta apua ja tajusin ajaneeni aivan päinvastaiseen suuntaan. Lähdin sitten ajamaan oikeaa reittiä. Reitti oli kuitenkin poikki, ja ainoa tie eteenpäin kulki museon läpi. Minulla ei ole aavistustakaan mistä museo museoitsi, sillä yritin turistitungoksesta huolimatta juosta sen läpi niin ripeästi kuin mahdollista. Kuitenkin minulla vierähti museossa puolitoista tuntia, jonka jälkeen lähdin etsimään autoani. (En tiedä miten on mahdollista, että stoppi museolle oli matkan etenemisen kannalta pakollista, kun auto kuitenkin piti pysäköidä ja sittemmin etsiä). En löytänyt autoa mistään. En mistään. Etsin tunnin. Hädissäni soitin isälle, joka omistaa kyseisen auton. Hän käski soittaa poliisille, sillä auto oli varmaankin varastettu. Minä soitin. Selvisi, että auto oli takavarikoitu julkisena pornografiana, sillä sen etupenkillä oli selvästi näkyvillä pinkit piikkikorkkarit sekä avonainen roskapussi. En tiedä minkälaista pornoa nämä takavarikoitsijat katsovat, mutta tämä oli jopa unessa mielestäni aivan naurettavaa. Pyysin heitä tutkimaan ja palauttamaan auton mahdollisimman pian, sillä minulla oli kova kiire. Vetosin myös siihen, kuinka naurettava takavarikoinnin syy oli. Poliisit lupasivat palauttaa auton vielä samana päivänä. 

Sain isältä soiton, että poliisit olivat palauttaneet auton – Turkuun. Itse olin jo puolessa välissä matkaa Ylistarolle. Soitin jälleen Annille ja kysyin, vieläkö hän pystyy sopimaan kilpailuaikojani myöhemmäksi. Ei pystynyt. En saa kilpailla. Palasin hyvin hämärän pakettiauton kyydissä Turkuun ja lähdin ajamaan vielä kerran. Edes katsomaan kilpailuja.

Kun SM-kisaviikonloppu koittaa, järjestän itseni johonkin kimppakyytiin. Jos joku todella haluaa korkokengät mukaan, ne laitetaan takaluukkuun. Jos autossa on roskapussi, suljemme sen. 

Puhti loppui treeneissä lyhyeen. Koko päivän juosseet jalat eivät vain jaksaneet. Ei ehkä ihmekään, että treeni meni vähän kehnosti ja se vaikutti uneenkin. Tässä kohtaa treenasimme kuitenkin vielä "leikisti vakavasti". 

Myöhemmin treenasimme vain leikisti. Olisin tietysti taipunut yhtä paljon kuin Anni, mutta jonkunhan piti olla ensimmäisenä. Treenin onnistuneisuudesta kertoo jotain sekin, että osuin parhaiten ampuessani näin, ja silloinkin osuin melko huonosti.

Tarkkuutta ja turnajaisia

En ole töiden takia päässyt tallille aivan niin usein kuin olisin halunnut. Kuluneen viikon olen odottanut tätä lauantaita ja pohtinut ohjelmaa minulle ja Tulille. Tänään aamulla päätin turvakaverin puuttumisesta huolimatta ampua Tulin kyydistä. Aiemmin olen siis aina pyytänyt jonkun mukaani keräämään nuolia ja tarvittaessa soittamaan ambulanssia. Nuoltenkerääjää olen tarvinnut, mutta ambulanssia onneksi en. Tuli alkaa kuitenkin olla jousiratsuna jo sen verran varma tapaus, etten usko ambulanssille olevan jouskaripäivinä tarvetta sen enempää kuin muinakaan päivinä. Käyn usein tallilla yksin, ja yhtä hyvin saatan pudota pahasti kouluvääntöpäivänä kuin jousipäivänäkin, jousi ei tunnu enää lisäävän riskiä. Turvakaverittomaan jousipäivään liittyy kuitenkin käytännön seikkoja, joita ei liity kaverittomaan kouluvääntöön. Kukaan ei ole ojentamassa minulle jousta ja nuolia selkään, eikä kukaan kerää nuolia kentältä pois jaloista, jos ammun maalin ohi. 

Päätin aloittaa treenin maasta hioakseni tekniikkaani ja välttääkseni ohiampumista, kerääjää kun ei ole. Kyynärpääni alkanee sijoittua oikeille kohdille, sillä tämä oli päivän lämmittelykierroksen tulos. Eiväthän ne kaikki aivan samassa kohtaa ole, mutta ovatpahan suunnilleen maalin keskellä. Päätinkin sitten jättää lämmittelyn tähän yhteen kertaan ja ampua seuraavaksi selästä, olinhan selvästi "on fire"! Asettelin kaiken kentälle valmiiksi ja lähdin hakemaan Tulia. Hän oli onneksi leppynyt viimekertaisesta ötökkämyrkkysuihke-episodista, sillä hän tuli minua korvat hörössä vastaan jopa viisi metriä! Jouduin tosin ensin  kävelemään ihan laitumen perälle asti, Tuli säästi minulta vain ne viimeiset viisi metriä.

Mainitsemani ongelman, ettei kukaan ole ojentamassa minulle tavaroitani, ratkaisin kentän aitatolppaan ripustetulla kassilla, josta yllän poimimaan tavarat selkään. Kävelytin Tulia tästä ohi mahdollisimman monesti ensin maasta ja sittemmin selästä varmistaakseni, ettei kassi ole pelottava. Tulin reaktio kassiin oli jo ensimmäisellä kerralla: "Hei älä naurata, ei kukaan pelkää pinkkiä muumikassia!" Kassille ei kuitenkaan sitten tullutkaan käyttöä, sillä tallille saapui erään toisen hevosen omistaja, joka pyysi saada jäädä katsomaan treeniämme ja pyysin häntä ojentamaan varusteet minulle selkään. Kassin läsnäolo oli uskoakseni silti eduksi; jonakin päivänä voimme tarvita sitä ja silloin se ainakin on jo Tulille tuttu!

Seuraavaksi olinkin "on fire on Fire". Ammuin yhteensä 9 kertaa. Kolme jälkimmäistä ei osunut tauluun. Yksi jäi taulun alareunaan ja kaksi lensivät aidan taa. Näille ohiampumisille syynä oli hutaistu ampuminen, sillä Tuli päätti siirtää kentän kulman kentän keskelle ja lähtikin laukkaamaan suoran linjan sijaan viistosti kohti maalia. Emme ole ennen tarvinneet kujaa, sillä Tuli on pysynyt uralla ilmankin oikein nätisti. 

Ennen Tulin kiemurtelua olin itsekin yllättynyt siitä, kuinka hyvin meillä meni! Tuli oli viime kertaa laiskempi, mutta minä sain varmuutta. Eiväthän nuolet toki ole taulussa yhtä sievässä rykelmässä kuin maasta ammuttuna, mutta olen iloinen jo siitä, että yhdeksästä nuolesta kuusi osui tauluun, ja onhan siinä yksi aivan keskelläkin! SM-kisoissa allani tulee toivottavasti olemaan hevonen, jonka selästä voin keskittyä vain ampumiseen. Tulin kanssa minun on keskityttävä ampumisen lisäksi Tulin kehumiseen ja autojen huomaamiseen. Tavoitteenani SM-kisojen suhteen tosin on vaatimattomasti vain se, etten olisi aivan viimeinen. Toisaalta sinne on tulossa paljon minua pätevämpää ja enemmän ja kauemmin harjoitellutta sakkia, mutta pieni toivonsiemen heräsi tänään siitä, ettei sihtini ollut totaalisen hukassa. Kunhan saan keskittyä taulun lävistämiseen hevosen kehumisen, ohjaamisen tai varoittamisen sijaan, saatan jopa olla SM-kisakelpoinen!

Myöhemmin päivällä kävin katsomassa Turun linnan turnajaisia. Tähän lajiin minusta ei kyllä ole, eikä varmasti Tulistakaan. Mutta jousiammunta riittää meille mainiosti!