Talvitreeniä

Kenttä on edelleen liian kova laukkaamiseen, mutta keli oli plussalla ja kenttä oli pehmennyt jo sentään ravaamiselle. Treenailimme Miran kanssa lauantaina molemmat selästä ampumista! Miralle se oli ensimmäinen kerta. Itse treenailin pitkästä aikaa väärältä puolelta ampumista, eli hevosen oikealta puolen. Kysyin Mihain yksityistunnilla kesällä, että kuinka tämän pitäisi onnistua ja sainkin ohjeet, mutta en silti osaa. Jousi osuu helposti kaulaan ellen nosta sitä todella ylös, enkä saa vetoon tarpeeksi voimaa siitä huolimatta, että aloitan vedon jo kääntyessäni kohti maalia. Nuolet osuvat tauluun ihan tuurilla ja silloinkin uppoavat tauluun ehkä sentin verran ja huonossa lykyssä irtoavat siitä heti osuttuaan. Paikaltaan se nyt ei ollut aivan mahdotonta, mutta että laukassa?! Miten?!

Miran tekniikka näytti tosi hyvältä ja alkujännityksen jälkeen osumiakin tuli lähes joka kerta! Mira on kyllä hyvä oppilas siinä, että hän tekee kuten minä sanon eikä kuten minä teen! Miran tekniikka oli tänään Tulin selässä ehkä jopa huomattavasti omaani parempi ja huolellisempi. Minä edelleen hosun. Olen melkein kateellinen!

Kun Tuli oli viety tarhaan etsimme kadonneet nuolet. Olen jo melko hyvin harjaantunut etsimään niitä ja Miran kaislikkoon eksynyt nuoli löytyikin. Omani sen sijaan on edelleen hukassa. Se meni ohi taulun oikealta ja kimposi sitten maasta ties minne. Paljon helpompi löytää nuolia, jotka tulee ammutuksi suoraan ohi ja näkee minne ne suunnilleen menivät. Sen sijaan kimpolevat nuolet on aivan mahdotonta jäljitettävää :( Etsintömme keskeytti vieläpä lumisade. Aivan toivotonta!

Lopettelimme treenin pelaamalla ristinollaa maasta ampuen. Jos tätä varten haluaa erikseen piirtää ristinollataulun, ei säännöt juuri poikkea normaalista tutusta ristinollasta, mutta koska taulussamme ei ollut valmista ruudukkoa, sovelsimme. 

Tässä nuoliristinollan säännöt:

• Kumpikin ampuu vuorotellen yhden nuolen
• Nuolen mentyä tauluun tarkistamme, että olemme yhtä mieltä siitä mihin ruutuun nuoli osui
• Kolme vierekkäistä nuolta joko vaaka- tai pystysuorassa tai vinottain voittaa
• Kuitenkin, nuolet eivät välttämättä aina mene sinne minne tähtää, ja tämä aiheuttaa lisäsääntöjä!
• Jos ammut ruutuun johon olet jo ampunut tai ammut taulusta ohi, et vain hyödy vuorostasi mitään
• Jos ammut ruutuun, jossa on jo vastustajan nuoli, häviät pelin

Vaikeampi versio: Ennen ampumista sinun on sanottava mihin ruutuun aijot ampua ja jos et osu, joko häviät tai menetät yhden vuoron (sovittava ennen pelin alkua)!

Oli kovin hauskaa, mutta vaikeaa! Etenkin oikea reuna oli todella paha, sillä tauluna käyttämämme patja taittuu siitä ja jos ampui vähänkin liikaa oikealle, nuoli ei uponnut patjaan vaan vain kimposi siitä ties minne. On myös aivan tavattoman vaikea tähdätä johonkin muuhun kohtaan taulua kuin keskelle! Ei sillä, että osuisin aina keskelle tähdätessänikään keskelle, mutta keskelle tähtäämällä osuu kuitenkin todennäköisemmin johonkin kohti taulua. Pelasimme kaksi kertaa. Kuva on jälkimmäiseltä pelikerralta, jonka minä voitin. Miran nuolet vain halusivat osua keskelle! Ensimmäinen peli päättyi siihen, että nuoli osui jo vastustajan valloittamaan ruutuun. Oli hauskaa, suosittelen!

Loikkia ja loukkaantumisia

Viikko sitten torstaina kenttä oli pitkästä aikaa aivan sula. Muutamaa pientä vesilätäkköä lukuunottamatta se oli parhaimmassa kunnossa pitkään aikaan. Päätin siis vihdoin ottaa Tulin kanssa enemmän laukkaa, sitähän hän on viime aikoina toivonutkin... Mutta Tuli olikin nyt toista mieltä. Hän käveli ja ravasi oikein mallikkaasti, ei vaikuttanut hermostuneelta tai kipeältä. Kuitenkin heti ensimmäistä laukkaa ehdottaessani Tuli vain säpsähti, loikkasi vähän sivuun ja jatkoi ravilla. Jos Tuli niskuroi laukannostossa, hän ei vain nosta sitä. Hän tarjoaa isompaa ravia tai osoittaa muuten haluttomuuttaan laukkaan. Tämä pomppiminen oli erilaista, se tuntui aidolta säikähdykseltä, mutta en keksinyt mistä syystä. Ehken valmistellut laukannostoa tarpeeksi ja yllätin Tulin? Sama kuitenkin toistui vielä moneen kertaan. Paristi saimme ehkä kaksi askelta laukkaa, ja sitten pelästyneen sivuloikan. Yhden hyvän, pitkän sivun mittaisen laukkapätkän saimme. Tämän jälkeen pyytäessäni uudelleen laukkaa se kyllä nousi, mutta se oli vauhdikas pakokauhun valtaama pukkilaukka, jipii! En antanut Tulille ohjia, joten pukkien taso oli melko inhimillinen ja pysyin jopa puolen kentän ajan selässä. Vauhti ei kuitenkaan hidastunut eikä kyyti tasaantunut ja taisin vähän luovuttaa selässäpysymisaikeissani ja taidokkaasti lennätin takapuoleni sentään kentän kuivimpaan kohtaan. Noustessani ylös huomasin sormeni vuotavan verta, paljon. Ensin en edes ollut varma mistä sormesta verta tulee. Talutin Tulia yhden kierroksen vain rauhoitellakseni tilannetta meille kummallekin. Tuli ei tunnu pelkäävän juuri mitään, jos olen hänen kanssaan maassa, mutta selässä olessani en ole kyllä nössömpää ratsua tavannut. Tuli kiersi kentän oikein leppoisana. Pyyhin sormeani paidanhelmaan ja kiipesin takaisin selkään. Otimme enää vain käyntiä ja lyhyitä pätkiä ravia, sillä laukka ei selvästikään ollut nyt se juttu. Ratsastaminen oli myös hieman vaikeaa, sillä aristin sormeani ihan kunnolla. Koittakaapa ratsastaa etusormi pystyssä. Ei se sinänsä ole vaikeaa, mutta se että keskittyy pitämään sitä pystyssä vie ajatustilaa kaikelta muulta mitä pitäisi tehdä. Jos taas sormen unohtaa ja laittaa koukkuun, kipu oli melko ikävä. 

No, ratsastuksen jälkeen riisuin Tulilta varusteet ja harrastimme yleistä söpöilyä. Tuli puhalsi haavaani kuten on tapana. Fiksu hevonen, vai onko? Ensin hän herrasmiesmäisesti lievitti tuskaani puhaltamalla pipiini, ja sitten hän tarjoutui nuolemaan veren pois. Ensin hän on nössö saaliseläin ja pakenee niin, että sormeni vaurioituu, ja seuraavaksi jokin saalistusvietti onkin herännyt ja hän olisi valmis maistamaan veristä sormeani. Hevosen logiikka on pettämätön! 

Kävin tallin keittiössä hieman huuhtelemassa haavaani, mutta se kirveli kovasti eikä oikeastaan tullut sen puhtaammaksi. Omat käteni olivat sen verran likaiset, etten viittinyt niillä hinkata haavaa puhtaaksi. Pyyhin siis haavaa vain uudelleen paidanhelmaan ja poistuin tallilta. Ei minua pieni haava sormessa kaada, vaikka se lieneekin isojen mustelmien jälkeen pahin haaveri, joka minulle on pudotessa sattunut. Kävin kuitenkin kotimatkalla hakemassa Postista paketin ja haavani kauhistutti postin myyjää. Sain pakettini lisäksi paperia ja laastarin, ihan pyytämättä. Ehkä postiin ei ihan joka päivä tulla valuttamaan veriä asiakaspalvelutiskille... 

Tämä ei ole Postista saamani laastari, vaan ihan itse hankittu. Vaihdoin tämän kotiinpäästyäni kun olin kirvelystä huolimatta saanut haavani kunnolla puhtaaksi. Puhdistuksen myötä näin myös haavan oikean laajuuden. Noin sentin alueelta puuttuu nahkaa, ja keskellä on vähän kapeampi ja syvempi reikä. Käteni taisi jäädä ohjien solkeen kiinni pudotessa, muuta en ainakaan keksi. Joka tapauksessa laastarissa on Tulin sielunveli: kauhistunut hevonen. Taidan nyt todella ottaa urakalla kiinni nämä putoamiset, tämä on jo ties kuinka mones kerta alle puolessa vuodessa! Viideskö? Mutta ensimmäinen kerta, kun putosin Tulilta kentällä! 

Kolme päivää pidin haavassa laastaria, jonka vaihdoin paristi päivässä. Haava ei vuotanut enää verta, mutta sitä sellaista kirkasta nestettä kyllä. Nyt haava on lähinnä hyvin kuiva. Alue, jolta iho lähti, on kova ja kuiva, ja keskellä oleva reikä on jo muodostanut päälleen ruven. Taidan jäädä henkiin.

Maanantaina kenttä oli niin jäinen ja muhkurainen, etten pitänyt sitä soveltuvana edes ravailuun. Päätin puuhailla Tulin kanssa vain maasta. Teimme liikkeellelähtöjä ja pysähtymisiä raippamerkistä. Lisäksi jumppasimme ensin peruuttaen ja siitä suoraan eteenpäin lähtien. Lopuksi treenasimme kumartamista (kuvassa). Tuli tarjoaa tätä usein ihan itsekseen, mutta päätin lähteä jalostamaan sitä vähän syvemmäksi ja ennen kaikkea niin, että Tuli tekisi sen käskystä ja myös pysyisi asennossa jonkin aikaa. Onnistui melko näppärästi. Periaatteessa tämä on ihan turha taito, mutta se venyttää hevosta kyllä mukavasti. Lisäksi pään laskeminen rauhoittaa hevosta jo ihan fysiologisista syistä ja ajattelin Kaisaa konsultoituani opettaa Tulille jonkin päänlaskutempun, jota voin pyytää Tulin tuntuessa hermostuneelta. Tokihan sitä olisi voinut opettaa ihan vain laskemaan pään käskystä, mutta asiat pitää tietysti aina vetää vähän överiksi. Toisaalta tämä temppu toimii rauhoittavana juttuna vain maasta. Selästä käsin tämä olisi vähän ristiriitaista. Ensinäkin uskon, että ratsastajan paino selän päällä häiritsisi tätä temppua ja toisekseen, jos Tulilla on pelästyessään tapana vetää pää etujalkojen väliin ja heittää takajalat todella korkealle ilmaan, en päänlaskemisen rauhoittavasta vaikutuksesta huolimatta halua antaa Tulille selästä käsin näin vapaita ohjia, jos herra vaikuttaa hermostuneelta. Pitänee ehkä opettaa ihan sellainen perus päänlasku kuitenkin sekä maasta että selästä. Riittäähän se kuitenkin, että pää on alhaalla, ei sen tarvitse olla ihan jaloissa asti rauhoittaakseen. Saa nähdä miten tässä käy. Tuskin tästä nössöstä mitään rohkeinta ritaria saadaan, mutta en menetä mitään, jos yritän!

ESRAJA:n pikkujoulukilpailut

ESRAJA:n eli Etelä-Suomen Ratsujousiampujat Ry:n pikkujoulukilpailut Jatilan tallilla Mäntsälässä 4.12.2016

Lähdimme Miran kanssa Turusta ajamaan kahdeksalta aamulla ja saavuimme Mäntsälään Jatilan tallille vähän kymmenen jälkeen. Mira tuli minulle seuraeläimeksi ja kuvaajaksi, eikä yllytyksistäni huolimatta lähtenyt kisaajaksi. Kisat olivat kuitenkin hyvin matalan kynnyksen kisat ja tehty sopimaan kaikentasoisille ratsastusjousiampujille. 

Rata oli maneesin reunoilla ja sen varrella oli viisi taulua. Taulut sai yleisestä ratsasastusjousiammuntakilpailusäännöstä (huh, mikä sana) poiketen ampua mistä tahansa askellajista tai vaikka paikaltaan. Oma tavoitteeni oli ampua ainakin kolme nuolta ja osua jokaisella kierroksella ainakin kerran. Tämä tavoite tavallaan täyttyi, vaikkakaan en ensimmäisellä kierroksellani osunut pistealueelle. Tauluun sentään kuitenkin, ja koska en sen tarkemmin tavoitteessani määritellyt mihin minun on taulusta osuttava, katson tavoitteeni täyttyneeksi. Haaveilin meneväni kaikki kierrokset laukassa siitä huolimatta, että jokainen askellaji kelvattiin. Hevoseen tuli kuitenkin jonkin verran kiinnittää huomiota ja laukkaan pakottaminen vei huomiota ampumiseltani, joten tyydyin etenkin viimeisellä kierroksella jo pelkkään raviin. 

Heppa Zirkonilla oli myös huvittava tapa katsoa mitä tapahtuu. Se ei siis kytännyt maaleja peloissaan, vaan sellaisella opetushevosmaisella uteliaisuudella: "No osuukos tämä täti noihin tauluihin?" Tämäkin hieman häiritsi omaa ampumistani, sillä vaikka Zirkon ei ollut kääntymässä mihinkään, olin vähän koko ajan valmistautunut siihen, että jos poni kääntykin, olen valmiina ohjaamaan! Niinpä sorruin ampumaan aivan liian hutaistusti. Vetopituuskin oli käytännössä todella naurettava. Tästä syytän paitsi hosumistani myös talvivaatetusta. Minulla oli päälläni pitkähihainen, kaksi paksua villapaitaa, fleecetakki ja karvaliivi, ja olo oli melkoisen topattu. Tämä toppaus lienee pulmallinen kevääseen asti. Toivon mukaan vetopituushommat helpottuvat pakkasten helpottaessa. Iranilainen valmentaja Ali olisi kyllä ampunut minut, jos olisi nähnyt vetopituuteni.

Myös istunnalleni on tapahtunut jotakin Iranin jälkeen. Muuta kun jousiammuntaa treenatessani pyrin olemaan puristamatta polvillani. Pyrin samaan kisoissa, sillä Zirkon ei ollut valtavan laukkahaluinen ja polvilla puristaminen ei varmasti olisi auttanut asiaa. Enkä vain enää pysy kevyessä istunnassa. Esteistunnassa pysyisin paremmin, mutta se ei ole jousiammuntaan se ideaalein. Niinpä pönötän pylly satulassa. Harmillista, kuinka nopeasti Iranin opit katoavat kun ei pääse yhtä säännöllisesti treenaamaan. Ammun Miran kanssa maasta kerran viikossa ja käyn ratsastamassa Tulin kanssa 2-3 kertaa viikossa, mutta haluan tehdä muutakin Tulin kanssa kuin ampua. Lisäksi kentän pohja on ollut pitkään liian kova kunnolliseen treeniin ja pellolle en viitsi lähteä ampumaan yksikseni ilman nuoltenkerääjää ja ambulanssinsoittajaa :D 

Kisoissa oli myös pukukilpailu, jonka tähden pukeuduin tonttumaisesti. Itse olin asustuksessani tyytyväisin joulusukkaan, jonka askartelin viineni päälle. Vedin siis nuolia joulusukasta enkä nuoliviinestä! Voittoa tällä asulla ei tullut, mutta asuvoitto meni kyllä oikeaan osoitteeseen. 

Tässä pieni videokooste. Kisoissa oli kyllä aivan mahtava tunnelma, kuten SM-kisoissakin oli. On ihan mahtavaa, että tässä lajissa kaikki kannustavat toisiaan ja kilpailutilanteesta huolimatta kaikki ovat iloisia myös muiden menestyksestä. Kukaan ei toivo, että muilla menisi nuolet ohi. Aina voi itse laittaa paremmaksi, mutta onhan se mukavampi voittaa hyvässä kisassa hyviä "vastustajia" vastaan hyvässä hengessä! Kisoissa jaettiin myös kunniapalkintoja mitä erinäisimmistä syistä. Itse sain kunniamaininnan taktisesta pysähdyksestäni juuri ennen maaliviivaa, josta ammuin vielä yhden nuolen. Sääli, ettei se osunut, sillä hosuin senkin. Virallisissa kisoissahan näin ei voisi tehdä, sillä pisteitä saa vain laukasta ammutuista nuolista, mutta sen mukaan kisataan, millaiset säännöt on laitettu ;) 

Oli kyllä mahtava päivä! Pitkästä ajomatkasta huolimatta onnistuin käyttämään bensaan "vain" 30 euroa, joka kannusti ehkä menemään toistekin! Jatilan tallilla myös treenataan säännöllisesti, ja joskus voisinkin mennä treeneihin sinne. Joka viikko on todellakin liikaa niin lompakollisesti, ajallisesti että autollisestikin, mutta josko silloin tällöin! 

Kuvista kiitos Nuppu Siro, videopätkistä kiitos Miralle!

------

Tänään kävin ratsastamassa Tulin kanssa. Ratsastin taas tarhassa, sillä Pinkki-poni oli maastossa, eikä Almaa voinut jättää yksin tarhaan. Lisäksi kentän pohja on edelleenkin aivan liian kova, tällä kertaa jopa ravaamiseen. Tarhassa uskalsin vähän ravaillakin. Tuli myös tarjosi laukkaa kerran, mutta  taisi itsekin todeta pohjan liian kovaksi sille, sillä ei tarjonnut toiste vaikka kiitin nätisti. En siis myöskään pyytänyt laukkaa enempää. Ratsastin lampaankarvasatulalla ja huomasin keskiviikkona opitun istuntajutun todella auttavan Tulin ravissa pysymiseen. Lampaankarvassa oli tällä kertaa myös se etu, että ehdin vähän ajatella istuntaani pompotuksesta huolimatta. Lampaankarvasatulan takakaari esti sen, etten jokaisella pomppauksella päädy aina vähän taaemmas hevosen selällä, vaan pysyin paikallani ja sain etsittyä käyttööni ne lihakset, joilla Tulin ravissa pystyi istumaan. Jipii!

Rästi-info ja videopaljous

Aikoihin ei taas ole tapahtunut mitään kovin kummallisen jännittävää, joten blogin päivittäminen on tuntunut hivenen turhalta. Tulin kanssa olemme treenailleet minun tasapainoani ilman satulaa. Tulin ravi on kyllä edelleen vaan niin mahdoton istuttava. Cavalierin ratsastustunnilla tosin opin keskiviikkona uuden istuntajutun, joka todennäköisesti olisi tässä(kin) asiassa suuresti avuksi. Viime viikonloppuna ja alkuviikosta en vain vielä osannut sitä. 

Ilman satulaa -treenaus jäi nyt viimeksi siihen, että päätin ottaa Tulin kanssa laukannostoja käynnistä. Ravista en kehtaa niitä häneltä edes pyytää, sillä jos minä pompin siellä kuin 4-vuotias synttäreillään pomppulinnassa, on Tulin varmastikin kovin epämiellyttävä nostaa laukkaa. Lisäksi minulla on ollut ongelmia nimenomaan laukannostossa. Itse laukka ei enää ole tasapainollisesti vaikea, mutta juuri nostohetkellä keikun kummallisesti. Tosin yhdellä laukalla tein ehkä kaikkien aikojen noloimman putoamiseni. Tuli päätti äkkiseltään vaihtaa hivenen suuntaa laukassa ja lähdin vain liukumaan jalka edellä alas. Tuli on niin paksu, ettei istuinluun osuminen selkärankaan jarruta menoa, vaan kerran kun lähtee liukumaan sivulle, niin se on menoa sitten. 

Ratsastin Tulin tarhan pellolla, koska kentän pohja oli kova ja jäässä. Oli minun onneni, että lauman tammat eivät hoksanneet pääsevänsä pellolle metsätarhasta (portti pellolle on auki vain pakkaskeleillä). Ratsastuksen lopuksi päätin saattaa Tulin portista metsään, jotta herrapolo ei kokisi jääneensä ihan yksin. Tässä vaiheessa tytöt tajusivat portin olevan auki, ja siitä vasta riemu syntyi. Alma (kuvassa keskellä) otti kaiken ilon irti ja pomppi ja juoksi. Tuli teki vain sivistyneen kierroksen ravissa, mutta jos olisin ollut selässä tämän riemun alkaessa, olisi Tulin meno voinut olla toinenkin. 

Tuli teki vain rauhallisen ravikierroksen ja suuntasi sitten minun luokseni tarkistamaan, että minullakin oli varmasti kivaa, vaikken riehunutkaan jengin mukana. 


Torstaina harjoittelin Tulin selästä jousiammuntaa ihan yksikseni. Oli kovin näppärää, että nuolenkerääjä puuttui, sillä nyt tauluun oli pakko osua. Pari nuolta tosin pomppasivat maan kautta tauluun hutaistun ampumisen jälkeen. Maa oli niin kova, etten saanut siihen pikatikkuja kujan merkiksi, eikä Tulia juuri huvittanut pysyä uralla. Ampuminen jäi siis välillä kokonaan väliin tai tuli hutaistua, koska piti vapauttaa kädet hevosen ohjaamiseen. Ammuin vain käynnistä ja ravista, sillä pohja oli niin kova. Yritin keskittyä nimenomaan ampumisasentoon, sillä jokin suuri tarkoitus tällekin hitaiden askellajien treenille oli keksittävä. Tuli ihmetteli, että mitäs tämä tällainen jousiammunta on, ettei yhtään saa laukata, ja tarjosi itse kahdesti laukkaa. Lopputreenistä radanpuoleinen ura oli alkanut antaa Tulin hokeille sen verran periksi ja pehmennyt, että uskalsin ottaa siihen yhdet laukkapätkät molempiin suuntiin Tulin toivomuksesta. 


Tiistai on minun ja Miran maasta-ammuntapäivä. Tässä pientä koostetta parista tiistaista. 

Kun lumi on sulanut, maa on likainen, eikä hevosta ole saatavilla, on leikittävä itse heppaa. Video on varsin pimeä, eikä ampumisestani näe juuri mitään, mutta näkyy siellä sentään loikkiva nainen. Se on melkein yhtä hauskaa kuin loikkiva ja jousiampuva nainen. Kyseessä on siis "Aina ei oo heppaa" -treenisarjan kolmas osa. Toisena osana näimme pulkkailujousiammuntaa ja ensimmäinen osa on kesältä ennen blogiajanlaskun alkua, laitanpa senkin nyt tähän. 

Keväällä, kun asfaltti ei ole täynnä lehtiä ja muita roskia, treenaus käy rullaluistimilta. Tässä tekniikkani toki on kovin huono, eikä tämä extremeurheilu lainkaan paranna sitä. Osumia sentään tulee. 

Ratsastusjousiammunta on hauska laji, sillä hepattomaankin treenaukseen vain oma luovuus on rajana. Tällaisten pölöilytreenien jälkeen toki kannattaa ampua maasta myös ihan normaalisti ja keskittyä nimenomaan tekniikkaan. Rullaluistelu, pulkkailu ja ihmislaukkailu toki kehittävät ampumisajoitusta ja liikkeestä ampumista, mutta pelkästään sitä treenaamalla saa kyllä äkkiä ampumisestaan hutaistua, joka etenkin minulla näkyy vetopituuden lyhenemisenä. 

Nyt saimmekin tällä viikolla taas hivenen lunta. Harjoittelimme viime tiistaina tavalliseen tapaamme kerrostalon pihalla. Videon perusteella olen edelleen aavistuksen huolissani vetopituudestani, mutta myös kathrastani. Kathra on siis tuo liike, jonka teen jousella päästettyäni jänteestä. Se on veltto heilautus, sen pitäisi olla tarkempi. Osumia sentään tulee, joten en usko kathrani olevan haitaksi, mutta tuollaisena siitä ei kyllä ole mitään hyötyäkään.

Otimme myös meidän molempien ajat. Ammuimme kahdeksan nuolta. Tässä oma tulokseni. Tähdätkäämme parempaan, mutta ei hosutumpaan!

Huomenna suuntaan Jatilan tallin pikkujoulukisoihin! SM-kisoihin tavoitteeni oli, etten olisi aivan viimeinen ja että osuisin tauluun edes kerran. Sama tavoite lienee nyt ihan hyvä. Tosin, Iranin-matkan ja muun treenailun jälkeen tavoitetta voisi nostaakin. Mitäpä jos tavoitteeni olisikin, etten ole aivan viimeinen ja osuisin jokaisella laukalla edes kerran? Tavoitteisiin voisi ehkä lisätä myös SM-kisoissa ja Iranissa olleen tavoitteen pysyä hevosen selässä.

Talvihupia!

Sunnuntaina harjoittelimme Miran kanssa jousiammuntaa pulkasta. Todella mainio keino treenata vauhdista silloin, kun hevosta ei ole saatavilla, mutta lunta on. 

Kuvista oli mukavaa huomata, että vetopituuteni onkin edelleen ihan hyvä, vaikka ammun nopeasti enkä pidä jousta täydessä vedossa kovin kauaa. Nopeus ei toki haittaa, mikäli tekniikka on oikein ja tuloksetkin puhuvat puolestaan. En ampunut kertaakaan ohi! 

Meillä oli molemmilla viisi nuolta, jotka ammuimme vuorotellen. Kymmenen laskun jälkeen taulu valokuvattiin ja otettiin uusi kierros. Taulu näytti jokaisen kierroksen jälkeen suunnilleen tältä! Oranssit ovat Miran, punavalkeat minun. Tämä kuva taitaa tosin olla otettu kesken kierroksen. Minä olen ampunut vasta neljä ja Mira kolme nuolta.

Mirankin vetopituus ja tekniikka alkaa olla melko hyvä! Kävimme myös viime viikolla Mihain yksityistunnilla yhdessä ja siitä oli varmasti Miralle paljon hyötyä! Oli jo aikakin päästä minun opeistani mestarin oppiin! Tunnilla oli kyllä vaikeaa taas keskittyä moneen kehitystä vaativaan asiaan yhtä aikaa, mutta itsenäisessä treenauksessa voikin sitten miettiä asioita enemmän yksi kerrallaan. Tunnin etu onkin lähinnä se, että tietää mihin keskittyä ja miten. Suurempi työ on useimmiten tehtävä opetuksen jälkeen itsekseen. 

Maanantaina menin Tulin kanssa kentällä lampaankarvasatulalla. Maanantaina sää oli vielä oikein hyvä ja kentällä pystyi laukkailemaankin. Tämä satula oli kovin mukava! Se on vähän kuin menisi ilman satulaa, mutta se on kuitenkin hieman tukena. Lähinnä ehkä siinä, että se ei ole yhtä liukas kuin paljas selkä. Voin myös kuvitella sen mukavaksi lisäksi hevoselle, jolla on kovin ulkoneva selkäranka. Tulilla nyt toki ei ole sitä ongelmaa, hänet on pehmustettu joka suunnasta!

Käynnissä satula oli ehdottomasti maailman mukavin asia. Myös laukassa tämä oli mukava, mutta Tulin ravissa minulla oli pahoja tasapaino-ongelmia. Lähinnä siksi, että Tuli todella nostaa takajalkojaan, mikä on hieno asia, mutta voi jestas kuinka se pompottaa! Normaalin satulan kanssa pompotusta pääsee jalustimien varaan hieman pakoon, mutta ilman satulaa ja lampaankarvalla se pompotus olisi vain kestettävä. Tulia ei onneksi haitannut minun pompinta ja heilunta, kunhan nameja herui tavalliseen tapaan kaikesta siitä, mistä hän on niitä tottunut saamaan. Tänään menin Cavalierin ratsastustunnilla Rauni-ponilla ilman satulaa ja oli mukavaa huomata, että kyllä minä siellä ravissakin pysyn ilman satulaa. Se on vain se Tulin ravi joka on vaikea. Mutta jatkamme treenaamista! 

Tuli tuntuu myös hivenen laihtuneen! Onhan hän edelleen paksu, mutta luulen ettei hän tämän pienemmäksi tulekaan menneisyydessä koetun vatsahaavan ja venyneen mahalaukun takia. Mutta onpahan aina mukavaa mennä ilman satulaa! Ei mene oma häntäluu ihan heti hepan selkärangasta läpi!

Harjoituskilpailut

Pidimme perjantaina pienet harjoituskilpailut tallin peltoradalla. Tulilla kilpaili minun lisäkseni toinenkin kilpailija. Siispä ensimmäistä kertaa Tulin jousiratsukäytökseen luotettiin niin, että otettiin selkään minun jälkeeni Tulille aivan vieras henkilö. 

 Menimme 90 metrin matkan neljästi ja kolme parasta laukkaa laskettiin tuloksiin. Matkalla oli viisi maalia ja niin moneen sai ampua kuin ehti. Maalit olivat 50x50 cm eivätkä mitään perinteisiä ratatauluja. Tauluissa oli punainen keskusta johon ampumisesta sai neljä pistettä ja muualle tauluun osumisesta sai 2 pistettä. 

 Ensimmäisellä laukalla ammuin kerran ja myös osuin sen kerran. Laukka alkoi hieman tahmeasti metsään poistumisella ja pystyin keskittymään ampumiseen vasta radan loppusuoralla. Toisella laukalla Tuli oli hieman ripeämpi, mutta muuten tottelevaisempi ja sain ammuttua (ja osuttua) kahdesti. Sääli vain, että toinen ammuttu nuoli oli aivan radan viimeiseen maaliin ja Tuli kaiketi luuli ampumisen jo olevan siinä kohtaa ohi, sillä herraparka pelästyi maalitaulusta tullutta ääntä niin kamalasti, että paikalta poistuttiin isolla pukkilaukalla. 

Enhän minä siellä sitten kyydissä pysynyt. Ilmat meni pihalle ja haukoin henkeäni hyvän aikaa ennen hengityksen tasaantumista. Muuten en loukannut lainkaan, vaikka kuvastakin näkee hyvin mielenkiintoisen alastuloasennon. Onneksi osaan pudota. En todellakaan ole aina se tasapainoisin ja itsevarmoin ratsastaja, mutta putoamista en pelkää ja sen osaan. Ei pidä jäädä hevoseen roikkumaan ja alas pitäisi vain tumpsahtaa kaikki lihakset rentona. Näin välttää loukkaantumiset suurimmassa osin tapauksia. 

Palasin selkään ja laukkaan lähdettiin pukkilaukan sijaan innokkailla loikilla. Loikkiminen ei haittaa tasapainoani. Pukittaminen on eri juttu, varsinkin siinä mittakaavassa, jota Tuli harrastaa. Jos pitää jo valmiiksi seistä pienessä etukenossa jalustimilla ja heittoliike tulee takaa, satulasta lähtee melko sujuvasti liikkeelle... Puhumattakaan siitä, että tasapainoni ei oikeasti ole vauhdikkaalla hevosella se paras mahdollinen.

Tällä laukalla Tulilla oli vauhtia. En ollut aivan varma oliko Tuli innoissaan vai kauhuissaan, joten jätin ampumatta. Tämä taisi olla Tulin nopeusennätys, hän pääsi 90 metrin radan 9,78 sekuntiin! Normaalinopeus hänellä on yleensä radalla noin 15 sekuntia. Tällä kertaa hän tosin meni enimmät laukkansa noin 12 sekuntiin. 

Jäljellä oli enää neljäs laukka, jonka Tuli meni taas reippaasti, mutta edeltävää rauhallisemmin noin 12 sekuntiin. Tällä kertaa olisi hyvin voinut ampua, mutta jätin varmuuden vuoksi ampumatta. Tulille oli tarkoitus tulla toinen ampuja ja halusin omalta osaltani lopettaa rauhalliseen ja onnistuneeseen laukkaan sekä minun että Tulin osalta. Olin kuitenkin tyytyväinen jo siihen, että pelästymisestään huolimatta Tuli tuntui innokkaalta ja kaikki ampumani nuolet olivat osuneet. Tuli ei enää hypähdellyt edes radan loppupäässä viimeisellä maalilla ja koin Tulin valmiiksi siirtymään minun käsistäni seuraavalle rohkealle ratsastajalle. 

Toinen ratsastaja keksi tekniikan, jossa hän ampui vielä viimeistäkin taulua, otti sen jälkeen välittömästi ohjat käteen ja antoi Tulin kiihdytellä radan päässä, mutta pukittamaan se ei enää päässyt kun ohjat olivat käsissä. En oikein tiedä, miksi kaikki muut maalit oli Tulille ihan okei, mutta viimeinen pelotti. Luulen että Tuli ei tosiaan ollut enää radan loppupäässä varautunut siihen, että sielläkin ammutaan ja saattaa kuulua kolahdus. Tuli oli muuten kuitenkin toisen ratsastajan kanssa oikein hienosti ja olin sekä hepasta että ratsastajasta kovin ylpeä! Uskoinkin, että Tulilla voi hyvin ampua laukassa joku muukin kuin minä. Ja tällähän kertaa pukit osuivat minulle eikä vierailevalle ratsastajalle! Tuli piti tasaisen vauhdin toisen ratsastajan kanssa jokaisella laukalla, loppumetrien kiihdyttelyä lukuunottamatta. Tuli ei pukittanut (koska ratsastaja oli ripeä käsistään) ja osoitti olevansa oikein kelpo jousiratsu muillekin kuin minulle! Hyvä Tuli!

Sijoituin kolmanneksi. Ensimmäisenä oli luonnollisesti Mihai Cozmei. Toisena oli Tulin toinen ratsastaja vain pisteen erolla minuun! Jos olisin ampunut kolmannella ja etenkin neljännellä laukalla ja osunut, olisi kakkosen paikka voinut olla minunkin. Kolmas sija on kuitenkin oikein hyvä, etenkin huomioiden sen, että ammuin vain kahdella laukalla, mutta ne nuolet jotka ammuin, osuivat! Olin oikein tyytyväinen sekä Tuliin, itseeni, että Tulin toiseen ratsastajaan! Jipii! Mukana kisaamassa olivat myös Iranin reissulla mukana olleet Kata, Nina ja Anni. Katan ratsu olisi ollut valmis palaamaan kotiin Mihain tultua selästä alas, joten hevosenhallinnalliset pulmat haittasivat ampumista. Ninan ja Annin hevoset taas menivät 90 metrin radan kuuteen tai jopa viiteen sekuntiin, ja siinä vauhdissa en kyllä ihmettele enää yhtään, jos jokunen nuoli menee taulusta ohi. Huhhuh! Oli kuitenkin oikein mukavat harjoituskilpailut!

Kaikista kuvista kiitos Kerttu Uoti!

Pakkanen, pimeys, pelko ja pelto

Lauantaina saavuin tallille suosimaani kellonaikaa myöhemmin ja oli jo pimeää kun kiipesin Tulipojan selkään. Kentällä on todella hyvä valo, mutta se ei riitä valaisemaan kentän ympärillä olevaa aluetta ja näin ollen Tulia arvelutti kaikki aidan toisella puolen. 

Halusin mennä ilman satulaa, koska en ole aikoihin mennyt ja koska pakkasella on mukava lämmitellä pyllyään hevosen selkää vasten. Heti alkuun Tulipoika oli haluton menemään kentän toiseen päähän, koska se on niin lähellä pimeää ja pelottavaa metsää. Poika myös ehdotti, että voisi kävellä kaksinkertaisella nopeudella jos pääsisi siten aikaisemmin pois. Tämä ei käynyt. Otin Tulin pääty-ympyrälle, jolla pyörimme käynnissä ja pätkittäin ravissa minun lauleskellessa rauhoittavasti. Sitten suurensin vähitellen ympyrää ovaaliksi. Tuli alkoi rohkaistua, kunnes sitten tien katuvalot alkoivat syttyä. Eihän Tuli lamppua pelkää, mutta kävimme suunnilleen tämän keskustelun: 

Tuli: "Hei, taivas vilkkuu!"

Minä: "Joo, ne on nuo lamput."

Tuli: "Niin mutta tuolla vilkkuu taivas!"

Minä: "Niin, se on se lamppu joka syttyy."

Tuli: "En mä nää mitään lamppua! Taivas vilkkuu! TÄÄ EI VOI OLLA NORMAALIA!"

Kentän vieressä olevat lamput siis syttyivät vähitellen, mutta kauempana, metsikön taakse jäävä lamppu etsi täyttä valotehoaan vilkkumalla pitkän aikaa. Tämä sai pimenevän illan taivaan vilkkumaan liilana ja mustana. Tuli ei arvostanut!

Kun lamppu vihdoin syttyi täyteen tehoonsa ja jäi kiltisti palamaan tasaisella valolla, Tuli rauhottui taas hetkeksi. Pian hän jännittyi taas. Enkä tiennyt mistä syystä. Nyt Tuli tuntui hyväksyvän vain kentän porttipäädyn turvalliseksi alueeksi, eikä ollut sielläkään halukas menemään lähelle aitaa. Päätin tulla alas selästä tässä vaiheessa ihan omin avuin, sillä seuraavassa hetkessä olisin todenäköisesti tullut kivuliaammin alas enkä omasta tahdostani. Tuli yritti kyllä olla kovin rohkea. Hän seisoi pitkään analysoimassa tilannetta, yritti sitten kahdesti poistua paikalta, mutta koska hän oli kiinni enkä lähtenyt mukaan, hän seisahtui taas pian ja jatkoi tilanteen arviointia. Sitten hän päästi laivan sumutorvea muistuttavan varoitusäänen lähenevälle vaaralle "Mene pois, tai muuten!!"ja kentän metsäpäädystä tuli esiin Rouva Rusakko. Rouva Rusakko tuli paikalle aivan muina jäniksinä, loikki kentän poikki ja katosi toiseen pusikkoon. Tuli seurasi Rusakon menoa silmä tarkkana. Kävimme sitten vaihtamassa kentän laidalla suitset riimuun ja kävelimme vielä yhteisvoimin koko kenttää ympäri. Yritin aistia Tulista, että missä päin hän milloinkin koki jotakin pelottavaa olevan ja tarjouduin kävelemään suojelevasti edellä. Tuli kuitenkin sanoi, ettei oikein tiennyt mikä nyt enää pelottaa ja missä, mutta on kiva kun on toinenkin uhri maassa. Se monsteri voi sitten syödä ensin minut ja Tuli ehtii sillä välin pakenemaan. Kovin ritarillista..... Lopulta Tuli käveli kanssani ihan irrallaan ympäri kenttää pää rennosti alhaalla. Vein heppasen takaisin pimeään tarhaansa. 

Jäin tallille yöksi, sillä vietimme kekrijuhlaa ja nautin muutaman viinilasin. Aamulla lähdin Tulin kanssa ratsastamaan paremmalla valolla. Laitoin satulan, menin kentältä selkään ja ratsastin sitten Tulin pellolle. Tällä kertaa eri pellolle kuin normaalisti. Tallilla on yksi pelto tien vieressä ja sen takana metsän vieressä toinen pelto, jolla jousiammuntaratakin sijaitsee. Nyt jäimme lähempänä tietä sijaitsevalle pellolle. Sunnuntaiaamun liikenne kun on melko olematonta. 

Menimme aikamme käynnissä ja ravailimme sitten pikkuisen. Tuli tarjosi heti parasta raviaan! Saimme kumpaankin suuntaan parit rauhalliset laukkapätkät ja tämän jälkeen Tuli koki liikkuneensa tarpeeksi ja alkoi ehdotella pellolta poistumista. Neuvottelimme asiasta jonkin aikaa, kunnes Tuli taas suostui viipymään pellolla hyvän hetken. Otimme vielä vähän ravia, mutta pääasiassa kävelimme. Laukkaa en enää pyytänyt, sillä kotoa poispäin mennessä aurinko häikäisi silmiäni ja kotiinpäin laukkaamista en halunnut pellolta poistumisesta haaveilevalle pukkilaukkaponiinille enää edes ehdottaa. Ehkä kymmenen minuutin jälkeen Tuli ehdotti taas poistumista ja tällä kertaa neuvotteluun meni vähän kauemmin. Sain hänet kuitenkin vielä aina pellon toiseen päähän, vaikka kotipäädyssä pitikin aina uudelleen neuvotella. Lopulta olin itsekin suostuvainen lähtemään pellolta, mutta ihan testiksi ohjasin Tulin vielä poispäin muutamaa metriä ennen poistumiskulmaa. Tuli kääntyi mukisematta ja sai palkkioksi sen, että poistuimme pellolta. Kuitenkin, opettaakseni herralle jotakin, päätin viedä sen vielä kentälle. Ehkä hän lakkaa puskemasta pois pellolta, jos ymmärtää ettei se ole sama asia kuin työskentelyn lopettaminen. Pyysin kentällä vielä ravia ja ihan vain laukannostoja. Kentän pohja oli vähän kova ja muhkurainen ja yritin nostaa laukat vain tasaisimpiin kohtiin ja pitää pätkät lyhyinä. Näin Tuli joutui töihin hetkeksi vielä peltoilun jälkeenkin ja pääsi tarhaan sitten kun olimme yhtä mieltä lopettamisesta. 

Jäin vielä hetkeksi ampumaan jousella maasta tallin pihaan. Olin huolissani Iranissa löytyneestä ja Suomessa jälleen karanneesta vetopituudestani, mutta tänään ammuinkin melko hyvin. Keskittyminen oli parempaa kuin asuintaloni pihassa, jossa naapurien lapset leikkivät, pelaavat ja utelevat. Eivät he nuolisateen alle onneksi tule, mutta jotenkin se siitä varmuuden vuoksi varuillaanolo kyllä syö keskittymistä. Tänään suurin osa ampumisista oli melko hyviä ja osumatarkkuuskin vaihtelevasti todella hyvä, melko hyvä tai "oho, nyt mokasin sen ja sen asian". Lopulta ampuminen alkoi tuntua niissä lihaksissa joissa pitääkin ja päätin lopetella ennen kuin ne väsyvät liikaa ja alan korvaamaan kyseisten lihasten käyttöä muilla lihaksilla, jolloin ampuisin jälleen väärin. Ehkä tämä tästä vielä!